Laumojen tapaaminen, Ikiroudan valmistelut

//Okei, aloitellaanpa sitten! Päätin aloitella aikaisemmin, kun sain aikaa tässä välissä //

Varjo, Ikiroudan alfa

Yönmusta turkki aaltoili lempeässä tuulessa, ja noilla kovilla kasvoilla oli mitäänsanomaton ilme. Kylmät, jäänsiniset sudensilmät tarkkailivat jokaista mukaanlähtijää tarkoin, arvioivasti. Hän oli itse poppasuden kanssa valinnut ne sudet, jotka saisivat oikeuden – ja kunnian – tulla mukaan. Joukko oli mielenkiintoinen ja pienikokoinen. Mukana oli mm. lauman parantajatar Huuhkaja, jota kutsuttiin lähinnä nimellä Kuu. Poppasusi oli hänestä maininnut muutamia seikkoja ohimennen, ja Varjoa kutkutti oppia lisää tuosta surumielisen näköisestä, mutta vaikeasti tavoitettavasta kaunottaresta. Lähes kaksi kertaa nuoremmassa nartussa oli jotain, joka muistutti kieroa, mutta viisasta Varjoa itsestään nuorempana.

Tapaamiselle oli valittu mukaan myös Ikiroudan poppasusi, Salpasydän, Varjon luotettu oikea tassu, henkimaailman taitaja. Varjo tunnisti toisessa syvyyksiä, joihin ei päässyt käsiksi, mutta ei antanut sen häiritä itseään. Alfa tiesi tasan tarkkaan, että kaikissa oli niitä puolia, joita ei tunnustettu edes itselleen – ironista kyllä, alfanarttu itse ei myöntänyt itselleen olevansa kieroutunut menneisyytensä tapahtumien johdosta, ja niinä hetkinä, kun narttu sen ymmärsi, tuo piti itseään nerokkaana. Nerouden ja hulluuden rajahan on häilyvä, eikö niin? Varjo oli upea, vahva laumanjohtaja, mutta huono ystävystymään.

Nartun ajatukset pyörivät hetken ympyrää, sitten se ravisti päätään ja katsoi pistävän kylmillä silmillään jokaista. Ai niin, mainittakoon vielä, että mukana oli myös Varjon itsensä valitsema, nuori metsästäjä, jossa oli lupaavaa ainesta ties mihin. Varmemmaksi vakuudeksi piti kuitenkin pitää huoli, että tuo lupaava voimanpesä pysyisi Ikiroudassa. Kyseessä oli Tuska-niminen nuori uros, jonka vanhempien traaginen ja – Varjon mielestä – mielenkiintoinen kuolema oli kirvoittanut kielet nimeämään tuon lapsen Tuskaksi. Uros pysyi pystyssä ja taisteli rohkeasti, vaikka henkinen alistaminen oli alkanut jo nuorella iällä. Varjo arvosti tuon periksiantamattomuutta ja sisua hyvin paljon, oltuaan itsekin samankaltaisessa tilanteessa aiemmin. Sitten hänestä oli tullut mahtava.

Varjo kohotti toista kulmakarvaansa, ja sai mitä luultavammin kylmänväreet juoksemaan monen selässä. Nartun pehmeä, kehräävä ääni puhui.
-Meidän pitää lähteä pian, mutta sitä ennen minun pitää johtajananne varoittaa teitä. Suvituulelaisista ei koskaan voi tietää, mitä he suunnittelevat, joten pitäkää korvanne ja silmänne auki. Jos jollain on kysyttävää tai sanottavaa, annan siunaukseni puhua nyt.
Varjon pistävänsiniset silmät katselivat rauhallisen kylminä kaikkia. Hiljaisuus oli yleensä paras tapa saada susi puhumaan, ja hänen piti tietää toisista enemmän, hankkia omankäden tietoa, ennen kuin kävelisi lohikäärmeen suuhun tukenaan – ketkä?

//Jätän toistaiseksi Tuskan roolin myöhemmäksi
Seuraavana vuorossa Haiko!//

_Edit: Vaihdoin hieman vuorolistan järjestystä!_

// Tästä tuli hieman odotettua tiiviimpi, mutta saadaanpa nyt ainakin peli kivasti käyntiin : 3

Kuu

Kuultavan kaunis lumi kimmelsi taivaan hiljaisen katseen alla, leppeän tuulenvireen leikitellessä tuhkanharmaalla, miltei hopeaan asti sävähtävällä turkilla. Suden korvat olivat kuuliaisesti vinoon asetetut ja sen lasittunutta, haikeamielistä mutta arvoituksellista hehkua palava katse tarkkaili tilanteen kulkua rauhanomaisesti ja huomaamattomasti. Parantaja oli äärimmäisen otettu siitä, että lauman korkeimmat, johtaja ja poppasusi, olivat nähneet siinä jotain, minkä ansiosta se oltiin kelpuutettu ottamaan osaa tähän korvaamattomaan, samassa maailmassa elävien laumojen kannalta miltei elintärkeään tapaamiseen.
Oransseina kiiluvien silmien katse havaitsi johtajattarensa lisäksi arvostetun poppasuden, kunnes viimeisimpänä se osui perin tuttuun hahmoon - tuon oli pakko olla Tuska, se uros, jonka harmaaturkki oli tavannut jo aikaisemmin perin miellyttävissä merkeissä. Naaras soi kasvoilleen pienen, leppeän hymyn juuri ennen kuin käänsi kunnioittavan katseensa takaisin puhumaan alkaneeseen johtajaansa. Nuoresta iästään huolimatta parantaja osasi käyttäytyä asiansa tuntevasti ja tietynlainen pidättyväisyys tuli sille kuin luonnostaan. Vaikka tuossa tummassa, kylmää ylemmyyttä huokuvassa naaraassa oli jotain äärimmäisen kiehtovaa ja sellaista, joka herätti väkisin jopa uppiniskaisimmankin yksilön kunnioituksen, nuori naaras ei antanut sisällään kytevän jännityksen näkyä liikaa ulospäin.
"Tiedättekö te, monta sutta heillä on mukanaan?" Kysymys esitettiin jopa yllättävän hyvin vakaana ja tasaisena pidetyllä äänensävyllä. Naaraan suhtautuminen vastakkaiseen laumaan oli kaiken kaikkiaan erittäin ristiriitainen, ja koska se ei tuntenut Suvituulen uutta johtajaa eikä tiennyt sen aivoituksista tai muista motiiveista, ei koskaan voinut tietää, saattoiko niillä olla mitään taka-ajatuksia. Kuu oli vielä hieman nuorempana kuullut paljon vanhoja tarinoita tämän vastakkaislauman perustajasta, Graniitista, mutta se, millainen tämä naaras aikanaan oli ollut, ei välttämättä kertoisi mitään nykyisistä laumanjäsenistä.

Leiskuvanoranssi katse harhaili mukaanlähtevien susien joukossa ja kasvoilleen hiipi jokaisen kohdalla aavistuksen erilainen, salaperäinen ilme. Poppasusi oli itse sanasensa sanonut ja osallistunut joukkion valintaan, muttei kyennyt hillitsemään hienoista pistelyä niskassaan, siitäkin huolimatta, että tapaamiseen oli lähdössä sangen järkevää sakkia, eikä lauman toraisampia yksilöitä tai Suvituulelaisille pahasti katkeroituneita, vihamielisiä otuksia, jotka enemmän kuin mielummin lietsoaisivat vihaa laumojen välille. Vaikka nartun uskollisuus omalle laumalle olikin ehdoton, ei tuo ihan välttämättä mielinyt sotaakaan toista laumaa vastaan.
Tuuli kuiskaili hiljaa suden korvissa ja taiteili tietään tummanpuhuvassa turkissa. Salpasydän oli olettanut ilmavirran käyvän kevääseen taittuessa jo lempeän lämpöisäksi, mutta tämä puhuri piiskasi terävää kylmäänsä suoraan nartun sisuksiin ja tuntui enteilevän pahaa, tai jotakin arveluttavaa ainakin. Julki tuo ei kuitenkaan arvelujaan tuonut, sillä luulojensa tueksi tarvittaisiin jotain muutakin kuin ikävä tunne, eikä poppasusi tahtonut heti maalailla piruja seinille.
Mietteistään havahtuneena narttu siirsi silmiensä lujittuneen katseen takaisin lajitovereidensa pariin ja samalla rauhaton sielukin tuntui laskeutuneen tähän hetkeen taas rauhaisana, kylmänlaskelmoivana ja viisauttaan hohkaen.
Puhumaan puhjenneen nartun ääni kuulosti pehmeältä ja varsin tasaiselta, mikä juuri olikin kiinnittänyt Salpasydämmen huomion. Susi ei havainnut toisessa rauhattomuutta eikä pahemmin jännitystäkään, toinen vaikutti tilanteen huomioon ottaen tasapainoiselta; esitettyyn kysymykseen poppasusi ei kuitenkaan osannut vastata. Onnekseen sanat olivatkin ehkä osoitettu Varjolle, tummaturkin kovasti kunnioittamalle johtajalle, joten hukka siirsi vastausvuoroa tälle nyökäyttämällä päätään lähes huomaamattomasti yönmustaa sutta kohti.

//Sori toverit, oli hirvee kiire kirjottaa

Varjo, Ikiroudan alfa

Tummanpuhuva, korkeasäkäinen alfanarttu kohotti kulmiaan, sallien alaiselleen vienon hymyn. Tuo ei antanut jännittyneisyytensä näkyä ulospäin – sillä varmasti tuota jännitti, se oli sanomattakin selvää – ja pystyi tuottamaan täysin fiksua ja rauhallista puhetta.
-Totuushan on se, että minulla ei ole pienintäkään hajua siitä, kuinka monta heitä on. Varmuuden vuoksi, olen pyytänyt kenraalin joukkoineen sovitun paikan laitamille vahtimaan, jos tilanteessa tapahtuu jotain mistä emme pidä.
Varjo oli poikkeuksellisen hyvällä tuulella, vaikka hieman jännittynyt, joten päätti sallia toisille tiedon turvasta. Sitä paitsi, eihän rauhattomista ja pelokkaista neuvottelijoista olisi mihinkään. Varjon jäänsiniset silmät tarkkailivat jokaista, ja nartun kasvoille nousi pehmeä hymy. Tässä oli hänen valitsemansa perhe, tänään. Ja hänen tehtävänsä oli huolehtia laumalleen paras tulevaisuus, jonka voisi sille antaa. Kieroutunutkin mieli pystyi hyviin tekoihin, jos aikeet olivat hyvät.

Tuska

Sudenkeltaiset silmät kulkivat jokaisen paikallaolijan läpi, painaen merkille susien arvoasemat ja nimet. Varjo, johtajattareni, ja Salpasydän, arvoisa poppasutemme.. Ja ryhmän viimeisen suden kohdalla nuo silmät laajenivat hieman, ja iloinen virne nousi uroksen kasvoille. Kuu! Tuska oli ollut erittäin hämillään ja kiitollinen kuullessaan, että oli tullut valituksi siihen pieneen ryhmään, joka pääsi aivan eturintamaan neuvotteluissa. Ymmärsihän uros toki sen, että lihaksiensa ja metsästäjän taustansa vuoksi se valittiin tuohon joukkoon, ja hällä väliä. Tuska oli kerrankin tullut tunnustetuksi alfan toimesta, ja uroksen rinta oli paisunut ylpeydestä. Se oli vannonut mielessään varjelevansa jokaista neuvotteluun lähtevää hengellään. Niin, ja sitten hän saa selville, että Kuu olisi yksi heistä.

Tuskan virne tasoittui rauhallisemmaksi hymyksi. Tuon oranssisilmäisen, kuunhopeaturkkisen nartun vuoksi jyhkeä uros olisi valmis kuolemaan koska tahansa. Niin, kerran se oli jo ollut lähellä, ja Tuska vannotti itselleen taas, että pitäisi huolen muista eikä antaisi minkään satuttaa noita. //Tässä Haikolle pientä vinkkiä tulevasta Tuskan ja Kuun pelissä //

Tuska katsahti yhtäkkiä poppasutta kohti. Jokin oli kiinnittänyt nuoren uroksen huomion, mutta mikä?

// Skippaan tässä kohtaa, eli Rein vuoro - minusta loogisempaa noin tuohon Tuskan liikkeeseen nähden.

//Sopii, vaikkakin tuon sivuutus on täysin mahdollista Tuska on niin pieni ja huomaamaton.. köhköh..//

Salpasydämmen suupielet kiristyivät aavistuksen johtajattaren mainitessa, ettei tiennyt Suvituulelaisten lukumäärää. Kenraalin joukoistakin huolimatta, narttu ei luottanut alkuunkaan vaaleaturkkien muodostamaan laumaan, eikä näiden johtajan ja poppasuden viattomuuteen. Vastahan epäillyt saaliseläinten noitumisesta olivat roikkuneet ilmassa, olkoonkin, ettei todellista näyttöä rikkeestä ollut. ``Turkiltaan kuin vastasatanut lumi, muttei välttämättä muuten niin puhtoinen.`´Tummaturkki tuumaili nuivasti, luimistaen eteenpäin osoittavia korviaan; sekä ehjää, että repaleista.
Pehmeästi hukka nousi istuma-asennostaan ja ravisteli varovasti turkistaan muutaman lumipaakun. Ärtymys varjosti tuon katsetta, huoli tilanteen sujumisesta ei suostunut jättämään poppasuden mieltä rauhaan, eikä odottelu ollut tuolle mieleen.
" Joko rupeamme tekemään lähtöä?" se kysyi Varjolta aidosti kohteliaimpaan sävyyn, mihin vain suinkin pystyi. Tunnetusti Salpasydän oli varsin kärkäs kieleltään ja puhetyyliltään aavistuksen liian pisteliäs, ottaen huomioon, että tuon oli tultava toimeen kaikkien kanssa. Alfaansa puhutellessaan narttu kuiken kykeni lähes uskomattomaan tahdikkuuteen, mikä olikin paljolti sen ansiota, että piti mustaturkkista vahvasti vertaisenaan, ellei ylempämäkin, niin asemansa kuin luonteensakkin puolesta.


// En keksiny mitä huomiotaherättävää Salpasydän olis voinu tehdä

//Argh mä sähläsin ton Tuskan kanssa jotain ihan outoa.. Tajusin sen vasta nyt kun luin edellisen roolini uudestaan, sen siitä saa ku väsyneenä töissä väkertää jotain tekstiä x)) Ihmettelinkin, että minkä liikkeen Tuska sitten teki.. Hmm.. Itsehän sen kirjoitin //

Varjo, Ikiroudan alfa

Kylmänsiniset silmät kapenivat hetkiseksi, mustan alfan pää kääntyi poppasutta kohti. Varjo oli hiljaa, antoi hiljaisuuden painostua ja tiivistyä hetkisen. Katse poppasutta kohti suunnattuna se hymyili heikosti ja avasi suunsa.
-Minusta tuntuu, että meidän on aika lähteä liikkeelle. Voitte puhua matkan aikana, jos jotain puhuttavaa on.
Korkeasäkäinen, pitkäraajainen alfanarttu nousi notkeasti seisomaan ja alkoi astella kohti kokoontumispaikkaa keinuvin, pehmein askelin. Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu, joka äskeisen kommentin olisi lausunut, tuo susi olisi tuskin nähnyt seuraavaa päivää. Salpasydän oli Varjon sydämessä kunnianarvoisan asemansa ansainnut, ja narttu tiesi, miten paljon kärsivällisyyttä ja tahdikkuutta oli poppasudelta vaatinut esittää asia noin hienotunteisesti. Siltikin, Varjo ei voinut estää itseään närkästymästä lievästi. Sitähän ei tarvinnut näyttää muille.

Toisaalta, vahvat vilunväreet kulkivat pitkin alfan selkärankaa, ja vahva, pakonomainen tunne lähteä tapaamaan vihollislaumaa ohjasi tuota kiristämään askeltaan lievästi. Muut kyllä pysyisivät perässä, mukaanlähtijät oli valittu huolella – he olisivat hyväkuntoisia ja valmiita.

Tuska

Tummapuhuva turkki hulmahti alfan kävellessä uroksen ohi. Tuskan kasvoille kuvastui hämmennys, sitten päättäväisyys. Äkillinen lähtöpäätös sai uroksen keskittymään lähes täydellisesti tulevaan tehtävään – etenkin Kuun osalta. Tuskalla ei ollut aikomustakaan antaa yhdenkään Suvituulelaisen satuttaa Kuuta millään tavalla. Mietteissään Tuska tajusi, että käyttäytyi kovin suojelevaisesti niinkin uutta tuttavuutta kohtaan, ja kysyi itseltään miksi. Saamatta vastausta koottua uros ravisti päätään ja hymähti, jatkaen matkaa alfan perässä.

Jykevä, nuori uros vilkaisi Kuuta ja nyökäytti päätään kohti alfaa kuin kysyäkseen, mistä johtajan äkillinen mielenmuutos oli tullut. Eipä sillä, hän oli ainut uros koko ryhmästä ja siksi heikoilla, eihän hän voinut ymmärtää narttujen ajatuksenjuoksua. Ehkäpä tästäkin oli ollut joku hänelle näkymätön, selvä merkki. Tuska päätti, että aikoisi oppia lukemaan toisia susia paremmin ilman sanoja.

Kuu

Kun narttu sai johtajaltaan vastauksen esittämäänsä kysymykseen suvituulelaisten lukumäärästä, se nyökkäsi kuuliaisena. Kuu itse ei uskonut siihen, että Suvituuli olisi tuonut kovinkaan suurta armeijaa Ikiroudan rajalle - se ei vain olisi niiden tapaista. Toki niillä voisi olla omat juonensa, kuten piiloissa vaanivat selustanturvaajat, mutta oli hyvin todennäköistä, että nekin tulisivat mahdollisimman vähän susia mukanaan. Kun keskusteltiin rauhasta laumojen välillä, ei uskoisi, että se rauhaa hakeva osapuoli sytyttäisi sotaa jo ennen kuin asioita oltaisiin saatu päätettyä.

Pian Varjo antoi sanansa ja Tuskan ohitse kuljettuaan lähti edeltä kokoontumispaikkaa kohti. Kuu ei aikonut jarrutella tapaamisen alkamista turhalla hidastelulla, sikäli syvällä mielessä kytevä, jännityksensekainen innostus poltteli kiivaasti sen tassujen alla. Tuskan vilkaisun tavoitettuaan Kuu maalasi kasvoilleen leppeän, vienon hymyn ja häntä huiskahtaen lähti kulkemaan muiden mukana kokoontumispaikkaa kohti. Tavallaan sen olisi mieli tehnyt vaihtaa muutama sana tuon uroksen kanssa, jonka se luki ystäväkseen, mutta kun mitään ei yksinkertaisesti tullut mieleen, se tyytyi vain vaikenemaan.

// Sori, en eilen päässy vastailemaan...

Vaikka tummanpuhuva hukka olikin jo valmiiksi jaloillaan muiden vasta kohottautuessa, jäi se kuuliaisesti odottamaan, että johtajatar lähtisi ensiksi liikkeelle ja antoi tämän ottaa selvän johtoaseman, kävellen itse hännänmitan päässä takana. Jo lähtöehdotus oli ollut aavistuksen uskalias, joten narttu ei nähnyt mitään syytä hyppiä tämän nenille yhtään enempää; edes vahingossa, vaan piti häntäänsäkin hiukan alempana kuin etummaisena kulkeva ja kiinnitti muutenkin tarkoin huomiota elekieleensä.
Salpasydämmen liikkuminen oli sulavaa, tuon keho lipui askelluksen tahdissa miltei käärmemäisesti ja jalkojaan tuo venytti mahdollisimman pitkälle, ettei vain olisi saapunut tapaamispaikalle kipittäen kuin pahainen pentu. Olihan tuo asemaltaan kuitenkin sen verran korkealla, että maineestan kannatti huolehtia niin omankin, kuin toisen lauman keskuudessa. Mitä siitäkin seuraisi, jos vaaleaturkit luulisivat tämän lauman poppasutta jotenkin heikoksi tai muuten kykenemättömäksi?
Punertavat silmät tuijottivat tiiviisti Varjon selkää ja tuo antoi ajatusten tasaantua hektken, niin että hukka käveli lihasmuistinsa mukaan ja lakkasi kiinnittämästä suurempaa huomiota ulkomaailman. Tyhmää ehkä, noin tilanteen huomioon ottaen, mutta narttu tarvitsisi ehdottomasti edes tiiman verran aikaa raihoittua, jotta olisi sitten varsinaisessa tapaamisessa valppaana ja virkeänä.
Vaistomaisesti tummaturkki kiristi tahtiaan pysyäkseen alfansa kannoilla. Susi oli vain vaivoin rekisteröinyt mielessään vauhdin muutoksen, mutta onnekseen kroppa toimi lähes automaattisesti olosuhteiden mukaan.

//Ikiroudan puoli alkaa olemaan mielestäni valmis siirtymään jos yhteiseen peliin. Mitä mieltä olette?//

// Juu, minun puolestani ainakin. :3

// samaa mieltä