Kun sä puhut sitä etelääs, se saa mun levikset repeemään

//Sleepi ja Synestesiaar. Ps. Autohittilupa on (aina) koska Sleepi.//

JALOPIINA

Oli harvinaisen tunnelmallinen kesäpäivä, ja aivan oikea ajoitus lähteä Valasvuorien suuntaan - muuten olisi voinut mennä vaikka rannalle nautiskelemaan auringosta, mutta ongelmia oli kaksi. Ensinnäkin, päivisin oli usein kuuma, toisekseen, joku idiootti oli mennyt sijoittamaan Ikiroudan reviirin liian kauas rannasta. Ei selkeästikään oltu ajateltu kahta retardia, jotka laahustivat puolirampoina eteenpäin, oikeastaan ilman mitään erikoisempaa päämäärää - Jalopiinaksi haukutulla, pohjaväriltään siniharmaalla nartulla oli ainakin nälkä, mutta ei ainakaan kivinen maasto tekisi liikkumista sen helpommaksi. Kiitos vaan evoluutio, joka soit viattomalle mopoautolle--- tai no, eläimelle, vammaisen selän ja etujalat. Häiritsevän pitkä sulka hipsutti niskakarvoja, ja jos olisi ollut hukka yhteistyökykyisellä tuulella itsensä kanssa, se olisi iskenyt takamuksensa maahan ja raapinut niskaansa niin kauan, että sulka lähtisi irti. Vaikka nahkoineen, jos ei muuten, varmaan oli ajan myötä käynyt Jalopiinan ajatukset sulasta selväksi, pitäisi kai kosiskella arvoisaa pikkuserkkua, jotta sekin pääsisi lintuvihansa kanssa eroon sulasta.

Ja koska henkisesti läskeillä oli aina mukavampaa, oli käynyt matkan myöhemmässä vaiheessa tarkoituskin selväksi. Jos vähän napostelisi mätänevää raatoa, tai jos pulu hyökkää naamalle, Jalopiinalla oli nälkä ja sen voisi nielaista kokonaisena. Lurjukset, kukaan linnuista koskaan uskonut, että anatomiavammainen, pari senttiä liikaa korkeutta saanut ämmä saisi niitä koskaan kiinni, vaikka istuisivat nenälle. Niin, tietenkin, sanokoot asian uudestaan kuollessaan mahalaukussa.
"Nonni saatana, jos sitä raatoa, ruokaa, mitä vaa ei kohta löydy ni mä jään tähän ja syön ekan kuka vaa menee ohi", niin Synestesia, varo, koska Jalopiina alkoi olemaan äkäinen tyhjin vatsoin. Olisihan sitä tietysti lauman läheisyydessä saanut ruokaakin, mutta kenellä oli aikaa edes ajatella asiaa? Ei ainakaan sienistä pitävillä urpoilla, jotka söivät mieluummin ruhoja kuin tuoreempaa ravintoa. Jalkoihin alkoi sattumaan, maha kurisi ikävästi ja se jos mikä vitutti astetta rankemmin - tilanne ratkesi niin, että oli sopivaa istuutua juuri siihen, missä nyt seisoskeli. Kyky huomioida ympäristöä oli liian vähäinen, että olisi ajatellut syvällisemmin vähän kovia kokenutta nurmikkoa - ja kuka välitti jostain nurmikosta?
"Olisinpa kannibaali."

SYNESTESIA

Se siitä päivän laiskottelusta. Pitikin lähteä Valasvuorille chillailemaan, vaikka aivan yhtä hyvin olisi voinut jäädä lauman keskellä läskeilemään, henkisesti ainakin. Synestia laahusti kera notkon selkänsä toverin perässä, naama melkein perseessä kiinni, ettei vahingossakaan eksyisi jos unohtaisi silmänsä kiinni. Joskus ei vaan jaksanut etsiä raatoja, vaikka nälkä tosiaan olikin. Harmi vain, kun jokaisen tirpan ruhoa ei viitsinyt mennä ottamaan poskeen, koska linnut ällöttivät. Ne tuijottivat sillä perkeleellisellä 'tiedän jotain, mitä et tiedä minun tietävän' katselleen, vainoten joka paikassa. Hyi. Se olikin ehkä suurinongelma sulasta, joka nartun niskassa roikkui menossa vieläkin mukana. Näin hän joutui olemaan jatkuvasti yhteydessä salmonellapesäkkeeseen, eikä se voinut oksettaa enää enempää hukkaa. Ei tosiaan auttaisi muuta kuin suostua panemaan vain yhtä ja sortua ties mihin parinottorituaaleihin, vaikka itseasiassa Synestesia ei sellaiseen kuraan uskonut. Mieluummin jyysti ketä huvittu, tietenkin myös pikkuserkkua, koska he olivat vajukkeja. Toverin takapuoleen törmättiin niin nätisti, että huhhuh. Onneksi oli häntä edessä. Hieman päätään pudistellen nosti harmaanruskeansävyinen neiti joutsen kaulaansa pystyyn, ettei tulisi enää löytyä päätään muihin.

"Nojuu", Synestesia mutisi ja iski perseensä mättäälle ajattelematta sen enempää, että sattuiko maassa nyt olemaan jotain epäilyttävää, jolta olisi kannattanut itseään varjella. Tuskin. Nurmikolta se ainakin näin nopeasti ajateltuna tuntui ja enempää ei aiheelle ajatuksia uhrattukaan. "Minua et syö!" Kuitenkin kuitattiin asian perään vielä, eihän se ollut sopivaa vedellä kitusiinsa arvoisaa pikkuserkkua. Jostain kauempaa leijaili jonkinlainen mädäntyneen haju, mutta se kaiketi oli jo syömäkelvotonta, lintua tai liian kaukana, siitä saikin päättää mikä tekosyy oli pätevin. Isompaan narttuun käännettiin vihreäkatse, kun se juttusi mukavia jälleen.
"Totta, elämä ois helppoo, voisin syödä siut", ämmä juttuili ja kellahti sitten kyljelleenkin maahan. Olihan se nyt aivan liian rankkaa pysyä edes istuvilteen mitättömien yöunien jälkeen, kun oli pitänyt pelätä henkensä puolesta - olihan hänen nukkumapaikansa läheisyydessä raakkunut joku helvetin ruma lintu, joka aiheutti päänsärkyä, kun eksyi edes hetkeksi ajatuksiin.
"Käy vammane ettii ruokaa, ettei mun tarvii liikkua", koska olen yhtä vammainen itse, olisi lause voinut jatkua, mutta eihän se ollut mahdollista. Aurinko paistoi liikaa ja tummaturkkisella oli kuuma. Julma maailma.

Ei kannata pysähdellä vähemmän arvaamattomasti, jos joku seurasi kuin ankanpoikanen. Synestesia käveli häijysti päin, ikikyllästyneen näköinen narttu virnuili kääntäessään katseensa tuohon rusehtavampaan tapaukseen, jolla oli epäilyttävä taipumus olla hutsuhtava. Olisi voinut vähän purra, korvasta, sitten lähtisi pala ja Jalopiina nielisi sen, koska nälkä. Kaikkea sitä tulikin syötyä, tai edes ajateltua monien tautienkin uhalla. Pienempi myötäili, vaikka kielsikin syömästä hänen armoaan.
"Vähän syön, hitusen jalkaa nakerran, siellä Synestesian jalkaa nakertelee nälkäinen Jalopiina, Synestesialla ei enää jalkaa, ei enää kävellä, jumalauta!" Jalopiina puhui, sen verran nopeasti, että taisi itsekin kadottaa lopuksi pointin - vaan se ei ollut mikään yllätys. Jalan menetyksestä kuitenkin mainitessa ilme oli sarkastisen kauhistunut, niin oudolta yhdistelmältä kuin se kuulostikin. Hänen armonsa ei todellakaan kantaisi toista vammaista mukanaan yhtään minnekään, siinähän kärsisi ego! Tuulenvirekin oli paska, toi mukavia hajuja tullessaan, siellä jossain olisi ruho. Johon voisi tunkea Synestesian pään ja nauraa räkäisesti, ja sitten paetaan.

"Ellen mä raiskaa sua ensin, ja sitte syö", Jalopiina puolusteli itseään oikein ylpeästi, vaikka... No, puolustuskeino ei ollut ihan parhain tai moraalisesti eniten oikeassa, mutta se oli muiden ongelma. Käski kuitenkin toinen, että olisi pitänyt sinisävyisen nostaa perse ylös maasta ja hakea ruokaa. Haukkui vammaiseksikin. Miten olikaan julma nainen?
"Se on akkojen hommaa hakee ruokaa", tuo totesi julman totuuden, mulkoillessaan syyttävästi kulmiensa alta Synestesiaa. Jos vähän söisi, vaikka kyljestä pieni pala, nom, säästyisi paljon vaivaa ja Synestesia laihtuisi siitä parisataa grammaa. Kyömynenä katseli ympäristöä, linnut huusivat, mikään ei sujunut kuin elokuvissa, joten olisi kai pakko nousta... Paitsi jos linnut taas kuvittelisivat olevansa supersankareita istumalla tassun päälle. Hähää, ihan oikein. Oma vatsa nyt kyllä alkoi käskemään, että perse ylös, joten se täytyi toteuttaa ja hylätä Synestesia oman läskeytensä kanssa, kun piti löytää ruokaa. Miehen työ, mies tappaa koiransa, hakkaa vaimonsa, jättää lapsensa, ei kun miten menikään. Hajua ei vaan löytynyt, laskeva selkä ei tykännyt tästä ravailusta kaiken muun roinan seassa. Voisi viedä jonkun oikein pahanhajuisen raadon, mutta sitten suussa maistuisi oksennukselta, eikä olisi kivaa.

Ei vieläkään ollut oppinut junaleikin syvintä pointtia Jalopiina - tai sitten nimenomaan oli, mutta perkeleellisenä elukkana ei yhtään kunnioittanut leikin sääntöjä. Kumminpäin tahansa, julmaa oli, koska ei lutkakaan aina jaksanut pitää naamaansa toisen takapuolessa. Elämän surullisia tosiasioita. Jälleen kuitenkin alkoi pikkuserkun omituinen höpinä täyttämään Synestesian suuremman puoleiset korvat ja ennenkuin tuo omituisesti toisinaan virnuileva vatipää tukehtui kuolaansa, piti kaiketi avustaa hieman.
"Lääkkeet!" Huudettiin riittävän kovaan ääneen, että peittyi Jalopiinan ääni täysin. Niin se vaimeni, ei ollut muita mahdollisuuksia. Vähän kun tunkisi sientä toisen nenään niin loppuisi kaikki se turha rälläys ja muuttuisi tarpeelliseksi sellaiseksi. Koska sienet. Hienot sienet, sienet saisivat aikaan jännyyksiä, jännyyksissään Synestesia-mäyrä syöksee Jalopiinan mereen, meressä Jalopiina kalojen kuseen hukkuu ---- ja silloin ajatusketju päättyi ja ruskeanharmaan suden ilme muuttui täydellisen järkyttyneeksi, hän oli selkeästi saanut huonoja vaikutteita pikkuserkustaan. Pitäisiköhän heidän joskus viettää aikaansa erillään, edes puolituntia? Ei.

"Raiskaus epäonnistuu jos kohde nauttii siitä", Synestesia huomautti, kun oli toipunut ajatusketjunsa järkyttävyydestä, jättäen kuitenkin syömisosien huomioimatta, eiköhän aihe ollut jo käsitelty. Ja kun sanoi toinen muija ruuan etsimistä akkojen hommaksi, ei siihenkään sanottu mitään, tuijotettiin vain motivoivasti - eikä siinä ainakaan järjettömän kauan kestänyt kun saikin harmaatoveri perseensä ylös ja lähteä sinne hellan ja nyrkin väliin. Kun Jalopiina oli kadonnut näkyvistä, nousi laiskapaskakin ylös ja hiippaili kivikasan taakse piiloon ja kun se perkele tulisi takaisin jonkun jekkujekun kanssa, vierittäisi hän jonkun jäätävän murikan sen niskaan. Hähää, ei mahtaisi mitään Synestesialle. Pian serkun askelten äänet kuuluivatkin.