So, are you friend or foe?

// Yalledom kera myttynsä! Laatu on vähän mitä on, mutta saan anteeksi. 8 ) //

SYNESTESIA

Näitä päiviä ei tosiaan ollut liian tiuhaan, kun Synestesiaksi haukuttu notkoselkäinen pikku perkele oli eronnut pikkuserkustaan, parhaasta ystävästään ja jonkin asteisesta seksilelustaan, Jalopiinasta, edes muutamaksi tunniksi ja lähtenyt vaeltelemaan ilman minkäänlaista järkevää päämäärää. Tai no toisaalta, milloin hänellä olisi ollut edes järkevä päämäärä, etenkin kun jo aikaisemmin mainitty kyömynokka sen yleisesti ottaen valitsi, ruskeansävyisen roikkuessa hännässä kiinni pitäen tsukutsuku -ääntä. Äärimmäisen hyvä kysymys, johon ei ollut ainoataan vastausta. Traaginen tarina, mutta sekin ajatus karistettiin nopeasti pitkä linjaisen elikon mielestä, kun metsänraja haihtui hänen näköpiiristään. No jeejee, joku tasanko missä ei olisi mitään. Enää ei kuitenkaan onneksi ollut tukahduttavan kuuma, kuin aikaisemmin päivällä, olihan ilta jo pikkuhiljaa laskeutamassa tämänkin paikan päälle.

Kaikki hauskuushan alkoi vasta siinä vaiheessa, kun hörökorvainen tiputti nokkansa diivailun asteelta alaspäin, ettei sateessa hukkuisi jos sellainen alkaisi, mutta tosiaan vain sen takia, että joku karmiva haju lähestyi häntä... Tai no, hän lähestyi sitä, ihan miten asian tahtoikaan muotoilla. Kaiketi mädäntyvä biisonin ruho. Tai no, tuskin se biisoni oli, mutta koska ne kaikki elukat näyttivät samalle, oli Synestesia vakaasti päättänyt kutsua kaikkia biisoneiksi. Kun jahkailu oli pään sisällä lopettu, päätti olla narttu tehokas ja etsiä löyhkäpesäkkeen, joka saisi varmasti vedet virtaamaan silmistä ja oksennusrefleksin toimintaan. Sellainen vaikutus kun mädäntyvällä lihalla tuppasi olemaan eläviin olentoihin.
"No huhhuh! Ziisus sentäs", ei voitu olla tuumaamatta, kun löydös iskeytyi silmiin. Haju sai tosiaan silmät toimimaan samalla tekniikalla kuin kirottu sipulikin, mutta tietenkin aiheuttaja oli hieman yllättävä. Kyllä sen hukaksi vielä erotti hyvällä mielikuvituksella. Jollakulla oli selkeästi ollut nälkä, kun oli puolet kapisesta turkistakin revitty lihojen päältä. Väriä oli sinänsä paha mennä sanomaan, koska tosiaan ruho oli jo melkoisen tuhoitunut hävittäjähyönteisten - niin ja tietenkin sen nälkäisen osapuolen toimesta.

Kaikkea sitä löysikin ja tietenkin heti, kun ei voinut esitellä löydöstä Jalopiinalle, eli toisin sanoen tunkea sen kaikkitietävää naamaa mätänevään lihaan ja juosta sitten karkuun. Hähäää, että olisi mukavaa. Hajuaisti olisi varmaan kadotettu loppuiäksi tämän katkun vuoksi ja se jos jokin oli äärimmäisen surullinen tarina. Sinänsä tuuri, että alkoi tuulemaan edes hieman, joka kulketti löyhkän pois päin Synestesiasta, joka kuitenkin näki parhaimmaksi peruuttaa hieman ottamaan henkeä, ennenkuin tukehtuisi. Kohta hän tutkisi löydöstään lisää ja sitten ottaisi siitä näytepalan, jonka veisi pikkuserkulle! Heittäisi harmaaturkkia naamaan koiranluulla, siitä tulisi Jalopiinalle kuhmu, kuhmu kasvaisi Jalopiinan pään kokoiseksi ja sitten pään kokoinen kuhmu söisi Jalopiinan, heihei. Ajatuksen juoksu ei taaskaan ollut terävimmästä päästä, mutta mitä muutakaan olisi voinut odottaa hukka nartulta, joka ei tosiaan ollut mikään terävin kynä penaalissa.

DAJIMA

Ruskeaturkkinen neitokainen makoili rauhallisesti tasangon kupeessa päivän viimeisien auringonsäteiden lämmittämässä paikassa. Heinät kutittivat sen pientä kirsua, kun tuuli keikutti niitä hennosti. Päivä oli ollut kuuma, mutta ilta-aurinko oli mukavan lämmin, ei liian polttava, eikä ollut vielä kylmäkään. Juuri sopiva. Pari hassua pilvenkappaletta leijaili taivaan poikki. Neito kellahti kyljellensä, lopulta käänsi itsensä selälteen. Neitokainen katseli siinä tyynesti taivasta, käyttäen mielikuvitustansa pilviä katsellessaan. Yksi muistutti jänistä, toinen puuta. Pieni tuulenvire puhalsi jälleen niitä eteenpäin.

Neito venytteli oikein makeasti. Se venytti etutassunsa niin pitkälle pään yli, kuin suinkin pystyi. Pieni inahdus kuului sen suusta. Sitten neito rentoutti lihaksensa ja kellahti takaisin kyljellensä. Pieni väsymys iski neitokaiseen, mutta ei nyt vielä ollut aika mennä nukkumaan. Neitokainen päätti nousta, ettei oikeasti nukahtaisi siihen paikalleen, kaikkien eläinten tallottavaksi, mitkä nyt sattuivatkaan koskaan kulkemaankaan tasangolla. Siispä Dajima nousi jaloillensa, haukotteli oikein pitkään ja makeasti. Sen pitäisi alkaa heräilemään. Tosiaan, jospa se löytäisi jonkinlaista tekemistä.

Neitokainen sukaisi nopeasti turkkinsa puhtaaksi heinistä ja muusta roskasta, mitä maassa makoilun aikana oli tarttunut sen silkkiseen turkkiin. Tästä pakkomielteestä neito ei ole luopumassa. Turkin pitää olla puhdas ja kiiltävä, ei sotkuinen ja huolimattomasti putsattu. Ei, sitä se ei enää koskaan haluaisi!
Neito pudisti päätänsä. Nyt ei olisi aika ajatella sen kamalaa menneisyyttä. Vaikka neidolla oli ikävä sisaruksiaan, koskaan neito ei varmanakaan tulisi tutustumaan niihin. Tuskin enää edes näkisi niitä.

Neito lähti jolkottelemaan jonnekin suuntaan. Tavallaan neitokainen oli eksynyt reitiltänsä, sen piti mennä vain hieman tutkimaan paikkoja, mutta oli lopulta löytänyt itsensä tasangolta. Mikäs siinä, kaunista aluettahan tämä oli. Neitoa vain hieman harmitti se, ettei se ollut vielä kauheammin tutustunut oman laumansa jäseniin. Noh, niihin kerkeäisi tutustumaan myöhemminkin.

Samassa neito haistoi jotain kamalaa! Löyhkä oli sietämätön. Neitokainen meinasi oksentaa siinä samassa. Hyi, mistä tuollainen mahtoikin tulla? Neito pysähtyi. Neito katsoi tarkkaan ympäristöön, ja huomasikin liikettä. Mahtoiko se olla jokin saaliseläin? Ei, sen oli pakko olla susi. Mutta mistä tuo haju? Neito katsoi tarkkaan, toinen susi oli noin 100 metrin päässä siitä. Ehkä vähän enemmän. Neito huomasi kauhukseen maassa lojuvan ruhon. Oliko se susi? Se, mitä siitä oli jäljellä, näytti aivan sudelta.

Samassa neidon selkäpiitä karmi. Oliko.. Oliko tuo toinen, elävä, susi tappanut tuon viattoman hukkasen, joka lojui maassa veren tahrimana. Neidon silmät laajenivat kauhusta. Ehkäpä tuo toinen on verenhimoinen, ja halusi tappaa Dajimankin. Ei, Dajima ei saisi ajatella näin.. Ei enää entiseen, eieii.. Nyt kun Dajima oli alkanut hieman selvitä mielensä kanssa, se ei enää halunnut saada hullun kohtauksia.
Mutta.. Tuo ruumis.. Varmasti tuo toinen oli tappanut maassa makaavan ruumiin raa'asti. Kivuliaasti. Sitä Dajima ei halunnut itsellensä kohtaloksi. Neito astui yhden askeleen taaksepäin. Ehkä sen pitäisi vain juosta karkuun. Toisaalta. Neito alkoi nyt empimään pakoansa. Jos neito lähtisi karkuun, tuo hullu, verenhimoinen, tappaja saattaisi satuttaa jotakuta muutakin. Se pitäisi hoidella pois. Tappaa. Eliminoida. Ehkä niin olisi parempi.

Ei, ei Dajima pärjäisi. Tuskin tuo maassa lojunut ruumiskaan oli mikään surkea tappelussa. Ehkä tuo elossa oleva tappaja on todella hyvä, ja tappaa kuin kärpäsen kärpäslätkällä. Toisaalta, on voinut olla mahdollista, että tappaja on saanut etulyönnin sillä, että on hyökännyt uhrinsa kimppuun takaa, jolloin toinen ei ole voinut tehdä asialle mitään. Ehkä, jos neito pääsisi huomaamatta liikkumaan tuon tappajan taakse, ja hyökkäämään siitä. Ehkä näin neitokainen voisi eliminoida tappajan. Näin siis olisi parhainta.

Dajima astui hiljaa askelen. Ja toisen. Kohti tappajaa. Neidon askelet olivat äänettömiä, vain heinien hiljainen suhina turkkia vasten kuului, mutta sekään ei ollut kova ääni. Pikkuhiljaa neito lähestyi kohdettaan. Jos tuo edessä oleva susi käänsi päätänsä hieman Dajimaa kohti, neito painautui hieman paniikissa maahan, niin, ettei sitä näkynyt heinien takaa. Toivottavasti. Ainakin neito uskoi niin.

Neito alkoi olemaan jo aika lähellä. Sen jalat vapisivat jännityksestä. Neito ei ollut kovin hyvä tappelija, jo kerran se oli kunnolla saanut turpiinsa, ja pahasti. Nyt se ei halunnut saada. Eikä se halunnut kuollakaan. Kun neito oli tarpeeksi lähellä, se jännitti lihaksensa, ja valmistautui ampaisemaan toisen kimppuun. Dajima ei tiennyt, oliko toinen jo huomannut sen, mutta nyt sitä mentiin. Neito loikkasi heinien lomasta, mutta huomasi olevansa aivan liian kaukana, että olisi kertaheitolla saanut toisesta otteen. Neito joutui hetken aikaa juoksemaan.

Jos toinen lähtisi juoksemaan karkuun, neito jäisi toisen paikalle seisomaan, korvat luimussa, pientä murinaa kurkusta päästäen, mutta jos toinen ei ollut huomannut neitoa, ja neito pääsee sen vierelle, yrittäisi Dajima saada otteen toisen niskasta tai mistä nyt ikinä saisi otteen. Siinä tapauksessa neito yrittäisi repiä toisen nahkaa, siitä kohtaa, mistä saisi otteen, tai yrittäisi jotenkin saada toisen maahan painettua. Neito ei kuitenkaan ollut ylivahva. Ei edes vahva. Muttei heikkokaan, kyllä neito pärjäisi ihan heikolle vastustajalle, siitä se olisi varma, mutta tästä vastustajasta neito ei vielä ollut saanut vastausta.

//Piitkä :DDajima heti ajattelemassa kaikkea pahaa//

Synestesia ei oikein tiennyt miten päin olisi lähestynyt uudestaan raatoa. Normaalit olisivat luultavastikin luikkineet ensimmäisenä kertomaan löydöksestään esim. alfalle, mutta tässä tapauksessa ei ollut kyse millään tasolla normaalista kulkijasta, jonka vuoksi piti jäädä tietenkin tutkimaan. Kerta kaikkiaan pahaa jälkeä oli saanut joku kannibaali aikaiseksi - tai no, karhu tai biisoni, kuka sitten ikinä olikaan käynyt viettämässä perus perjantaita. Narttu laski etuosansa maahan, jättäen takapuolensa pystyyn, hännän viuhahdellessa edes takaisin - lähtien ryömimään takaisin sudenruhoa kohden. Asento se sekin oli, mutta kuten sanottu, ei voinut idiootilta odottaa protokollaan sopivaa käytöstä.
"Noniiiiin", jutusteli narttu itsensä kanssa, kun sa kurotettua oikean etukäpälänsä tökkimään ruumista. Vähän sörkittiin jotain, mahdollisesti kyljen tapaista, ennenkuin noustiin seisomaan normaalisti ja iskettiimpä vielä karvaperse raadon vierelle.

Mutta kuinka siistiä, olisi ottaa pää irti ja viedä se näytille! Synestesia ei voinut olla kihertelemättä asialle jo ajatuksen tasollakin. Hän voisi laittaa tuon kallon oman naamansa päälle ja lähteä kummittelemaan ympäri kyliä! Ja mikäs olisikaan sen hauskempaa. Periaatteessa olisi fiksumpaa tuoda Jalopiina tänne, niin he voisivat tehdä itselleen kunnolliset naamiaisasut ja lähteä aiheuttamaan yleistä pahennusta ympäri maita ja mantuja! Hehe. Takapuoli nousi ylös, kun hajuaisti oli jo hieman tottunut tuohon löyhkään. Olihan se hienoa että aistit sopeutuivat melkeimpä mihin vain, kun hetken aikaa odotteli. Enää ei tarvinnut siis muutakuin alkaa nykimään jätkältä jalkaa irti, niin voisi lähteä takaisin kotiin huitomaan tyyppejä ja sitten tulla joku toinen päivä uudestaan pikkuserkun kanssa!

Takana kuitenkin kuului jotain ääntä, eikä Synestesia varsinaisesti ollut siitä ilahtunut. Jos se oli lintu, hän tekisi raadon kylkiluulla itsemurhan samalla sekunilla ja jos se oli biisoni, niin sitten... No ei voinut tietää, mutta sudet eivät olleet yhtään hyvä juttu nyt, koska kukaan ei saisi viedä hänen aarrettaan. Omaa pikku löydöstä! Samalla sekunilla kun ääni kuului, kääntyi hörökorvat osoittamaan siihen suuntaan, kun kuono alkoi näyttämään äänen suunnalle. Joku vilahti heinikossa ja Synestesia olikin valmis kiljumaan, koska ei mikään muu kuin lintu voinut olla noin epäilyttävä. Luulot kuitenkin osottautuivat nopeasti vääriksi, kun joku vaalea perkele yritti käydä hänen kimppuunsa - lällälllää, loikkasi liian kauan saaden Ikiroutalaisen perääntymään. No pitkälle ei päästy, kun kompuroitiinkin takana olevaan ruhoon kivasti.

Ei sinänsä hyvä juttu, koska silloin taisi toisen nartun hampaat tarttua ikävästi kaulan sivusta.
"Jou muija, ei tartte riuhumaan alkaa!" Synestesia älähti samalla, kun kurotti toisen etujalkaa kohden - vaikka se roikkuikin oletettavasti kiinni - mutta ei ruskeavalkoinen ollut kovinkaan pieni, jonka vuoksi varsinaisesti tuollaiset pikkutytöt eivät olleet ongelma. Jos jalasta saatiin kiinni, se riuhtaistaisiin kivasti toisen hukan alta ja samalla tökättaisiin perseellä sen verran että mahdollisesti lentäisi kumoon - siitäkin seikasta huolimatta, että itseltä saattaisi lähteä palanen kaulasta ja kaatua perässä. Sillä ei ollut niinkään väliä, koska Synestesiaa lähinnä kiinnosti vain se, että miksi tuo ah-niin-rauhaa-rakastava Suvituulelainen ei ollutkaan klisee vaan yritti heti syödä pään - ja hyökätä vieläpä raukkamaisesti! Jos jalka temppu ei onnistuisi, niin sitten käytettäisiin pelkkää 'rynttään sinut lyttyyn henkisellä läskilläni'.
"VOITKO SELITTÄÄ SAATANA", huudettiin, kunhan suu olisi tyhjä mahdollisesta jalasta.

DAJIMA

Neitokaisen hampaat iskeytyivät hätäisesti toisen suden kaulaan. Dajima puri niin lujaa, kuin suinkin mahtoi, olihan tässä kyse elämästä ja kuolemasta, ja neito ei todellakaan halunnut joutua samaan kohtaloon maassa makaavan ruhon kanssa. Neito tunsi otteen omissa jaloissansa, ja ennen kuin se kerkesi mitään tehdä, ne vedettiin hukkasen alta pois. Neito tömähti maahan tönäisyn saattelemana. Irti neito ei päästänyt vieraan suden kaulasta, jolloin toinen ainakin horjahti hieman, ellei kaatunutkin jopa. Pieni nahanpalanen irtosi (?) toisen kaulan sivusta, ei suuri. Neito sylkäisi sen oitis suusta, veri maistui pahalta.

Neidon ajatukset olivat pakokauhun ja vihan sekoittamat. Se ei pystynyt ajattelemaan järkevästi, eikä ollut aivan täysin tilanteen tasalla. Se ei kuullut, mitä toinen sanoi. Dajiman korvissa vain suhisi.

Kun toinen päästi irti neitosen jalasta, ja vaati selitystä käytökselle, Dajima yritti nopesti kierähtää kauemmas toisesta, ja pyrki nousemaan mahdollisimman nopeasti maasta. Maahan ei kannattaisi jäädä makaamaan. Se olisi viimeinen teko verenhimoisen vastustajan kanssa.

Neito mulkoili vihan ja pelon sokaisemin silmin toista. Tuo toinen susi oli Dajimaa isokokoisempi, neito ei tulisi pärjäämään voiman kanssa. Dajima luimisti korvansa ja päästi kurkustansa matalan murinan.
"Minulla ei ole mitään selitettävää sinulle! Senkin tappaja!!
Neidon heleä ääni oli rikkoutunut hengästymisestä ja pelosta. Se ei ollut yhtä kaunis, kuin normaalisti, enemmän kuulosti kuolevalta varikselta. Hyi, sitähän neito olisi hävennyt, jos olisi kyennyt ajattelemaan enemmänkin.

Neitokainen astui hieman oikealle. Taas sen kurkusta pääsi pieni murahdus. Neito katsahti nopeasti ympäristön. Jos tilanne vaatisi, neito voisi pyrkiä pakoon, mikään ei olisi esteenä. Tosin, toisen nopeudesta neitokainen ei ollut varma, mutta Dajima uskoi voivansa juosta karkuun. Jos tilanne tosiaan sen vaatisi, muutenhan neiito ei todellakaan aikoisi karata paikalta. Neito lähti hiljalleen jolkottamaan ympäri toista sutta, kiersi kehää. Katsettaan se ei aikoisi päästää toisesta, se olisi varmaa! Kerrankin kääntää katseensa, niin eikös tuo toinen käyttäisi tilaisuuttansa tappaa ja kivuliaasti! Ehei, ei niin.

"Saisit hävetä! Tappajat saisivat kadota!"
Neito tokaisi kierrellessään kehää toisen ympärillä, jos toinen pysyisi paikoillaan. Muuten neito pysähtyisi, jos toinen lähtisi liikkumaan, toki varuillaan siitä, että jospa toinen lähtee hyökkäämään takaisin, olihan Dajima jo huomattu.

Suuremman nartun teki mieli lällätellä samantien, kun vaaleaturkkisempi rysähti maahan - mutta samalla kun hän itse meni perässä, ei sille olisi ollut enää aihetta. Enitenhän tässä kuitenkin vitutti se, että tuo kummajainen sai aikaan kaulaan sellaiset vekit että vertakin roiskahti. Julma maailma. Jotenkin se toinen kuitenkin pääsi kieromään kauemmaksi, mikä ei varsinaisesti ollut ongelma. Hyvä vain että otti vähän hajurakoa, kunhan ei alkaisi huitomaan uudestaan ettei tarvitsisi tehdä sen niin nätskästä turkista mattoa luolan lattialle. Ei, Synestesia ei ollut tappaja, mutta olihan se ihan oikein pistää matalaksi ne, jotka sattuivat vituttamaan.

Nopeasti nousi Ikiroutalainenkin tolpilleen, eikä varsinaisesti edes välittänyt siitä, että veri tahrasi hänen paikoittain vaikean turkkinsa punaiseksi. Kyllä se siitä puhdistuisi ajan kanssa ja jos ei, niin harmittaisi. No ei kyllä harmittaisi yhtään, aitoja sotahaavoja kansalle saatana. Vaaleaturkkinen sitten mulkoilikin suhteellisen häijyyn sävyyn hörökorvaa, joka ei ilahtunut tilanteesta, ei etenkään siinä vaiheessa, kun hänelle alkoi päin naamaa puhumaan paskaa. Taisi olla neidillä hajuaistissa ja näköelimessä vikaa! Jos Synetesia olisi suden tappanut, miksi hän olisi palannut paikalle töllistelemään sitä kuukauden päästä?
"Mitä vittuu nyt taas?" Vihreäsilmäinen älähti hämmästyneenä. Nyt olisi saanut olla kaikki ES't tölkissä, että olisi tilanne voitu tajuta.

Lähtipä pikkunarttu vieläpä kiertelemään siinä.
"No piiri pieni pyörii, jeejee", Synetesia sanoi hyvinkin avonaisen vittuilevaan sävyyn, eikä edes viitsinyt lähteä hyörimään menossa mukana. Menisi vain pää sekaisin enemmän kuin sienistä ja sitten ei olisi asiat hyvin, kun kompuroituun pitkiin jalkoihin ja kaaduttiin niskoilten alas. Ikävältä mahtaisi tuntua. Kun naamat olivat seuraavan kerran vastakkain ja kehtasi puhua niinkin rumasti ruskeavalkoiselle, kurtisti kyseessäoleva kulmiaan ja nosti nenänsä taas ylimielisesti pystyyn.
"No jaahas, voi vaan syyttää toista tollasesta, menee hukka ihan lukkoon ja sitte se on sinu vika ja kaikki sinua vihaa, eikä kukaan sinua rakasta ja sitte syöt pääs." Synestesia höpötteli lähinnä lämpimikseen.
"Beibe heei, voisitsää nyt selventää mullekin noita harhojas", päätettiin kuitenkin kysäistä, ennenkuin karvainen takamus iskettiin taas heinikolle. Ei sitä turhaan jaksanut seisoskella.

Neitokainen pysähtyi kuullessaan toisen puhuttelevan sille. Toisen kielenkäyttö oli erilaista, mitä neito oli tottunut kuulemaan. Neito tuhisi. Sitä hieman pelotti tilanne, koska mitä vain voisi tapahtua. Toinen jo istuutui maahankin.
''Kerro minulle, miksi tapoit tuon?'' neito tuhisi kiukkuisesti. Dajima ei voinut ymmärtää, miksi toiset sudet tappoivat huvikseen..
Neito katseli varautuneena, jos tuo istuutuminen olisi ollut vain hämy. Entä jos toinen olisi jo kutsunut kaverinsa paikalle, tai sen kaverit olisivat vain olleet lähistöllä ja huomanneet tämän pikku kähinän. Mistään ei voisi olla varmaa, kaikki oli mahdollista.

Dajima oli jännittänyt kaikki lihaksensa, valmiina pakoon. Se seisoi vihreät silmät pelokkaana tapittaen edessään olevaa narttusutta. Neito alkoi katselemaan ympärilleen. Entistä pelokkaammin sen katse haparoi ympäristöä, kuitenkin pitäen tappajaksi luulemansa suden näkökentässänsä.
Samassa sen mieleen juolahti menneisyyden pelot. Se ei todellakaan halunnut joutua kokemaan samanlaista tuskaa, mitä aikoinaan oli joutunut. Ei enää sellaista. Neidon mieleen juolahti se urossusi, joka oli antanut sille kunnon löylytyksen. Harmaa susi. Entä jos tämä tappaja tuntisi sen roiston, joka oli vähällä tappaa neitokaisen?

Dajima astui yhden askeleen taaksepäin. Sen uhmakas olemus alkoi muuttua entistä pelokkaammaksi. Sen takajalat pettivät, jolloin neito tumahti maahan. Sitä heikotti. Etujalatkin pettivät ja se löhähti maahan makaamaan. Neidon ruumis alkoi vavista. Pelko alkoi hallita tuntemuksia. Nyt olisi neidon loppu. Tuo toinen tappaisi neidon tähän paikkaan, mihin oli tuon ruhonkin tuhonnut. Neidon kaikki voimat alkoivat olemaan uupuneet, pelko oli vienyt voiton.

Lopulta se pyöriminen loppui toisen osalta ja sitten tivattiinkin jo vastausta, miksi Synestesia oli tappanut.
"No mitäää, minä oo kettää tappanu", notkoselkäinen toverimme marisi. "Löysin tuon ja aattelin viiä Jalopiinalle näytille sen jalan tai jotain, tai no oikeestaan tökkiä sitä silmään, sillä jalalla! Ja sitä paitsi jos mää oisin tuon tappanu nii miks oisin kuukauden päästä tullu kattelemaa uudestaa . Jos et sattunu huomaamaan, sen käymisreaktiot on jo suhteellisen pitkällä vai hajuaistiton kautta sokeako olet", narttu jatkoi höpisemistään, ehkä taaskin enemmän kuin olisi tarpeellista. Taitaisi mennä tässä jutussa ihan joku muu lukkoon, kuin Synestesia itse.

Näyttipä muija vielä sekoavankin. Tuollaiset tyypit sitten jaksoivat huvittaa sekarotuista loputtoman paljon. Voisi vain istua ja nauraa tunti tolkulla, kun tekivät henkistä kuolemaansa muiden nähden. Siksi ei varmaan hirveästi yllättänytkään, että alkoi vihreäsilmäinen hihittelemään keskenään vain pienen hetken jälkeen siitä, kun oli vaaleaturkkinen lyyhistynyt maahan. Vielä puuttui vain kouristukset ja suupielistä pursuava vaahto. Mielikuvalle täydellinen ääneen repeäminen hieman hukan kohdalla. Enempää ei viitsitty tyyppiin kiinnittää huomiota, ennenkuin se kokoaisi itsensä tai saisi oikeasti jonkun kunnollisen kohtauksen. Siispä eikun tuumasta toimeen ja ruhosta jalkaa matkaan. Synestesia nousi seisomaan ja tallusteli rauhassa kapisen, puoliksi syödyn raadon luokse, ennenkuin istui jälleen. Ihan viereen, että veriset rintakarvatkin taisivat jäädä perseen alle satimeen. Kera mietteliään katseen alettiin jälleen tökkimään ruhoa etutassulla.

Synestesia ei oikein osannut päättää taaskaan, miten asiaa lähestyisi järkevästi. Miten saisi jalan irti? Ei olisi ehkä kovin helppoa, että mitä jos tyydyttäisiin vaikka kylkiluuhun, kun nekin tuossa törröttivät niin nätisti esillä. Olihan se nyt hyvänen aika vaikea valinta alati muuttuvassa maailmassa. Mutta jalka vain olisi ehdottomasti siistimpi näytekappale kuin yksi vaivainen kylkiluu!
"Päätöksiä, päätöksiä..." mutistiin omalle hehkeälle persoonalle. Vähän piti välillä vilkuilla sen randomin kieriskelijän suunnalle, ettei aiheuttaisi lisää ongelmia. Jalopiinalle tosin ruhje rinnuksissa selitettäisiin, niin, että raato oli ollut elävä ja hyökännyt kimppuun ja sitten Synestesia olisi tehnyt siitä selvää ja ottanut jalan sotavangiksi! Ei Jalopiina tajuaisi asian oikeaa laitaa kuitenkaan, olihan sekin vajukki.

Dajima oli uppoutunut aivan kokonaan omiin pelonsekaisemiin maailmoihinsa. Se ei tajunnut, mitä ympärillä tapahtui. Sen silmät olivat visusti painuneet kiinni, eikä se nähnyt, mitä sen edessä oleva susi teki.

Hetken siinä omien ajatuksiensa sekoittamana neito makasikin. Kun mitään ei tapahtunut, neito alkoi rauhottua. Sen jalat alkoivat saada voimansa takaisin, eikä neitoa enää pelottanut. Miksi mitään ei ollut tapahtunut? Eikö toinen tosiaankaan aikoisi tappaa sitä? Kysymyksiä tulvi sen pieneen mieleen. Neito avasi silmänsä, ja huomasi toisen hukkasen olevan keskittyneenä ihan johonkin muuhun. Ei tappamisaikomuksia? Toinen oli ruhon kimpussa, ilmeisesti pohtimassa jotakin. Katseli siihen malliin.

Näin rauhoittuneena neito katseli tarkemmin edessään olevaa sutta. Se ei vaikuttanut ollenkaan vaaralliselta, saatikaan verenhimoiselta. Se vain tutkaili maassa makaavaa ruhoa. Ja sitä paitsi, nyt taas lisää tarkemmin tutkailuja, tuo maassa makaava ruho ei edes näyttänyt tuoreelta. Näytti siltä, että se olisi moneen kertaan nokittu, ja pyöritelty. Miten neito saattoikaan luulla sitä juuri tapetuksi, eihän siitä leijuva löyhkä ollut edes tuoreen hajuinen, enemmän mädäntyneeltä se haisi. Ja vielä lisää havaintoja, nartussa ei edes ollut veriläiskiä, lukuunottamatta ruskeaturkki-Dajiman aiheuttamaa haavaa kaulassa. Miksi neito oli näin herkkä? Jo Dajima luuli päässeensä ylitse näistä harhoista, hetkeen se ei ollut niitä nähnytkään. Jos suoraan sanotaan, Dajimaa vitutti moinen. Näinhän sitä tehdään hieno ensivaikutelma itsestänsä vieraille susille. Hienoa työtä.

Dajima nousi istumaan. Sen pää oli yhä hieman sekaisin ajatuksista, mutta paljon selvempi, mitä aiemmin. Dajima oli rauhallinen, ei enää pelännyt. Enemmän sitä hävetti käytöksensä. Kohta kylillä puhuttaisiin sekopäisestä sushukkasesta, joka käy viattomien kimppuun. Neito katsoi jälleen toista narttua. Se oli ilmeisesti vieläkin omissa pulmissansa ruhon kanssa.
''Anteeksi''
Neito mumisi anteeksipyyntönsä. Se oli oikeasti pahoillansa. Tietenkään pelkkä anteeksipyyntö ei riittäisi korvaamaan neidon aiheuttamaa jälkeä toisen kaulalla.

Sivusilmäilyt tuottivat tulostakin, ainakin sen verran että pysyttiin kartalla siinä asiassa, että toinen alkoi virkoamaan pikku hiljaa hepulistaan. Sietikin, tuon ikäisenä sopinut enää kieroa maassa! Eipä vissiin. Pohdiskelut kuitenkin saivat riittää jälleen hetkeksi, kun Synestesia alkoi ruopimaan mätää lihaa, oikeastaan jo puoliksi irronneen jalan ympäriltä. Pitihän sitä selvittää, kuin vaivanloiseksi sekin kokeilu menisi. Ei oikeastaan kovinkaan, koska kyseinen etujalka oli raadolle ylimääräinen, koska ei se sitä enää tarvinnut ja joku, joka nyt olikaan maistellut aikoinaan tuotakin kroppaa, oli murskannut lapaluun alta ihan kivasti, ettei tuota varmaan tarvitsisi puoltavuotta riuhtoa, kun lähtisi irti. Periaatteessa ainoa ongelma oli se, ettei ruskeavalkoturkkinen tahtonut ensimmäisenä ottaa mätänevää ruhoa suuhunsa, koska maku ei varmasti olisi millään tasolla miellyttävä.

Rankan ajatusketjun kuitenkin katkaisi se vaalea tyyppi, joka mutisi jotain anteeksi -tapaista. Siihen ei kiinnitetty huomiota, ei edes päätä käännetty. Koska rehellisesti sanottuna ei hirveästi kiinnostanut. Mutta Synestesia tunsi tyypin. Hörhöilevät hukat, jotka sittemmin tahtoivat hyvittää tekonsa! Tai, ei hän missään nimessä varma voinut olla, mutta senhän sai selville vain yhdellä tavalla.
"Jos oot oikeesti pahoillas, irrotat mulle ton jalan!" narttu sanoi pontevasti ja nousi seisomaan, katsoen manipuloivasti pienempään narttuun, naputtaen omalla etukoivellaan kyseistä raajaa, jonka tahtoi irrotettavasti. Kolmas etujalka ja matka takaisin kotikonnuille sujuisi varmasti vaivattomasti! Uskoo ken tahtoo.

"Jalopiina tulee rakastamaan uutta selän rapsutintaan, kunhan oon kaivanu sillä ensin siltä silmät päästä..." Synestesia mutisi asioita, jotka olisi mahdollisesti kannattanut jättää ilmaisematta, mutta kuten jälleen kerran sai todeta hyvällä omatunnolla, ei ollut isokorvainen narttu niin älykäs, että olisi osannut jättää välistä. Ikävintähän tässä kaikessa oli se, että vielä hetki sitten puhaltanut tuulenvire alkoi kuolemaan pikku hiljaa ja kohta saisi taas nyrpistellä nenäänsä, kun löyhkä ei paennutkaan ilmavirtojen mukana. Eli vähäinenkin apu katosi, mutta elämä oli.

Dajima tosiaan alkoi pikkuhiljaa tajuta tilanteen. Se oli hyökännyt ihan turhaan. Kirottu menneisyys, joka tuhosi neitokaisen elämän. Hävetti jo ajatellakin, mitä tästäkin seuraisi tulevaisuuteen katsottuna.
Toinen ei kiinnittänyt kauheammin huomiota neitosen anteeksipyyntöön, mutta hetken mietiskelyiden jälkeen melkein vaati Dajimaa irroittamaan mätäruhosta jalan. Hyi. Neitoa jo oksetti valmiiksi ajatus nähdä tarkemmin tuo mädäntynyt ruho.
'' Oletko aivan varma?''

Hieman toisen sanat selänrapsuttimesta oksetti neitoa. Jo on hullu ajatusmaailma tuolla. Mädäntyneeseen ruhoon ei koskettaisi muutenkaan, mutta entä sitten selänrapsuttajana? Jo on aikoihin eletty. No ei kyllä Dajimankaan ollut hyvä puhua, olihan sekin välillä ihan sekaisin. Dajima ei viitsinyt kommentoida mitään tuohon lausahdukseen.

Näin puhtautta rakastava susi ei mielellään koskisi mätänevään ruhoon, haju ei varmaan lähtisi seuraavaan kuukauteen irti turkista. Vaihtoehtoja ei varmaan edes olisi. Jotenkin neito sai itsensä, varuillaan yhä, ruhon luokse. Haju oli nenään pistävä. Neito siirsi katseensa vieraaseen suteen, ja sanoi:
'' Kai minun on pakko korvata sinulle.. ''
Neito tarttui hampaillansa toisen osoittamaan jalkaan, mutta maku sai neidon päästämään irti ja sylkemään makua pihalle.
'' Hyi''
Sitten neito sulki silmänsä, ja tarttui uudelleen ruhoon. Nyt ote oli luja, ja Dajima alkoi riuhtomaan jalkaa. Se ei meinannut irrota muusta ruhosta. Lopulta neito astahti ruhon päälle ja alkoi sitten repiä jalkaa irti. Mädäntyneestä ruhosta tursusi limaista ja tahmeaa mönjää, joka tuhri neitokaisen jalat.
Dajima repi ja repi jalkaa, ja lopulta se irtosi. Siinä samassa voimassa neito horjahti taaksepäin ja kellahti selälteen, jolloin irronnut jalka tuli mukana neitokaisen päälle. Dajima käännähti siinä samalla takaisin jaloillensa, mutta sen turkki oli jo ihan mädässä lihassa. Haju oli sietämätön. Jalan sylkäistyä maahan neito katsahti toiseen suteen.
'' Tuossa jalkasi, nyt hyvä`?''

Sitten ruskeaturkki alkoi sukia turkkiansa, suurimmat mädät lihat pois. Pitäisi löytää joki jostakin läheltä. Vedessä olisi mukava lillua, kunhan virtaus ei ollut liian kova.

Synestesia vain tuijotti toista, oikeastaan suhteellisen ilmeettömästi, mikä oli harvinaista. Vihreiden silmien katse ei herpaantunut hetkeksikään, ei edes silloin, kun toinen narttu näytti varsinaisen pahoinvoivalta ja lopulta tuijotus muuttui jopa häiritseväksi. Vaaleaturkkisen kysely, kuitenkin katsaisi tuijotuskierteen ja hieman suuremman nartun kasvoille kohosikin... Sanottakoon epämääräinen hymynpoikanen. Se oli niitä virnuiluja, jotka näyttivät niin ovelalta ja jopa häiriintyneeltä, mutta kantaja ei sitä itse tajunnut.
"Neiti, neiti, neiti, tietenkin olen tosissani!" Synestesia huomautti, äänessä ei ollut laisinkaan sarkasmia, tai muutakaan, mikä olisi voinut viitata siihen, että sekarotuinen olisi vitsaillut. Hän ei harrastanut sellaista tällaisissa asioissa! Kannatti mieluummin ottaa muiden palveluksen vastaan, kun kerta niitä noinkin avoimesti tyrkyttivät! Tai no, eihän Suvituulelainen oikeastaan ollut, mutta se oli sivuseikka.

Kaikkein eniten ehkä olisi notkoselkää huvittanut nauraa sille räkäisesti, että toinen selkeästi otti tehtävänannon vastaan, vieläpä suurempia mukisematta! Itse hän olisi lähtenyt livohkaan jo aika päiviä sitten, mutta toisaalta muiden mielipiteet eivät olleet hänen ongelmansa, eikä Synestesia tosiaan ollut kiinnostunut sosiaalisen kanssakäymisen perus nikseistä. Kunhan itsellä oli kivaa, niin sehän riitti? Älyn lahjat eivät pidemmälle riittäneet.
"Niin." Narttu vastasi, pyöritellen päätään täydellisen epäselkeällä kiertoradalla, pitäen kuitenkin katseensa kokoajan pienemmässä. Miksi, sitä ei kukaan tiennyt. Vajavaisuus iski vain vasten kasvoja toisinaan liiankin kovasti.

Kertakaikkiaan nautittava esitys, siitä ei olisi voinut kiistellä edes pikkuserkun kanssa, elleivät olisi käyneet heittelemään toisiaan kommenteilla 'minä pidän tästä enemmän kuin sinä'. Kuitenkin, koska Synestesia oli etuoikeuttu ja ainoa, joka sai repiä iloja tästäkin, keskittyi hän siihen täysin, että voisi myöhemmässä vaiheessa esitelmöidä harmaaturkkiselle toverilleen tapahtumasta. Tietenkin omia lisäilyjään tehden, mutta sitä ei muille kerrottu. Ei mahtanut mätänevä ruumis maistua mielekkäälle, kun heti sylki pois ja hyihyttelikin perään. Kumma juttu. Tuon takia, ei ruskeavalkoinen ollut itse koskenut muuta kuin koivellaan ruhoa, koska hänen makuaistinsa oli hyvinkin terävä, kun melkeimpä mikään muu ei ollut. Ja sitä paitsi, ties mitä tauteja tuohonkin oli viikkojen mittaan kertynyt? Tällä kertaa melkein jo tuntui sille, että olisi voinut hieman huudella Hengille kivoja juttuja, kun oli toinen paikalle tömistellyt Synestesiaa auttamaan. Mutta, koska oli paljon hauskempaa ajatella koko tapahtuma hauskaksi pikku sattumaksi, saatiin sellainen turha mielen päältä nopeasti ja Henget unohtuivat mielestä aivan yhtä nopeasti, kuin olivat sinne pärähtäneetkin.

Aikansa kammettuaan mätää jalkaa irti omistajastaan, onnistuikin Suvituulelainen. Ei tosin niinkään viehättävästi, koska sai kylpeä jalan alla kivasti, saaden pilaantunutta lihaa yllensä.
"Onnitteluni, olette kirjaimellisesti tassun alla", ehti Synestesia juuri ja juuri sanomaan, ennenkuin kierähti vaaleaturkkinen. No mädät olivat jokatapauksessa levinneet sen turkille. Ja viimein jalka oli hänen! Jes, voitto!
"On, on", narttu tuumasi ja alkoikin potkiskelemaan jalkaa eteenpäin. Hän ei sitä suussaan kantaisi, ennenkuin keksisi, miten saisi rouputettua lihat luun päältä, että voisi ottaa pelkästään luuosan suuhunsa, jotta matkan teko kävisi nopeammin. Ehkä hänenpitäisi poiketa lähimetsään ja etsiä joku kepakko tai kiviä tai aivan jotain muuta, joilla voisi hangata luun puhtaaksi ja sitten vielä mahdollisesti jonkin sortin lätäkköä, jossa sitten huuhtelisi viimeisetkin limat hus helvettiin.
"Mutta, oli ilo asioida kanssanne", Synestesia huikkasi taakseen, kunnes taas jatkoi jalan potkimista - mikä niin oudolle kuullostikin. Katse kuitenkin nousi nopeasti aarteesta, kun piti etsiä metsä näköpiiriinsä. Ja sinne oli pitkä matka. "Mitä kerta kaikkisen vääryyttä elämää kohtaan sanon minä."

Toinen susi vaikutti nauttivan tilanteesta. Se toisaalta ärsytti Dajimaa. Virnisteli mokomakin siinä. Kun tosiaan toinen alkoi potkimaan jalanpalaa mukanaan ja lähti, neito jäi vain paikoillensa odottamaan. Toinen vain huikkasi Dajimalle pari hassua sanaa ja jatkoi matkaansa.

Dajima tuhahti. Mokoma, ei edes esittäytynyt. No ei kyllä Dajimakaan, mutta kuitenkin. No ainakin sai neitokainen jäädä nimensä kanssa vielä kuiville vesille, ettei kylillä puhuttaisi hullusta-Dajimasta ja sen typerästä hullunkohtauksesta.

Ruskeaturkki sylkäisi vielä kerran pahan maun pois, ja alkoi etsimään jotakin, missä voisi pestä turkkiansa. Neito oli totaalisesti eksynyt, se ei tuntenut paikkoja juuri ollenkaan. Neito lähti johonkin suuntaan vain suunnistamaan, toivoen, että sinne minne menikään, olisi jotakin vesialuetta tai vastaavaa. Turkki pitäisi saada mahdollisimman nopeasti puhtaaksi, ettei se jäisi haisemaan.

// Joo, eiköhän se ollut tässä! Kiitokset inspaavasta pelistä ja pelaillaan toistekin jos vain tahdot! //

// Jep varmaan pelien myötä Dajimakin muuttuu joskus jotenkin parempaan suuntaan x) Nyt vain sattui tuo ruho tulemaan ja sekoittamaan sen pään (; Mutta kiitokset itsellesikin! //