Tuntemattomat

//Tänne siis Tenrou ja Haiko susineen //

Kaarne

Vaalea, ketunpunertava suden turkki vilahti puiden välistä. Kaarnen meripihkanoransseissa silmissä väikkyi päättäväisyys, ja pohjalla uteliaisuus. He olivat saapuneet Suvituulen reviirille, ja matkalla löydetyistä hajujäljistä päätellen lauman neuvotteluryhmä oli jo lähtenyt. Olisi helpompaa tutustua ensin muihin laumalaisiin, ennen kuin itse johtoryhmä palaisi paikalle. Hoikan ja virtaviivaisen susinartun katse käväisi vierellään kulkevassa, valkeassa uroksessa. Narttu antoi pitkien, matkaavoittavien askeleidensa niellä maata tasaisella tahdilla.

Vielä tuntemattoman suden haju kantautui Kaarnen kirsuun, ja se hidasti vauhtiaan pehmeäksi hölkäksi. Tuo Ikiroudan vakoojien eliittiyksilö suoristi korvansa yrittäessään havaita ääniä, jotka kenties paljastaisivat tuon Suvituulelaisen olinpaikan. Nartun oranssit silmät haravoivat metsikön laitaa tottuneella katseella heidän saapuessaan niityn laitaan.
Enää hetkistä kiinni, että tehtävämme muuttuu todelliseksi. Kuka tietää, ehkäpä tästä tuleekin niin mielenkiintoista kuin vaistoni sanoisi tämän olevan.


//Ihme kökköä kyllä O.o Pistän aloituksen piikkiin x)

VALVEUNI

Matka Ikiroudasta Suvituulen rajamaille oli onnistunut täysin ilman ongelmia. Vain pienen hetken vallinnut sadekuuro oli raikastanut painostavana hyökyvän ilman ja jättänyt lehviköiden pintaan kauniit vesihelmirivistöt, jotka viistivät puhtaanvalkeaa turkkia aina ohitse lipuessaan. Valve liikkui eteenpäin tasaisin ja jänteikkäin askelin, kaulalinja loivalla kaarella, kaksiväriset silmät rauhanomaisesti ympäristöä tarkkaillen; Suvituulen pehmeä haju kietoutui sen kirsun lukemattomiin hajuaistimiin ja mitä enemmän se syventyi ajatuksiinsa, sitä tietoisemmaksi se tuli siitä, että aika jättää vanha elämä taakse oli viimein tullut.

Kun vaisto kertoi toisten susien olevan lähellä, uroksen liikkeet mukautuivat korkeasta askellaukasta tasaiseen kävelyyn - pitkät raajat tarkoittivat pitkiä askelia, ja siksi se pysyi hyvin itseään monella sentillä pienemmän vakoojaparinsa Kaarneen vierellä. Silmät vilkaisivat huomaamatta tähän punertavavoittoiseen naaraaseen, sen "puolisoon", kunnes nauliutuivat niityn ja metsänlaitaman välimaastoon. Suvituulelaiset olisivat aivan lähellä.

// Köhköh, täälläkin vähän sitä samaa.. x)

Honka

Näyttävä, kookas susiuros kulki tasaisen varmasti, askelissaan päättäväinen ylväys. Honka oli lähetetty tarkastamaan rajoja, kun ennen aiemmin vallinnutta sadekuuroa joku oli väittänyt nähneensä alueella karhun. Jos mokoma vielä täällä olisi, pitäisi jonkun luotettavan varmistaa sen olemassaolo, jotta se päästäisiin häätämään. Kenraali tosin uskoi, ettei kontio kovin pitkään täällä oleilisi, eihän Suvituulen reviirillä ollut kovin kummoiset olot karhulle. Todennäköisesti oli jo jatkanut matkaansa. Oli silti hyvä varmistaa.

Hongan tasainen, hitusen tylsistynyt askellus muuttui hetkessä jäykemmäksi ja varautuneemmaksi, kun vieraan suden haju hipaisi kirsua. Se jännitti niskaansa pörhistäen turkkiaan ja nosti häntänsä vaistomaisesti pystyyn. Jos tuntemattomat kävisivät aggressiiviksi, olisi kenraali heti valmis iskemään ne lyttyyn. Sen pistävän keltaiset silmät haravoivat aluetta tarkasti, ja hetken kuluttua näkyviin tuli susikaksikko - punaisen ruskea ja vitivalkea. Honka suoristi kaulansa ja nosti päätään arvokkaasti, itsevarmasti. Kaksi susiparia, vieraat toisilleen, kulkivat suoraan toisiaan kohti.

"Keitä olette ja mitä haluatte?" Honka murisi kuuluvasti ja uhkaavan vaativasti, kun uskoi vieraiden olevan jo kuuloetäisyydellä. Uros seisahtui paikoilleen odottavasti, ei lainkaan ystävällisen näköisenä.


Napakettu

Lumivalkea, ruskean kirjoma matala naaras ravasi lyhyillä käpälillään pysyäkseen kenraalin harppauksien tahdissa. Sen vastakarvat olivat jo kosteat, kun koko maa kiilteli sateen jäljiltä märkänä. Naaras oli varta vasten halunnut lähteä mukaan, kun oli kyse jonkun luotettavan lähettämisestä, mutta nyt hitusen epäröi. Mitä, jos se karhu tulisi vastaan ja kävisi susien kimppuun? Hongalla ehkä olisi mahdollisuuksia, mutta Napaketulla ei. Se huohotti hiljaa, mutta ei halunnut näyttää väsymystään tuon suuren, arvokkaan kenraalin silmissä. Pitikin olla niin lyhyet jalat.

Honka ehti jäykistyä ennen kuin Naali haistoi vieraan suden. Valkeaturkkisen silmät laajenivat ja pumpulinen turkki pörhistyi. Muutenkin tuuhea häntä näytti kaksinkertaiselta, mikä tuskin oli järin uhkaavaa niin pieneltä sudelta. Naaraan kulku muuttui epäröivämmäksi ja tarkkaavaisemmaksi. Sen katse kohdistui liikkeeseen, kun punertava ja valkea susi kävelivät etäämmällä. Naali jännittyi enemmän. Se ei sanonut mitään kenraalin jälkeen, katsoi vain muukalaisia epäluuloisen uhkaavasti, vaikka taisikin näyttää suuren uroksen rinnalla varsin säälittävältä.

Kaarne

Punertavaturkkinen, hennonoloinen susinarttu antoi pehmeiden, joustavien askeleidensa hidastua, kun Suvituulen kahden laumalaisen tuoksu valtasi sen aistit. Tuo suuri, harmaansävyinen, keltasilmäinen uros huokui arvovaltaa, mutta sen käytöksestä puuttui alfan tyyni itsevarmuus. Uros vaikutti hyvinkin varmalta, arvovaltaiselta, mutta jokin kertoi Kaarnelle silti, että kyseessä ei ollut johtaja. Myöskin se fakta, että Suvituulen johtoryhmä oli jo lähtenyt rauhanneuvotteluun tuki tätä seikkaa. Kaarne päätti heittäytyä ujoksi ja viattomaksi sudeksi, ja antoi eleettömän kuorensa muuttua pikkuhiljaa sitä alistuvammaksi kuin tuon suuren harmaan uroksen ääni kuului.

Loppujen lopuksi Kaarne näyttävästi, vaikkakin luontevasti astahti Valveunen taakse, kuin hakien turvaa ja lohdutusta tästä nyt edessään seisovasta valkeasta uroksesta. Kaarnen meripihkanväriset silmät hohtivat pehmeän sävyisinä sateen jälkeisessä aamuauringossa. Nartun ketunpunertava turkki kiilsi himmeästi kastepisarosta, joita keskipitkiin karvoihin oli jäänyt pensaista ja heinistä matkan varrella. Kaarne antoi kasvoilleen kohota alistuvan ilmeen, ja tunsi häntänsä heilahtavan, kuin kokeillen ystävällistä elettä. Näköjään hänen roolinsa tästä edespäin olisi olla "puolisonsa" ujo, kaunis toinen puolisko, joka tukeutui jokaisessa päätöksessään urokseen ja totteli tämän tahtoa kyselemättä. Kaarne hekotteli mielessään, ja makusteli ajatuksella. Se kuulosti tarpeeksi kaukaiselta hänen omaan luonteeseensa verrattuna, joten rooli kiehtoi sitä suuresti. Päätöksensä tehden Kaarne pakotti katseensa harmaasta uroksesta, kenties betasta tai kenraalista, ja katsoi kuin kysyen valkeaa urosta. Kaarne tiesi jättävänsä epäkohteliaasti kysymykseen vastaamisen Valveunen tehtäväksi, mutta uskoi tuon ymmärtävän hänen sisäistäneen jo roolinsa ja ymmärtäen että tälläinen käytös saisi Suvituulen luultavasti helpommin hyväksymään heidät.

Parhaillaan Kaarne näytti pelästyneeltä, ujolta, nuorelta nartulta, joka oli piiloutunut puolisonsa taakse hakien tästä turvaa, kuin olisi tottunut tukeutumaan urokseen joka hetki elämässään solmun solmimisesta alkaen. Kaarne pohti mielessään, mitä Suvituulelaiset miettisivät huomatessaan heidän sulattomuutensa, mutta arvasi että heidän selityksensä amuletista, joka kummankin kaulassa roikkui, riittäisi karkottamaan epäilykset monesta seikasta. Kuten vakoojista, ja siitäkin, että heidät olisi esimerkiksi karkoitettu jostakin laumasta sulat riistettyinä, jolloinka heitä eivät hyväksyisi pienemmätkään, valtalaumojen reviirien liepeillä asuvat laumat.

VALVEUNI

Suvituulelaisten läsnäolo oli ilmoittanut itse itsestään aluksi hajuaistin kautta, kunnes näkökin saattoi havaita ne, kun ruohopohjaisen nuorkoivikon lomaan piirtyi kuva kahdesta sudenhahmosta. Niistä toinen oli kookas, Valveunen korkeusluokkaa edustava uros kera hopeanharmaan, haaleanruskeahäiväisen turkin, jonka kumea ääni ja uhkaava olemus saivat rinnallaan seisovan, vaalean ja sievän, lyhytjalkaisen ja suurisilmäisen nartun näyttämään entistä pienemmältä. Jo tästä saattoi päätellä, että urospuolinen oli näistä kahdesta se korkea-arvoisempi, jonka sana tässä tilanteessa olisi laki, ja jonka tulkintaan tulisi varmasti kiinnittää aivan erityistä huomiota.

Uros kohotti päätään ja osoitti katseensa äskettäin puhuneeseen, kuin reaktiona naaraan astumisesta sen turvaan. Häntä pysytteli loivasti maata kohti osoittaen ja korvat puhdasta tarkkaavaisuutta ilmaisten eteenpäin käännettyinä, hartiat rentoina mutta keskivartalo hivenen jännittyneenä.
"Pahoitteluni alueellenne tunkeutumisesta, suvituulelaiset. Olen Indirar ja hän on puolisoni, Lumo*", valkeaturkkinen uros nyökäytti päätään hillitysti haettuaan sanansävylleen pehmeän mutta vilpittömän kuullon, antaen sananpainoillaan ilmi, että joko se tai sen pari tulisi jatkamaan tätä lausetta aivan tuossa tuokiossa, eikä syytä hyökkäävälle tivaamiselle ollut. Se seisoi hievahtamatta paikoillaan, olemus järkähtämättömänä mutta samalla hyvin rehtinä ja äärimmäisen helposti luettavana, joka alitajuisesti välitti kuvaa, ettei tämä uros ollut niitä, jotka yllättivät muut kieron katalilla, yllättävillä tempuillaan.
Susi loi nopean, kohteliaan silmäyksen vastassa seisovaan suvituulelaisnaaraaseen kunnes palasi takaisin asianomaiseen, tuhkanharmaaseen urokseen. Juuri näillä sekunneilla Valveuni, yksi Ikiroudan eliittivakooista oli jäänyt kauas takaisuuteen, hämärtyneen todellisuudentajun ulottumattomiin - enää oli vain Indirar, Ikiroudan vastahakoinen jäsen ja hiljaisen puolisonsa dominoiva tukipilari, jonka takana piilevä taival oli aivan omanlaisensa, joka oli vasta parinsa kanssa häädetty kylmään kadotukseen.
Ennen kuin uros teki mitään, se käänsi päänsä turviinsa vetäytyneeseen naaraaseen ja katsoi punaturkkiin, kuin rohkaisten sitä puhumaan. Naaraan olemus oli hauras ja särkyvä kuin lasi, ja siksi sen esittämänä kaksikon saama häätö voisi tuntua sykähdyttävämmältä verraten jalat maassa-tyyppiseen realistipuolisoonsa, jonka sotilaallinen monotonisuus ja määrätietoisuus ei jättänyt tunteikkuudelle tilaa.

Honka


Honka tarkkaili tulijoita, kylmästi ja ankarasti. Se ei kyllä hyväksyisi turhan epäilyttäviä kulkijoita reviirillään! Punaturkkinen neitonen näytti ujolta ja pelokkaalta, hauraalta kuin kostea sokeri ja valmiina särähtämään sirpaleiksi. Kenraali siristeli silmiään. Neito piiloutui valkean uroksen taa kuin säikky jänis, mikä tavallaan huvitti Honkaa. Valkeakaan ei osoittanut uhkaavia eleitä, puhuessaankin vaikutti varsin harmittomalta pehmeine ja vilpittömine äänensävyineen. 
Kenraali nyökkäsi esittelyille ja lausui vuorostaan kovemmalla äänenpainolla:
"Olen Suvituulen kenraali Honka, ja tämä-" nyökäten vierellään seisovaa matalaa susineitoa, "on poppasuden oppilas Napakettu. Vaadin selvennystä aikeistanne laumani reviirillä."

Uros puhui jyrkästi, häntä koholla ja korvat tarkkaavaisesti edessä. Sitä hieman epäilytti, mutta vieraissa ei ollut mitään uhkaavaa tai salailevaa - ainoastaan Ikiroudan tuoksu ja sulkien näennäinen puuttuminen häiritsi, vaikka kenraali ei mitään asiasta maininnutkaan. 

Napakettu


Hongan katsellessa kylmästi, oli Napaketun katse utelias ja melko harmiton. Naaras oli kiinnostunut vieraista, halusi tietää näiden syyn oleilla Suvituulen alueella. Sitä kiinnosti kuulla, mistä nämä olivat lähtöisin ja miksi ne ylipäätään liikkuivat kaksin. Lisäksi valkeaa sutta häiritsi ajatus siitä, että molemmat näyttivät sulattomilta. Ja mitä heidän kauloillaan roikkuvat pussukat merkitsivät? Niin paljon kysymyksiä ilman vastauksia, toistaiseksi.
Naali tunsi myötätunnon pistoksen, kun naaraspuolinen susi piiloutui todennäköisesti puolisonsa taa. Vieraat vaikuttivat sen silmään erittäin harmittomilta. Heissä oli Ikiroudan tuoksu, mutta rauhanneuvottelujen ollessa käynnissä ei Ikiroudalla olisi pitänyt olla mitään syytä hyökätä Suvituuleen. Ja miksi he lähettäisivät kaksi sulatonta sutta? Hongan puhuttua Napakettu lisäsi:

"Ja miksi liikutte sulattomina? Onko sillä jotakin tekemistä noiden pussien kanssa?"

Kaarne/Lumo

Kettuturkkinen susineito kohotti päätään muutaman millin, vilkaisi aran oloisesti noita kahta Suvituulelaista sen hännän heilahtaessa ystävällistä elettä hapuillen.
-M-me.. Meidät.. Karkoitettiin.. O-olemme nyt etsimässä uutta.. kotia.. Ja kuulimme e-että Suvituuli.. On hyvä lauma.. ja että sillä on hyvä ja oikeudenmukainen johtaja.. Me.. Meistä ei.. pidetty. Turkkimme on liian vaalea jo-jotta voisimme olla aitoja ikiroutalaisia.. Ja me.. emme olleet heidän mielestään tarpeeksi vahvoja.. tai fiksuja.. joten..
Tuo Lumoksi nimetty siro susineito änkytti, sen äänen hiljentyessä selityksen loppua kohden pelkäksi kuiskaukseksi, kuin narttu pelkäisi ettei heitä hyväksyttäisi tännekään. Kaarne tiesi, että Suvituulelaiset ymmärsivät neidon tarkoittavan "vahvan ja fiksun" sijaan julmaa ja kieroa. Yksinäisyydenpelko loisti tuon olemuksesta, kuin myös epätoivoinen tarve tuntea itsensä osaksi laumaa, osaksi jotain. Susinartun mielen dominoiva hahmo eli Kaarne itse oli siirtynyt syrjään, ja Kaarnen tilalle oli astunut hiljainen, puolisonsa varjossa elävä kaunis nuori Lumo. Kettuturkkisen suden mieli oli siitä kiintoisa ja ehdottoman täydellinen vakoojan ammattiin, että tuo kykeni luomaan uuden roolin päänsä sisällä ja eläytymään siihen täydelliseksi. Jotkut kutsuivat sellaista mielen sairaudeksi, mutta Ikiroudan johtajatar oli nähnyt siinä voimaa ja tiesi, että Kaarne oli täysin luotettava laumaansa rakastava susi, ja vei näyttelijänlahjansa aivan uuteen ulottuvuuteen, aivan eri tasolle kuin monet muut sudet. 

Tuo Lumona itseään täysin pitävä susinarttu laski päätään, sulkien silmänsä tuskalliseen ilmeeseen. Kaunis, meripihkasilmäinen susineito tunsi kirveltävien kyynelten valahtavan alas poskiaan, ja avatessaan silmänsä tuo näytti olevan häpeissään. Lumo pyyhkäisi kyynelensä pois nopeasti, mutta mielensä sisällä oleva Kaarne tiesi noiden kahden Suvituulelaisen kuitenkin huomanneen ne. Kyynelten aitoutta oli vaikea kieltää, kun ne näki vain vilaukselta ja huomasi toisen pyyhkivän ne heti pois. Lumo kohotti päätään huolestuneen näköisenä, kun tuo selvästi alempiarvoinen, nuorempi suvituulelainen esitti uteliaisuutensa ajamana kysymyksensä. Lumo ravisti päätään, ei kieltäen mutta kuin ajatuksiaan järjestellen. Mielensä perukoilla Kaarnen nopea äly teki töitä keksiäkseen hyvän selityksen.
-Sulat otettiin.. kun he pakottivat meidät lähtemään. Amuletit eivät liity sulkiin mitenkään.. Minun suvussani on aina ollut tapana tehdä vastasyntyneelle pennulle amuletti.. Ja kun puolison ottamisen aika tulee, vanhempani tekevät puolisolleni myös amuletin.. Se suojelee.. Ja kutsuu Henkiä suomaan meille hyvää.. Uskon että.. kuolisin.. jos luopuisin siitä.. varsinkin kun vanhempani eivät enää.. ole täällä..
Lumo selitti taas lapsenomaisella, korkealla mutta miellyttävällä äänellään, joka oli aivan erilainen kuin itsevarman Kaarnen. Ääni oli tuskin kuiskausta kovempi, mutta juuri sopivan luja, että molemmat suvituulen lauman jäsenet kuulivat sen.

Kun Indirar kuuli susista toisen alkavan puhumaan, se käänsi päänsä pois puolisostaan takaisin tämän puoleen. Esittäytymisen aikana kaksiväriset silmät kävivät molemmissa; aluksi Hongaksi osoittautuneesta Suvituulen kenraalista siirtyen Napakettuun, poppasuden nuoreen oppilaaseen, kunnes katse pysähtyi jälleen Honkaan. Mitään ei uros sanonut, ainoastaan sen pää kääntyi pieneen, hyväksyvään ja rehtiin nyökäytysliikkeeseen, kunnes Lumo sen takana rohkeni vastaamaan parille esitettyihin kysymyksiin.

Hiljaa uros seisoi paikallaan ja kuunteli. Naaraan ääni särkyi sen korviin pieniksi, haurastuneiksi sirpaleiksi. Se itse yritti rauhoittaa puolisoaan teräksisellä mutta samanaikaisesti jollain tapaa pehmeällä olemuksellaan, joka viestitti, ettei ollut mikään kiire ja tilanne oli täysin hallinnassa. Suvituulelaiset vaikuttivat oikein lupaavilta, vaikkakin alku olikin hieman jäykkä, joka oli tyystin ymmärrettävää.

Hetki ennen sitä, kun Lumo ryhtyi vastaamaan Napaketun esittämään kysymykseen, oli raudanluja Indirar kääntänyt katsettaan takaviistoon. Sitä silminnähden huolestutti, kun se oli nähnyt kyyneleet puolisonsa silmäkulmissa, mutta uros ei kuitenkaan tehnyt vielä mitään konkreettista puolisonsa oloa helpottaakseen. Se ei ollut hempeilevää tyyppiä, ei varsinkaan silloin, kun muita silminnäkijöitä oli lähettyvillä. Ikään kuin se vain omalla, varmalla ja varttuneella energiallaan yrittäisi opettaa tuota varjollaan elävää naarasta nousemaan omille siivilleen, askel askeleelta, jotka kuitenkin oltiin jo valmiiksi rikottu ja murskattu häviävän pieniksi, olemattomiksi siruiksi, ikuisesti rikkinäisiksi.

// Tenrouu, huhuu?

// Ei kettu, kun tämä peli lipsui jo mielestä kokonaan ;__; Anteeksi! //

Honka

Tuhkaturkkinen kenraali kohotti toista kulmaansa, kun hentoinen naaras sopersi asiansa. Puhuisi nyt edes kunnolla, Alfan tähden! Vaan uros ymmärsi yskän. Ikiroudassa arvostettiin tummaa turkkia ja lujaa mieltä, joista ensimmäistä kummallakaan ei ollut ja jälkimmäistä ei ainakaan punertavalla naaraalla. Vakuuttavuutta vain lisäsi Lumoksi paljastuneen neidon kyyneleet, joita ei kovin moni kyennyt kieltämään. Honka ei ollut hempeilijä eikä siksi sallinut tuiman ilmeensä lieventyä, mutta epäilykset hälvenivät roimasti. Kaksikolla oli tosiaan varsin uskottavat taustat.
Kenraali nyökkäsi hyväksyvästi, mutta odotti vielä vastauksen Napaketun kysymykseen ennen kuin puhuisi. Selitys amuleteistakin meni vallan täydestä, vaikka Honka harkitsevaisena ja viisaana sutena päätti olla luopumasta kaikista epäilyksistään - ikinä ei kannattanut laskea puolustustaan kokonaan yhden nyyhkytarinan tähden.

"Ette vaikuta uhkaavan Suvituulta", se totesi ääni jyristen yhä ankarana. "Kenraalina minulla on valtuudet ottaa teidät väliaikaisesti laumamme suojiin, mutta lopullisen päätöksen hoitaa alfa. Voin saattaa teidät sisemmäs reviirillemme, vaan en puolusta sanojanne tai seiso takananne missään muodossa. Tämä lienee ymmärretty?"

Napakettu

Nuoren naaraan empatiakyky nosti päätään yhä enemmän. Kaksikon tarina oli Naalin mielestä erittäin koskettava; eihän kukaan noin hyvin voinut valehdella. Punaturkkisen naaraan poskilla valui pari kyyneltäkin, mikä sai valkoturkkisen naaraan täysin puolelleen. Jos tuo Honka ryhtyisi eväämään tämän kovia kokeneen kaksikon tuloa Suvituuleen... Napakettu ei olisi kuunaan osannut edes epäillä, mistä olosuhteista Lumo ja Indirar olivatkaan oikeasti lähtöisin.
Naaras jätti puhumisen kenraalille, mutta soi kaksikolle ystävällisen, lämpimän hymyn. Siinä missä Honka oli vielä varuillaan, antoi Naali häntänsä heilahtaa pari kertaa ystävällisenä eleenä kuin vakuuttaakseen, ettei Lumon ja Indirarin tarvinnut huolehtia liikoja - kyllä heidät Suvituuleen otettaisiin, Honka vain oli tuommoinen jörö.

Lumo

Ketunturkkinen, hauras susinarttu nyökäytti päätään ymmärryksen merkiksi ja uskaltautui avaamaan suunsa.
- K-kiitos, Kenraali Honka, herra..
Se lausui kiitollisena, joskin edelleen hyvin varovaisen ja pelokkaan näköisenä. Lumon kasvoilla värähti ystävällinen hymy tuolle nuoremmalle nartulle, joka selvästi koki sympatiaa heitä kohtaan ja antoi merkkejä ystävällisestä lähestymisestä. Kauaa ei neidon katsekontakti kuitenkaan pysynyt, ja tuo huokaisi hiljaa kuin henkisesti uupuneena tästä tapaamisesta ja tapahtuneesta.

Meripihkasilmäinen neito laski siron kuononsa puolisonsa selälle lohtua hakien, odotti, että tuo ottaisi ensiaskeleet pelottavaan tuntemattomaan ja seuraisi sitten uskollisena sen jälkiä. Nartun häntä oli pehmeästi kiedottu takajalkojen väliin, osoituksena kunnioituksesta ja alemmasta arvosta muita kohtaan. Oikein poppasuden oppilaskin tuo nuorempi, ei tässä ollut kyseessä mitkään normaalit laumalaiset.

Syvällä mielessään Kaarne myhäili tyytyväisenä. Mikä voisikaan olla parempi, kuin saapua lauman reviirin sydämeen lauman kenraalin ja poppasuden oppilaan kanssa? Lauman muut jäsenet ottaisivat heidät omakseen heti pienen alkukyräilyn jälkeen, vaikkei Honka seisoisikaan heidän takanaan. Kaarne ymmärsi, että tämä oli koeaika, ja kaikki heidän toimensa olisivat äärettömän tärkeitä luomaan tunnelman ja vaikutelman heistä, joten heidän roolinsa eivät voisi tänä aikana lipsua ollenkaan. Kaarne hymähti mielessään katsahtaessaan "puolisoonsa", ja uskoi tehtävän onnistuvan.. Mikäli mitään odottamatonta ei tapahtuisi. Siltikin, Kaarne aikoi pysytellä omassa roolissaan vaikka Valveuni jäisikin kiinni, tarkoittaen että jos niikseen tulee, hän katselisi vierestä kun tuo karkotettaisiin. Kaarne valitsisi laumansa parhaan ja jäisi vakoojaksi silläkin uhalla, että häntäkin kyräiltäisiin sen jälkeen entistä tarkemmin.

Niin vähän Kaarne tosin tiesi tulevasta, ja siitäkin, että roolinsa kasvaisi osaksi hänen persoonallisuuttaan ja tuo osa rakasti ehdottomasti vierellään seisovaa petollista vakoojaa.

INDIRAR [VALVEUNI]

Hongan jylhä ääni kumahteli läpi ympäröivän ilmapiirin, eikä sen lausuma tuomio susiparin kohtalosta jäänyt millään muotoa epäselväksi tai kysymyksiä herättäväksi. Indirar ymmärsi äärimmäisen hyvin kenraalin kannanoton asiaan, siihen, että ne Ikiroudan hylkääminä tulivat Suvituulen suojiin omine taustoineen, jotka eivät muutaman sekunnin sananvaihdossa selvinneet.
"Ymmärrän. Suuret kiitokseni, kenraali."
Indirarin pää taipui pieneen mutta hyvin selkeään, jopa kunnioittavaankin nyökkäysliikkeeseen.

//Haluatteko alkaa pelaamaan lyhyemmillä rooleilla? Tuntuuko nuo mun pitkät selostukset liian rasittavilta.. x) Sanokaa vaan rehellisesti sitten

// En minä ainakaan koe millään muotoa rasittavina. Multa itseltäni tuli vaan vähän lyhyempi rooli, kun kirjoitusaikaa oli vähän, mutta mun puolesta näillä pituuksilla ei ole merkitystä, oli ne sitten kilometrin tai muutaman rivin mittaisia

//Selvä, hyvä juttu sitten

Itse kun tykkään kirjoittaa vähintään sen tekstikentän pituisen roolin ihan vain kohteliaisuudesta muita kanssapelaajia kohtaan

// Minusta ei sillä roolin pituudella ole niin väliä c: //

Honka

Kenraali nyökkäsi tyytyväisenä, kun vieraat osoittivat ymmärtävänsä ainakin pääpiirteittäin. Urosta tavallaan miellytti Lumon alistuvat eleet, mutta toisaalta se ei voinut olla ajattelematta, miten hyödytön tuommoinen neitonen mahtoi olla. Honka itse ei kyllä noin särkyväistä naarasta ottaisi kumppanikseen. Tämän puoliso, valkea uros, puolestaan osoitti niin kunnioitusta kuin selkärankaakin yhtä aikaa, joten kenraali saattoi uskoa oppivansa kenties jopa pitämään Indirarista.
"Seuratkaa sitten", Honka sanahti häntä koholla, ja kääntyi lähteäkseen näyttämään kaksikolle tien reviirin ytimeen ja keskipisteeseen. Uroksella oli varmat, määrätitoiset askeleet jo ennestään, mutta nyt se tunsi lievää tarvetta tuoda askellukseensa vieläkin enemmän voimaa kuin näyttääkseen, että kykenee vallan hyvin pistämään aisoihin kaikki räyhääjät ja rellestäjät - olivatpa he mistä tahansa tulossa.

Napakettu

Pieni naaras hymyili Lumolle takaisin. Se ei olisi mielellään hoitanut tätä Hongan ankaralla tavalla, mutta ei silti aikonut ruveta kiistelemään kenraalin kanssa. Honka oli lujatahtoinen jäärä, joka kuitenkin oli lauman keskuudessa kunnioitettu ja pidetty. Lisäksi uros oli Napakettua paljon kokeneempi, joten todennäköisesti osasi käsitellä tällaiset virallisuudet sitä paremmin. Vaan Hongan kylmään käytökseen Naali ei osallistunut, vaan heilautteli ystävällisesti häntäänsä.
Se loi molempiin vieraisiin lyhyen, lämpimän katseen ennen kuin kääntyi Hongan mukana kohti tuttua reviirin keskustaa. Kaksikko voisi milloin vain turvautua ainakin tähän poppasuden oppilaaseen, sillä pörröhäntä luotti näihin. Kyllä heillä pitäisi laumassa olla edes yksi, joka olisi avoimesti heidän puolellaan. Naaras kipitti lyhyillä tassuillaan kenraalin rinnalla tuhahtaen hiljaa mielessään, kun piti jälleen mennä ravia pysyäkseen tämän kävelyvauhdissa.

INDIRAR [VALVEUNI]

Kenraali lähti kulkemaan edeltä varmoin, hyvin arvonsatuntevin askelin ja sitä seurasi Napakettu, joka oli väläyttänyt kahdelle entiselle Ikiroudan jäsenelle ystävällisen hymyn ennen liittymistä Hongan seuraan. Indirarin pää käännähti nytkähtäen Lumon puoleen, mutta vahingossakaan se ei antanut kasvoiltaan paistaa mitään. Niinkutsutuille "normaaleille tavoilleen" epäuskollisena Indirar soi puolisolleen nopean, pienen hymynpilkahduksen, kunnes sen eriparisilmät kääntyivät jälleen eteenpäin. Välimatkaa oli ehtinyt tulla sudenmitan verran, joka oli sopiva, ja silloin Indirar kääntyi enää mitään sanomatta kulkemaan Hongan ja Napaketun kannoilla - olettaen, että Lumo seuraisi sitä kuuliaisena.

Seurueen ainut kokovalkea yksilö siirsi rauhaisan katseensa pois edessään kulkevasta susikaksikosta ja uppoutui tarkkailemaan ympäristöään. Sateenkastelemat lehdet viistivät maisemaa ja kelmeä usva häilyi ruohonjuuritasolla, johon sen vaaleat anturat painautuivat jokaisen otetun askeleen jälkeen. Valveunen sielu oli jo niin uppoutunut ja kietoutunut rooliin, ettei sen todellista minää enää ollut - sen mielen perukoilla leijailivat vain nuo tiivistetyt lauseet, että se oli suorittamassa tehtävää vakoojana, mutta siihen se jäi.
Indirar haistoi ilmaa varovaisella, äänettömällä henkäyksellä. Suvituulen haju voimistui kerta kerralta. Ne taisivat olla lähellä lauman ydinalueita.

//Ja sitten mä palaan tännekkin kestosta huolimatta..

Lumo

Punertava sudenturkki pörhistyi, kun Lumo pudisti itseään hieman irroittautuen tilanteen jättämästä surullisesta tunteesta. Sen meripihkasilmät katsoivat Indirariin palvovina, kun tuo käänsi päätään ja soi hänelle pienen hymyn. Lumo huokaisi helpottuneena siitä, että oli näennäisesti toiminut oikein ja puolisonsa oli tyytyväinen tähän tulokseen. Lumo seurasi puolisoaan syvemmälle Suvituulen alueille, ja sen pehmeät, miltei varovaiset askelet olivat lähes äänettömät. Ketunturkkinen kaunotar laski päätään hieman ja nuuhki ilmaa ja maata: tältä tuoksui siis Suvituuli. Tuoksut olivat aivan erilaiset kuin Ikiroutalaisilla: syynä oli varmasti se, että nuo kaksi laumaa olivat eläneet erillään niin kauan risteytymättä, ettei tuttua, yhdistävää tuoksua enää ollut.

Lumo otti kasvoilleen hauraan, mutta luottavaisen hymynkareen - jätti ulospäin suuntautuvan ulkokuorensa tällaiseksi ja antoi sitten ajatustensa valua kuin myrkyn kohti pimeämpää tietoisuuttaan - kohti sivupersoonaksi joutunutta Kaarnea. Kaarne virnisteli itsekseen kuin mielipuoli, sillä suunnitelman ensimmäinen vaihe oli sujunut suorastaan täydellisesti. Ja mikä olisikaan parempaa, kuin kenraalin hyväksyntä, vaikka se olikin jäykkä ja vielä kovin epäilevä? Laumalaiset eivät voisi kuin ajatella heidän kenraalinsa seurassa saapuvista, uusista susista että kyseessä oli uudet jäsenet jotka vain pitäisi enää hyväksyttää alfalla. Silti, epäilyksiä ja ennakkoluuloja oli varmasti voitettavana, mutta tämähän olisi ollutkin kovin tylsää ellei minkäänlaista vastarintaa saataisi.

// Hyi minua, kun tähän vastaaminen kesti -.- Pahoittelut, en millään keksinyt järkevää vastattavaa //

Honka
Kookas kenraali johdatti seuruetta tuttuakin tutumman reviirin halki. Liike oli arvovaltaista ja jämäkkää, niska kaiken aikaa aavistuksen jännittyneenä. Korvat kääntyilivät vähän väliä tarkkailemaan takana tulevien ääniä kuin pyrkien huomaamaan kaikki epäilyttävät supinat sun muut välittömästi. Uros ei luottanut kaksikkoon, ja sen näki.

Läpi kostean nurmen ja sammaleen, ohi lukemattomien puiden ja pensaiden vei kulkueen tie. Lauman ominaistuoksu, joka niin kovin poikkesi Ikiroudan tuoksusta, vahvistui jatkuvasti. Pian alkoi vastaan tulla lauman jäseniä - harvakseltaan alkuun - joista moni loi vieraaseen parivaljakkoon uteliaita, epäluuloisiakin katseita. Honka tervehti pienellä nyökkäyksellä niitä, jotka tunsi paremmin, mutta muutoin jatkoi seurueen johdattamista samaan tapaan. Jykevä uros rentoutui hiukan vasta, kun oltiin saavuttu todelliselle ydinalueelle; täällä susia tuli ja meni koko näkökentän alalla ja täällä kaksikko voisi todennäköisimmin kohdata Kolkkeen. Vaan kysyessään hiljaa tämän mahdollisesta tapaamisesta eräältä ohi kulkevalta tuttavaltaan, sai kenraali kuulla johtajan joukkoineen yhä olevan rauhanneuvotteluissa - ja nyt uros alitajuisesti kiitti itseään siitä, ettei ollut mennyt mukaan. Jos uros olisi mennyt, kuka oikein olisi hoitanut viisaasti tulokkaat laumaan?
Asiasta kertonut susi jolkotteli matkoihinsa vilkuillen vielä Indiraria ja Lumoa, vaan vilkuilijoita oli kauempana enemmänkin. Honka salli tyytyväisyyden näkyä kasvoillaan huomatessaan, ettei lauma ollut sokean vastaanottavainen tulokkaita kohtaan.
"Joudutte odottamaan johtajan tapaamista jonkin aikaa", tuhkaturkkinen kenraali sanahti melko välinpitämättömästi käännyttyään kaksikkoa kohti. "Hänellä on vielä asioita hoidettavana. Voitte silti rentoutua ja levätä lähistöllä."
Uros ei kertonut tarkemmin, sillä ei yksinkertaisesti kyennyt luottamaan tarkempaa tietoa kaksikolle. Jos nämä tosiaan olivat Ikiroudasta karkotettuja, ei heidän tulisi tietää rauhanneuvotteluista ainakaan tarkasti. Sen kummempia puhumatta kenraali asteli arvokkaasti omilleen ilmaisten selkeästi jättävänsä kaksikon nyt löysempään valvontaan - Honka asettui kyljelleen makuulle kauemmas tarkkaillen haukan tavoin pistävän keltaisilla silmillään Indiraria ja Lumoa.


Napakettu
Pienikokoinen Naali kipitti Hongan ja Indirarin välissä koko matkan kepein, ripein askelin. Pöyheä häntä heilahteli ja koko olemus oli täysin kenraalin vastakohta. Naaras ei jäykistellyt, vaan kulki eloisan rentoon tapaansa kuin sen perässä ei olisi ollut vieraita tulokkaita vaan tuttuja laumalaisia. Pikkuinen valkoturkki tervehti tuttavallisesti joitakin vastaantulijoita kenraalin tavoin. Ja ydinalueelle saavuttaessa Napakettu katsahti rohkaisevasti takanaan ainakin oletettavasti tulevia susia.
Naaras ei kuullut, kun Honka vaihtoi erään suden kanssa pari sanaa, mutta kenraalin puhuessa asiasta Indirarille ja Lumolle se päätteli johtajan olevan yhä rauhanneuvotteluissa. Naali olisi mielellään mennyt mukaan, mutta oli epäröinyt ajatellessaan epätavallisen pessimistisesti: sehän voisi pilata jotakin vahingossa. Ja toisaalta kyllä poppasusi ja yksi poppasuden oppilas riittivät, vaikka Napakettu tunsikin pienen kateuden pistoksen opiskelutoveriaan kohtaan.

Hongan painellessa omille teilleen kääntyi Naali kokonaan uusien laumalaisten puoleen hetkeksi.
"Metsästysryhmän pitäisi tuoda pian saalista", naaras kertoi hymyillen. "Silloin voitte tyydyttää nälkänne, ellette halua metsästää itse. Minäkin taidan nyt kuitenkin mennä lepuuttamaan käpäliäni, kun sain melkein juosta Hongan perässä. Mutta olkaa siis kuin kotonanne odotellessanne johtajan tapaamista."
Sen sanottuaan pikkuruinen susi nyökkäsi ja lähti kipittämään vanhan tammen juurelle nähtyään siellä sisarensa, jonka kanssa jäikin jutustelemaan.

INDIRAR

Parhaaseen mahdolliseen terään hioutuneet aistit eivät missään vaiheessa lakanneet kuulostelemasta ja tarkkailemasta ohilipuvaa ympäristöä. Se pani sivusilmällään merkille jokaisen suvituulelaiskasvon, joka kulki niiden vieritse ja jatkoi vastakkaiseen suuntaan, mutta olivat niiden katseet minkäsävyisiä tahansa, niihin vastattiin etäisen neutraalilla kasvojenilmeellä.
Pian oltiin saavuttu itse paikan päälle ja Honka yhdessä Naalin kanssa kääntyivät kahden, perässäseuraavan tulokkaan puoleen. Harmaan uroksen puoleen luotiin yksi, selkeä nyökkäys merkkinä ymmärryksestä ja sitten huomio kiinnittyi valkeaan, huomattavasti pienempään narttuun, jonka tapa käsitellä asiaa oli monin verroin tuttavallisempi.
"Selvä. Kiitos", se vastasi Naalille, joka loppujen lopuksi lähti Hongan lailla omille teilleen. Uros saattoi yhä tuntea kenraalin ajoittaisen terävän katseen niskassaan, mutta siitä sen kummemmin häiriintymättä käännähti nyt vielä puolisoaan kohden.
"Oletko nälkäinen?" Herra kysäisi punaturkkiselta kepeän neutraalisti useampien sekuntien hiljaisuuden jälkeen, kulmiaan hyvin pieneleisesti kohottaen. Se tuntui helpottuneen siitä, että Suvituuli oli ottanut ne näennäisen hyvin vastaan - jos ajateltiin siltä kannalta, että keitään ei näkynyt vielä toistaiseksi olevan kurkussa kiinni tai edes niissä aikeissa. Pientä supatusta ja mulkoilua niin positiivisessa kuin negatiivisessakin mielessä Indirar saattoi alueen ympäristössä lekottelevien susien saralta havaita, mutta jälleen se ei antanut niiden häiritä itseään millään tasolla.

// Pitäiskö kohtapuoliin houkutella Deli tänne Kolkkeen kanssa?

// Pitänee odotella, että rauhanneuvottelut saadaan päätökseen, ennen kuin otamme Kolkkeen sieltä takaisin. Mielestäni rauhanneuvotteluiden tulos saattaa vaikuttaa kovastikin tämän kaksikon hyväksymiseen, ja kyllähän tässä pariksikin pelissä olevaksi päiväksi saadaan peliä. Rauhanneuvotteluthan voivat kestää päiviä. Vai onko tämä ihan surkea idea?

Lumo (Kaarne)

Kettuturkkinen neito asteli aran oloisesti puolisonsa perässä lauman ydinalueelle. Sen herkkään kirsuun kantautui mitä merkillisimpiä hajuja, ja se painoi jokaisen niistä vaistomaisesti tajuntaansa. Lumon korvat olivat painautuneet pelokkaasti niskaa pitkin, kun se tepasteli puolisonsa varjossa ja tapasi ohimennen monia Suvituulen asukkaita. Sen meripihkanväriset silmät pälyilivät varovaisesti jokaista. Pikainenkin katsahdus antoi tälle viekkaalle vakoojalle rutkasti tietoa sudesta, jota tarkkaili, ja tämä taito oli olennaisen tärkeä jos vakooja aikoi selviytyä hengissä tulevista haasteista.

Lumon herkän ja ujon kuoren alla, syvällä suden roolihahmon mielessä käkätti Kaarne pehmeällä äänellään. Se suorastaan myhäili: kuinka helposti he pääsivätkään sisään! Mitä sitten, jos nuo tarkkailisivat, siitä vain. Kaarne ei tekisi yhtäkään virheliikettä ja hoitaisi homman kotiin kuten kuului, ja hankkisi johtajattarensa kunnioituksen.

Lumo hätkähti kun muut sudet pysähtyivät ja pysähtyi itsekin. Se kohotti hieman päätään ja antoi korviensa rentoutua hieman. Se nyökkäsi kenraalin sanoille ja hymyili ujosti Naalille, joka antoi rennomman ja myötämielisemmän tervetulotoivotuksen. Pian molemmat olivat tiessään. Lumo huokaisi syvään silmät puoliummessa ja antoi ryhtinsä hieman rentoutua tuntiessaan, että oli suht kaukana muista, tuntemattomista susista.
Hah, vierelläsi seisova "puolisosikin" on sinulle lähes tuntematon.. Tämä rooli oli loistoidea!
Pian Indirar jo kääntyikin heikompaa puoltaan kohti huolehtiakseen tämän elämän ylläpitävästä voimasta eli ruokailusta. Lumo hymyili lempeästi ja nyökäytti päätään hieman.
"Kyllä minun.. vähän on jo nälkä. Sinun varmasti on kuitenkin kovempi nälkä kun söit iltaseksi niin vähän siitä rusakosta." Se sanoi luontevasti, toki pieni varovaisuus äänessään - tarkka kuuntelija kuulisi sen olevan kunnioitusta ja huolta siitä, että vastaus ei olisi mieluisa. Lumo astui puolisonsa rinnalle ja laski päänsä sen lavalle hetkeksi.
"On niin pelottavaa olla täällä.."
Lumo oli huomannut kuuntelijan, joka yritti kovasti näyttää siltä kuin ei kuuntelisi jokaista sanaa, jonka he puhuivat. Lumo katsoi Indiraria silmiin ja antoi katseensa sitten lipua kohti maata - mutta kuitenkin vilkaisten silmillään suunnan, jossa tarkkailija heitä kuunteli.

// Mietin tässä että voitaisiin ehkä ottaa joku Suvituulelainen tähän? Uteliaisuuttaan tai vittumaisuuttaan juttelemaan, ehkä

// Joo, sopii tänne ainakin.
Mietin vaan, että kun parinottorituaalissahan osapuolet luopuvat sulistaan(?) jos en ihan väärin muista, niin miksi niiden puuttuminen koetaan jonkinlaisena selityksen vaativana asiana Indirarilla ja Lumolla, kun kumminkin tiedetään noiden olevan ''pari''..? Vai olenko voinut tulkita jotain väärin