Tuulten laulua

// Yksärein sovittu ja pääpiirteittäin kaavailtu peli, Rei saapukoon Kurjansa kanssa tänne ~ Vähän hätäinen aloitus, kun piti saada tämä mahd. nopeasti tehtyä, etten makaa koko iltaa sängyssä läppärin kanssa, mutta menköön nyt. ;3 //

KUU

Illan taite alkoi jo erottumaan. Paikallaan seisova ilmapiiri oli kuin ohut harso, joka kietoi Valasvuorten korkeimmatkin kupeet sisälle viileään, miellyttävään syliinsä. Tuolla alempana saattaisi olla vielä kohtalaisen helteinen kesäilmasto, auringon päästyä aina päivän mittaan porottamaan sinne suorana valkoisten pilviharsojen reunustamalta taivaalta, mutta ylempänä, vajaan puolen kilometrin korkeudessa, oli ilta jo alkanut silminnähden viilenemään.

Kuu lekotteli lammenrannassa, yksin tietenkin, oranssi silmäpari lauhkeasti edessälevittäytyvää vesistöä tarkastellen. Kun väkijoukko ahdisti, apu oli saatavilla. Sen eteen oltiin vain taitettu sellaiset kolmisenkymmentä kilometriä läpi erämaan ja kaikkien mahdollisten jorpakoiden, mitä vastaan tuli, mutta tärkeintähän oli se, että nyt vihdoin oltiin perillä. Jollain tavalla järkevämpi koiraeläin ei ehkä olisi moiseen ryhtynyt vain mielenrauhansa saamiseksi, sen hankkimiseen kun oli kullakin omat tapansa - usein jopa hieman yksinkertaisemmat - mutta Ikiroudan nuori parantajattarenalku oli eri maata. Kaiken lisäksi matkan aiheuttama fyysinen työskentely vain rentoutti mieltä entisestään, sillä kun keho oli työskennellyt, se vapautti aivoihin tiettyä hormonia, joka vähensi stressin ja paineiden määrää.

Pää käännähti hetkellisesti koilliseen. Kutakuinkin kaikista Niavan paikoista tämä paikka taisi olla eniten Kuun mieleen. Pohjoisella puolella olevan vuorenpuoliskon kupeessa, pienessä syvennyksessä tasaisella kalliopohja-alustalla lepäsi tuo aina yhtä kaunis, viileävetinen, kristallinkirkas lampi, jota siltä reunalta, mistä kalliomaa kohosi hieman jyrkemmin reunusti kaunis maitohorsmien ja kultapiiskujen muodostama, violettikeltainen väriloisto ja sieltä täältä kauempaakin sen ympäristöstä kohosi milloin mitäkin heinää ja kasvustoa. Mitään korkeampia puita ei kuitenkaan pahemmin ollut, kuten ei muitakaan maamerkkejä, sillä tästä kohtaa kalliopohja oli hyvin tasaista, vailla sen suuremmin erottuvia kohoumia tai siirtolohkareitakaan. Kun Kuu käänsi päätään oikealle, se näki kohoavan kalliomaaston jonka edessä oli suuri määrä korkeahkoa vedenrantakasvustoa, ja jälkimmäistä löytyi myös vasemmalta ja sinne kallistuvasta viistosta, paitsi että tuohon suuntaan näkymät olivat paljon avarammat ja sieltä, kymmenisen metrin päässä Kuun olinpaikasta vasempaan etuviistoon, parin metrin päässä lammenreunasta maasto hypähti metrin alemmas ja vietti siitä loivasti, kuitenkin niin, ettei näkyvyys rinteille oikein avautunut.

Naaras hengähti hiljaa ja nuolaisi suunpieltään. Se näki monet, tutut parannuskasvit, mutta tarvetta niiden keräämiselle ei ollut, vaikka voisihan ne toki paluumatkalla napata mukaan. Nyt se tahtoi vain nauttia illan harmoniasta, kuulaan kelmeistä auringonsäteistä jotka saapuivat oranssinhohtoisina matalalta horisontista ja heijastuivat lammen peilityyneen pintaan. Vastarannalle oli ilmestynyt kahlaamaan melko komea, hyvin korkeajalkainen, hidas- ja arvokasliikkeinen lintuyksilö, josta Kuu ei kuitenkaan jaksanut välittää. Tuuli lauloi hetken aikaa tuttuja sävelmiään, kunnes sekin lopulta kaikkosi ja sen tilan valtasi autuas hiljaisuus. Sen sielu oli saanut rauhan.

Runolliset sielut tai olennot, jotka muuten vain kiinnittivät huomiota senhetkisen maailman kauneuteen olisivat voineet kirjoittaa kokonaisia kirjoja kuvatakseen sitä maisemaa, jota eräs susiuros sillä hetkellä todisti omilla kylmänsinisillä silmillään. Ikiaikainen, rosoisesta sileään vaihtelevat kallionpinta, eri vihreänsävyissä hohtavat vehreät kasvit, ilmassa leijuva, maaginen ja kummallisen kutkuttava ilmapiiri... Tälläisiä asioita pani helposti merkille ympäristöstään, vaan ei tämä kulomusta hukka, ehei. Se jolkotteli häntä matalalla, pää riipuksissa ja silmiensä edessä sillä olisi yhtä hyvin voinut olla vaikka kangasharso, niin sokea se maailmansa kauneudelle.
Eipä uroon, varsin komeapiirteisen, pään sisälläkään liikahdellut syvällisiä ajatuksiakaan, eikä senpuoleen arkisiakaan. Kurjan kulku oli enemminkin väsymätöntä, eteenpäinpyrkivää, kuin jokin suurempi voima olisi usuttanut tuota väsymättä eteenpäin, vailla mitään syytäkään siihen.

Pari keskikokoista irtokiveä antoi periksi kulomustan askeleen alla, vierien alasviettävää rinnettä alas, aina vedenäärelle asti. Puoliski hukka odotti kuulevansa hiljaisen molskahduksen, kun kivet päätyisivät lammen pohjalle, mutta sitä ei kuulunut. Ilmeisesti murikat olivat pysähtyneet johonkin vesikasvillisuuden lomaan.

Hankkiuduttuaan syvennyksentapaisen pohjalle, susi pysähtyi kuin seinään. Hetken se tuntui ihmettelevän miten oli päätynytkään tänne, oliko sillä ollut jotain erityistä asiaa tänne, vai mitä? Jalat olivat jotenkin liikkuneet omia aikojaan ja mieli harhaillut jonnekkin aivan muualle, asetelma oli kuin jokin, mitä Kurja oli kuullut kutsuttavan "itsettä oloksi".
Palauttaakseen tietoisuutensa edes jotenkin tähän hetkeen, kuloturkki hypähti hetkenmielijohteesta viileän veden syleilyyn. Raajat osuivat hiekan ja mudan lisäksi johonkin muuhunkin, teräviin kiviin, joiden olemassaoloa susi ei ollut edes ajatellut ja vei vieläkin hetken, ennen kuin olento osasi yhdistää viiltävän kivun ja punertavaksi värjäytyneen veden toisiinsa. Ähkäisten, osaksi kivusta ja osaksi silkasta hämmästyksestä, yritti hypähtää pois petollisesta lammesta, onnistuen repimään jalkojaan vain pahemmin. Katumus ja ärsyyntyminen nousivat huippuunsa. Oli tämäkin, idioottimainen tapa teloa itseensä, suoranaista tyhmyyttä, eikä Kurja liiemmin arvostanut sellaista.
Onnistuttuaan parin yrityksen jälkeen räpiköidä itsensä rannalle, hukka katsasti pikaisesti vaurionsa. Eipä se tiennyt haavoista tai parantamisesta yhtikäs mitään, mutta osasi kuitenkin todeta saaneensa kolme tai neljä syvempää, repaleista haavaa ja useita pienempiä. Ikävää sinäänsä, kivet eivät terävyydeltään olleet mitään kirurginveitsiä ja näinollen haavatkaan eivät olleet siistejä ja tasaisia, vaan muistuttivat paremminkin raastinraudalla revittyä ihoa.

// Yyyh, tää väsymys... Sori jos töksähtelee pahasti//

KUU

Sinä aikana kun laumatoveri lähestyi uhkaavasti vuorenselän takaa, oli siitä tyystin tietämätön susinarttu noussut jo kapeiden jalkojensa varaan ja lähtenyt askeltamaan kohti veden viileää uumaa. Vastarannan suunnalla, hieman korkeammalle viettävän kallionseinämän edessä keimaileva lintuyksilö ei tuntunut siitä sen pahemmin häiriintyvän että olisi vaivautunut ottamaan ilmaa siipiensä alle, mutta narttuun heitetyt, ylenkatsovat silmäykset sisällyttivät kyllä jonkinlaisen "älä tule lähemmäs tai nokin silmäsi irti" -viestin.

Sitten se tuli. Yllättävä, joskaan ei mikään korviasärkevän suuri molskahdus ja lintu, joka lähti rääkyen ja siipiään räpytellen lentoon aivan Kuun ohitse sujahtaen, kauemmas kalliomuodostumien takaisuuteen kadoten. Ei hyvänen aika. Roima taaksepäin kavahtaminen tuli kuin refleksinä, mutta pieni säikähdys laantui heti, kun narttu pääsi tilanteen tasalle. Vedessä räpiköi hajunsa perusteella yksi lauman uroksista, mutta kaikki ei ilmeisesti ollut hyvin, sillä vesi sen ympärillä värjäytyi inhottavaan syvänpunaiseen. Veri itse ei saanut narttua hätkähtämään, mutta ajatus siitä, että tämä oli loukkaantunut - kuka ties miten pahasti - ja sitä varmasti sattuikin ihan kiitettävästi. Tyypillistä hoivavietinalaisen parantajattaren ajattelua, mutta minkäs sitä luonnolleen mahtoi.

Kun yksilö pääsi rantaan, noin viitisen metrin päähän Kuusta, narttu kohotti katseensa sen puoleen. Se oli huolestunut, mutta kyseinen tuntemus ei liiaksi erottunut sen kasvonpiirteiltä.
"Sattuiko sinuun pahasti?" Varovainen askel lähemmäs, pysähdys, ja sitten vain odotettiin. Koskaan ei kannattanut synnätä suinpäin apua tyrkyttämään, sitä voitaisiin pitää ärsyttävänä ja eihän sitä koskaan edes tiennyt, kuinka vihainen parannettava mahtoi olla.
Siispä Kuu seisahtui paikalleen, vesi kinnervartta hipoen, ja antaisi tälle urokselle aikaa käsittää tilanteen sekä huomata, että kysymyksen esittänyt oli lauman parantaja - ne kun yleensä tunnistettiin edes kasvoilta. Oli oikeastaan todella hienoa, että tilanne oli sattunut nimenomaan täällä, tämän kivipohjaisen lammen läheisyydessä, jonka ympäristössä parannuskasvit suorastaan kukoistivat.

Kivulla höystetty ärtymys pyyhkäisi aallon lailla uroon ylitse. Paitsi että se oli onnistunut tunaroimaan näinkin pahasti,toikkaroimisensa oli vielä kaiken muun hyvän lisäksi saanut yleisöä. Kulomusta ei muutenkaan mitenkään rakastanut seuraa tai arvostanut juttutuokioita, saati sitten kaivannut muitten apua millään tasolla. Kaikki piti aina tehdä itse, niin se vain oli aina ollut ja tulisi kai aina olemaan. Hukka ei luottanut kehenkään ja piti sitä helpoimpana elämäntapana; ei tarvinnut pettyä avuttomiin tai muuten vain epäonnistuneisiin tovereihin.

" Eipä kai", susi mutisi hampaittensa välistä, yrittäen peitellä tuskaista irvistystään. Todellisuudessa jalat vavahtelivat kouristuksenomaisesti, eivätkä tahtoneet kannatella varaansa laskettua painoa. Kurja tajusi kyllä itsekkin, ettei kävelisi täältä päiviin pois, ellei sitten pyytäisi apua haavojensa paikkaamiseen. Heti ensinäkemältä uros oli kyllä tunnistanut laumatoverinsa parantajaksi, olipa hukka tainnut nähdä sen joskus paikkailevan jotain toista onnetonta. Silloin uros ei ollut aavistanutkaan, että saattaisi joskus vielä itsekkin tarvita sellaista apua.
" Tuota.... Jos vaikka... Jotain tähän kipuun..." kulomusta sai sanotuksi, joskin lause oli varsin katkonainen ja Kurja vältti katsomasta parantajaa silmiin. Hukka ei voinut uskoa, että äsken ilmoille päästetyt sanat olivat tulleet sen suusta. Normaalissa kanssakäymisissä ollut susi ei varmaan pitänyt tuota änkytystä minään pyyntönä, mutta kulomustalle se tuntui suoranaiselta anelulta. Että yhtä hyvin se voisi kelliä maassa selällään, kurkku paljastettuna, nyt kun kerta oli päättänyt antautua jonkun vieraan apuun.

KUU

Muukalainen osoittautui ainakin lievästi ärsyyntyneeksi - noh, vähemmästäkin - eikä se myöskään ensinäkemältä vaikuttanut miltään hirvittävän yhteistyöhaluiselta tapaukselta. Oranssit sykähdyttävän pyöreät silmät katsahtivat huomaamattomasti mutta hyvinkin tottuneesti haavoihin, jotka olivat kaikessa repaleisuudessaan melko ilkeän näköiset. Siinä niiden muutaman sekunnin aikana se arvioi vammojen laajuutta henkisesti yllättävän laajan aivokotelonsa sisässä, kunnes katse palasi asianmukaisesti vieraan omaan silmäpariin, kohteliaisuudesta vain, ilmaisten kiinnostuksen siihen, mitä se sanoikaan.
"Tietysti." Lyhyt nyökkäys ja lyhyt vastaus. Kuu tiesi, että kun oli minkälaisen tahansa tuskan kynsissä, jolloin olo hyppelehti ärsyttävästi sietämättömän rajamailla, sitä ei jaksanut sitten ollenkaan kuunnella mitään pitkää selitystä tai turhaa utelua. Tärkein piti hoitaa ensin ja mahdollisimman nopeasti.
Harmaa silhuetti käännähti yhtä kevyesti kuin aina ja askellus suuntautui pois vedestä, rannan tuntumaan, jolloin se ryhtyi miettimään samalla epämääräisesti kuljeksiessaan. Vielä toistaiseksi esittäytymätön uros ei kuitenkaan voisi parantajattaren haahuilua nähdä, koska kahdella ikiroutalaisella oli juuri kiitettävä rantakasvillisuusverho välissä.

Naaras katseli hetken aikaa ympärilleen. Jotain kipua lieventävää ja samalla olisi varmasti hyvä hakea jotain, mikä edesauttaisi haavojen parantamista. Ideat pulpahtivat sen ajatuksiin yksi kerrallaan, kunnes sitten naaras ryhtyi toimeen - ja loppujen lopuksi Kuu oli saapunut takaisin alle puolen minuutin kestoiselta pikku reissultaan kymmenen metrin säteellä, hampaissaan siankärsämöä, poimulehteä ja pihatähtimöä.

"Tässä", naaras sanahti heti kun oli ennättänyt laskemaan kasvit hampaistaan.
"Voit syödä ensimmäisenä tämän, se helpottaa kipuun", Kuu ohjeisti alkajaisiksi ja ojensi siankärsämön aivan kulomustan uroksen eteen. Poimulehti ja pihatähtimö jäivät väliaikaisesti toimettomiksi, mutta pian tulisi niillekin jo tekemistä.

Syvä häpeä ja kiukku polttelivat hukan mieltä melkeimpä pahemmin kuin itse haavojen kipu konsanaan ja sekunnit tuntuivat matelevan hitaasti toisen suden läsnäolon takia, joten lajitoverin kadotessa hetkellisesti hakemaan yrttejä, saattoi kulomusta asettua makuulle ja tuntea itsensä vähän vähemmän säälittäväksi, kuin olisi tuntenut nartun valppaiden silmien alla.
Liikkuminen sai uuden verinoron purskahtamaan runnelluista jaloista, mutta ainakin ilkeä tykytys ja vapina lakkasivat painon siirtyessä pois. Oli vaikeaa pidätellä vaistoa, joka käski vääjäämättä nuolemaan vammautuneita jalkoja, vaikka uros tiesikin, että parantaja varmaan osaisi ohjeistaa parempaan hoitoon, kuin karheaan ja luultavasti epäpuhtauksia kuhisevaan kieleen.

Parantaja olikin yllättävän ripeä valikoidessaan yrttejä tähän tapaukseen, jopa niin ripeä, että Kurjan oli pakko antaa tunnustusta nartun taidoista. "Tunnustus" tarkoitti kulomustan ollessa kyseessä hienoista kulmien kohottamista ja leuan kohottamista.
"... Kiitos... Kaiketi ", uros vastasi varsin vaisulla äänellä parantajan tarjotessa yrttejä, siinä missä kuka tahansa muu olisi varmaan antanut kiitollisuuden kuultaa läpi äänestään. Lukuunottamatta vähäsanaista kommunikointiaan, hukka oli oikea mallipotilas; vähän kitkerämmänkin makuinen yrtti pureskeltiin ja nieltiin kiltisti ilmekkään värähtämättä, nirsoilun ja valituksen loistaessa poissaoloillaan.
Rentouttava aalto levisi hitaasti kaikkiin Kurjan jäseniin, vieden kipua hitaasti mukanaan, jättäen jälkeensä vain varsin siedettävää polttelua, ainakin jos verrattiin alkuperäiseen riipivään kipuun.


// Anteeks anteeks, mäkin oon ollu tosi kuollu täällä :c//

// Ei siinä mitään, en itsekään ole ennen tätä oikein aktiivisena täällä pyörinyt :3

KUU

Toden totta tämä kulomusta yksilö oli mitä miellyttävin parannettava pienestä juroudestaan huolimatta, joka ei Kuuta millään tasolla haitannut - tapasihan noita, jotka aloittivat rasittavan vinkumisen pienimmästäkin kivusta tai menivät hysteeriseen paniikkiin ja sitten oli niitäkin, joiden suu liikkui niin nopeaa ettei siihen kiinnitetty eläin meinannut perässä pysyä ja kuuntelijan aivot poistuivat korvasta ulos sulaneena massana.

Uroksen ilmaisemaan kiitokseen vastattiin selkeällä nyökkäyksellä, ei tarvittu sanoja, sekin jo puhui puolestaan. Sitä paitsi mitkään olehyvättelyt eivät ihan vielä tähän tilanteeseen sopisi, koska vielä poimulehti ja pihatähtimö olivat käyttämättä joka merkitsi sitä, että hoito itsessäänkin oli vielä kesken. Jottei naaras kuitenkaan joutuisi huutelemaan yläilmoista makuuasentoon laskeutuneelle hukalle, se kävi itsekin istuma-asentoon.

''Noin'', tasainen, miellyttävän pehmeäsointinen ääni puhui, ''viimeinen vaihe on se, että voit jauhaa nämä suussasi ja levittää haavojen päälle. Ne edistävät parantumista.''
Niin, kaikki oli vapaaehtoista, ei Kuu ketään pakottamalla pakottanut noudattamaan ohjeita, mutta tietysti niiden mukaan olisi parempi toimia, jos tunsi oman parhaansa.

Vaikka hukka olikin luja luonteeltaan, eikä vähästä hätkähtänyt, tuntui silti ilkeältä katsella pahasti haavaisia jalkojaan yhtään pidempään kun oli tarvis. Katse hapuili aktiiviseati muita kiintopisteitä, löytämättä kuitenkaan mitään, mihin olisi tuntunut luontevalta tarttua. Lähinnä kulomusta pyrki tukahduttamaan näköaistmiensa lähettämät virikkeet ja keakittyi tiiviimmin kuuntelemaan parantajan pehmeää ääntä.
Epäröimättä sirohkot leuat tarttuivat osoitettuihin yrtteihin ja rupesivat hienontamaan kasveja, kuten käsky oli käynyt. Tai no, käsky ja käsky, pyyntöhän tuo oli enneminkin ollut, mutta tässä epätavallisessa tilanteessa parantajan neuvoille annettin enemmän painoarvoa, kuin millekkään muulle.
Kurjalla ei ollut aavistustakaan miten karkeaa tai hienoa yrttien kuuluisi loppujen lopuksi olla, mutta oman näkemyksensä mukaan tätäkään asiaa tuskin tarvitsisi hoitaa mitenkään pikkutarkasti. Saatuaan aikaiseksi itselleen välttävän moskan, uros sylkäisi aineen nopeasti koivilleen ja levitteli sitä sen verran kuin ciitsi.
" vieläkö muuta?" sinisilmä virkkoi tummalla äänellään, josta saattoi melkein erottaa jotain ystävällisyydenkaltaisiavrippeitä. Näin montaa sanaa otus ei ollutkaan vaihtanut aikoihin

// Oma inspiraationi on nyt vähän tätä luokkaa ja pahoittelen kun Kuusta ei aina välttämättä tunnu saavan hirveästi mitään irti, mutta ei se varmaan mitään haittaa, nämä hahmot tuntien on varmaan ihan realististakin jos välillä sattuu tulemaan sellaisia "vaivaantuneita hiljaisuuksia"
Sitä vaan kysyisin, että pelataanko me vielä tätä sen pikku suunnitelman mukaan mistä puhuttiin jo yksityisviestien kautta?

KUU

Kuu ei kokenut millään muotoa tarpeelliseksi tuijottaa ja vahdata urosta enemmän kuin oli tarvetta, hyvinhän sillä näytti sujuvan sen toimiessa parantajan antamien ohjeiden mukaan, eikä pieninkään valituksen sävel kantautunut sen kurkusta. Nuoresta iästään huolimatta melko paljon pahaakin kokeneena hopeaturkkinen neito kyllä tiesi, etteivät haavat jaloissa olleet mitään miellyttävimpiä mahdollisia, sillä ne rajoittivat toimintakykyä huomattavasti - kävely teki kipeää ja pahimmillaan aluskasvillisuuden tallaaminen vain tulehdutti haavat, joten oli se melkoinen noidankehä.

Narttu astahti pienellä, sirolla liikkeellä eteenpäin ja sen tassu laskeutuessaan kivipohjaan värisytti kuulasta vesirajaa. Viileä tuntui hyvältä vasten raajoja, jotka olivat tämänkin päivän olleet jatkuvassa liikkeessä, kuten yleensä. Pieni hengähdys teki todella hyvää, parantaja oikeastaan pystyi laskemaan tämän melkeinpä rauhalliseksi lepotauoksi, vaikka työtäänhän se samalla teki.
''Se on nyt hyvä'', Kuu nyökähti samoin, tasaisin ottein uroksen puoleen, sen udellessa, oliko vielä jotain muuta tehtävää. ''Seoksen voi hetken päästä huuhdella pois vedellä.''

Tämän jälkeen naaras vaipui hetkeksi sanomattomuuteen, kuin odottaen, olisiko toisella kenties vastattavaa. Pikkuhiljaa, kun tilanne alkoi olla ohi, parantaja tunsi yllättäen neuvottomuuden pistävän läpi sen mielen - niin, olisiko nyt aika lähteä vai pitäisikö sen jäädä tähän?
Jokin tässä uroksessa kiehtoi, ettei Kuu olisi mielellään jättänyt käyttämättä mahdollisuuttaan tutustua tähän mielenkiintoiselle vaikuttavaan persoonaan.

// Kurjan ollessa läsnä hetkelliset hiljaisuudet ovat väistämättömiä Eli ei siinä mitään.
Ja juu, voisin laittaa Kurjan jo huomaamaan Kuun ihastuttavaa ulkomuotoa tai jotain c:


Nyt kun riipivä kipu jaloissa oli hellittänyt ja uros oli ehtinyt sisäistää meneillään olevaa tilannetta vähän paremmin, jäi sille ensikertaa aikaa tarkastella vähän tuota parantajaa. Yleensähän kulomusta teki kaikkensa välttyäkseen kontakteilta lajitoveriensa kanssa, mutta nyt kun tapahtumaketju oli vasten uroksen tahtoa heittänyt sen tälläiseen asetelmaan, lieni viisasta ottaa tästä kaikki irti.
Voi, siitä oli pieni ikuisuus kun susi oli viimeksi kohdannut toisen! Silmät palaen Kurja tarkkaili Kuun jokaista piirrettä, sillä itsellekkiin tuntemattomasta syystä, tuon olennon uros tahtoi tuntea sanan syvimmässä merkityksessä. Sulava, linjakas vartalo, turkki, joka oli varitykseltään kalpea kuin pilvet öisellä taivaalla. Paljoa kulomusta ei elämänsä aikana ollut nähnyt, mutta tuo susi oli varmasti sitä luokkaa, mitä ei moni muukaan ei ollut silmillään todistanut; tai näin Kurja ajatteli, jossai syvällä mielessään, salassa jopa itseltään.
" Kysyinkö jo nimeäsi?" uroo yllätti itsensä kysymästä. Tottumaton kun oli tälläisiin tilanteisiin, sillä ei ollut aavistustakaan mitä sanoa, etenkään kun ensimmäistä kertaa koskaan hukka halusi pitää uuden tuttavuuden seurassaan edes hetken.
Syynä tähän uuteen ajatusmalliin, tai paremminkin sen esiasteeseen saattoi hyvinkin olla se, että kulomusta oli syvästi vaikuttunut nartulta saamastaan avusta. Se oli ollut lajitoverille itsestäänselvää ja se oli toiminut silmääkään räpäyttämättä, empimättä, eikä Kurja ollut uskonut, että voisi joskus kohdata moista.

// Juu

KUU

Hyvin pienellä eleellä narttu pörrötti hopeanhohtoista turkkiaan jotteivät ajoittaiset, viileät tuulahdukset pääsisi tavoittamaan ihoa, kunnes sen kevytlinjainen keho käännähti uroksen puoleen, joka oli käynyt makuulle rantaan.
''Et kysynyt'', parantajattaren vastaus noudatteli yhä sitä samaa, kohteliasta äänensävyä.
''Olen Kuu.''
Virallista nimeään oli turha tässä yhteydessä ilmaista, ei sitä sen kummemmin naaraasta edes käytetty. Moni nimenomaan tiesikin lauman parantajan kyseisellä, lyhyemmällä nimellä Huuhkajan sijaan, tosin siinä oli se ongelma, että se sekoittui helposti Ikiroudan toiseen parantajaan, Kuunlauluun.
''Entä sinä?'' Muuten niin värittömän olemuksen keskeltä meripihkaansa hohkaavat silmät kirkastuivat vienosti naaraan esittämän vastakysymyksen myötä. Minimaalinen tuulenvire heilautti muuten peilityyntä vesirajaa parilla sentillä, huuhtoen yksilön jalkoja vähän ranteesta ylöspäin, kohtaa, mikä ei ollut vielä osunut veteen, ja aiheutti siten nartulle pienen kylmän väristyksen, kunnes jälleen tyyntyi.
Kuu rohkeni jopa nostaa kasvoilleen pientä, ystävällisen viehkeää hymyä, suopeana eleenä kanssaeläjäänsä kohtaan. Naaras ei uskaltanut ihan varmaksi sanoa, oliko nähnyt toista ennen, mutta jokin sen ulkomuodossa oli jopa tutuksi kuvattavaa: ehkäpä hukka oli ohimennen saattanut huomata sulkeutuvaisen yksilön, muttei ollut koskaan tämän kanssa sen lähemmin asioinut.

Nimi ei kuulostanut lainkaan tutulta. Tai siis, sanana tietenkin kyllä, mutta tätä ennen tummaturkki ei olisi osannut yhdistää sitä kenenkään kasvoihin. Nyt kun se seurasi hopeaisen väristä parantajaa, tuntui yht'äkkiä tärkeältä painaa tämä nimi ja sen kantaja mieleen.
Kun toinen tiedusteli vuorostaan urokseltä tämän nimeä, jähmettyi se hetkeksi, ikään kuin ei olisi osannut vastata näinkin yksinkertaiseen kysymykseen. Itseasiassa, kukaan ei pitkään aikaan ollutkaan kysynyt tuota kysymystä, eikä sen paremmin hukka ollut kuullut nimeään laskettavan kenenkään muun, kuin omilta huuliltaan.
" Kurja, nimeni on Kurja", susi sai lopulta sanotuksi monotonisella äänellä ja katseli samalla lajitoverin touhuja vedenrajassa.  
Kuntonsa jo salliessa, kulomusta kohottautui istualleen. Aluksi jalkoja kihelöi hiukan, mutta ainakaan verenvuoto ei alkanut enää uudestaan. Rohkaiseva huojennuksenaalto pyyhkäisi hukan ylitse; täältä siis päästäisiin ennen pitkää pois ja vieläpä ihan omin jaloin. Tällä kertaa hoppu ei kuitenkaan tuntunut pakottavalta, eikä luonto usuttanut liikkeelle. Niin tunnevammainen kun Kurja olikin, arveli se nartulla olevan jotain osallisuutta tähän yllättävään mielentilaan.
" Mitä kaikkea laitoitkaan näihin jalkoihin?" uros kysäisi, ihan vain jotain sanoakseen. Sanottavaa oli äärimmäisen vaikeaa keksiä ja olo oli aavistuksen väkinnäinen, mutta ainakin tällä kertaa äänensävyyn oli osattu lisätä kysyvä häivähdys.

KUU

Nartun katse oli jo tovin pysytellyt sen seuralaisen puolessa, joskaan ei millään tungettelevalla, vaan lähinnä kevyen uteliaalla ja mielenkiintoa viestittävällä tavalla, kunnes Kuu koki tarpeelliseksi antaa toiselle jälleen vähän omaa tilaa ja siirsi silmänsä ympärillä avartuvaan maisemaan. Normaalitilanteessa kaikki mahdolliset tuulenvireet lähinnä vain ärsyttivät, mutta nyt niissä oli jotain erilaista - ne olivat rauhallisia, leppeitä tuulahduksia, jotka tulivat ja menivät, kaikessa hiljaisuudessaan hädin tuskin tekivät muuta kuin värisyttivät veden kuulasta pintaa.

Kun toinen esittäytyi, parantajan sopi antaa katseensa siirtyä hetkittäin taas takaisin siihen, huomaten nyt, että uroksen kivut olivat hellittäneet jo sen verran, että se pääsi istumaan. Ja niin asian pitikin olla.
''Hauska tutustua.'' Lämmin hymy ja kevyt hännänhuiskautus.
Kurja nimenä oli kieltämättä perin mielenkiintoinen, sitä narttu ei voinut olla ajattelematta. Sen merkitys ei tietenkään ollut mikään positiivinen valopilkku, mutta Kuulle ei ollut luonnollista ajatella ja harmitella, että voi, millaisella nimellä vanhemmat nyt olivat ketäkin rääkänneet.

''Kolmea eri kasvia'', vastauksen pohjustamisen jälkeen se jatkoi itse asiaan. ''Siankärsämöä, pihatähtimöä ja poimulehteä.''
Kasvien nimet tuskin sanoivat mitään sellaiselle, joka ei ollut niistä erityisen kiinnostunut - ei nyt Huuhkajakaan kokenut itseään sellaiseksi, joka mielellään puhuskelisi kasveista maailman ääriin ja kyllästyttäisi seuransa, naaras itsekin piti enemmän käytännön jutuista.
''Niiden pitäisi vaikuttaa melko nopeasti.''
Sorja olento nostatti kasvoilleen kevyen hymyn. Vaikkei se asiaa suoraan kysynyt, ehkä se odotti näin antavansa Kurjalle tilaisuuden kertoa myös siitä, millainen olotilansa oli. Mystiset sivuvaikutukset nyt olisivat jo jollain tapaa ennenkuulumattomia, niitä nyt ei edellämainittujen tapaisista joka puolella versoavista kasveista luulisi edes tulevan.

"Kuin myös", tumma ääni vastasi lajitoverin kohteliaisuuteen. Tälläinen kevyt, huoleton kohteliaisuuksien vaihto tai huoleton jutustelu oli kaikkea muuta kuin tuttua vaiteliaalle sudelle. Nyt se oli heitetty aivan vieraaseen ympäristöön, jossa tummaturkin mahdollisuudet selvitä kunniakkaasti olivat häviävän pienet. Todellista vaaraa ei tietenkään ollut, mutta itsensä totaalinen nolaaminen ei kuitenkaan kuulostanut houkuttelevalta vaihtoehdolta. Kurja tiedosti olevansa sen varassa, mitä oli joskus ohimennen oli kuullut muiden juttelevan keskenään.

Uros nyökkäsi kevyesti jokaisen luetellun kasvin kohdalla. Yhden niistä tummaturkki jopa tiesikin nimelta ja olisi pyydettäessä osannut etsiä sellaisen luonnosta; ei sillä, tietenkään tuolla ei olisi ollut aavistustakaan miten tai mihin vaivaan kyseistä yrttiä tulisi käyttää.
Hetken kestävällä hiljaisuudella varmaan oli jokin tarkoitus, mutta Kurja ei ainakaan heti äkännyt sitä. Pidempiinkin sanomattomuuksiin tottuneena hukka ei aluksi edes pannut tilannetta sen kummemmin merkille. Vasta nartulta saatu vieno hymy vihjasi, että urokselta ehkä odotettiin jotain.
"Tuntuvat juu vaikuttavan, kipu ei ole ollenkaan niin paha", tummanpuhuva virkkoi hätäisesti, pyrkien pitämään ainaisen viileän katseensa yllä. Todellisuudessa Kurjan sydän hakkasi villisti jossain kurkun paikkeilla. Aikaisemmin uros ei ollut havainnut moista oiretta itsessään joutuessaan kanssakäymisiin lajitovereidensa kanssa ja jokin suden sisällä kuiski sen korvaan, ettei epätavallinen rytmitys johtunut yrteistä.

KUU

Tuskin naaras oli milloinkaan näinä päivinä onnistunut viettämään aikaa näinkin rauhallisissa merkeissä. Ei-niin tuttu seura ja ylenmääräisistä lajitoverimassoista vapaa alue olivat yhdistettynä kombinaationa jopa virkistäviä, tuntui, kuin jokaisesta uudesta tilanteesta oppisi jotain uutta, ja tottahan se oli jos jokin.
''Hyvä'', parantajan mieltä ilahdutti kuulla asia toisen suusta. Vaikka jääkatseinen oli yhä tietynlaisen aavistuksen jännittyneen oloinen, ainakaan se ei vaikuttanut enää olevan niin epämieluisaan tilanteeseen ajettu kuin hetki sitten, tai muussa tapauksessa toinen osaisi peittää kaikki ne merkit harmaaturkin tarkoilta silmiltä taitavasti.
''Saavuitko tänne alunperin mistään erityisestä syystä? Täällä harvemmin liikkuu ketään'', Kuu päätyi kysymään silkasta kiinnostuksesta, vaivautumatta jatkamaan lauseen perään, miten se ihmetteli moista ilmiötä, jonka viimeisessä lauseessaan mainitsi. No, toki sen ymmärsi, että Valasvuorille tulo saattoi viedä hieman aikaa ja kärsivällisyyttä ja sopivan paikan löytäminenkin oli haastavaa, mutta tämä, vuorten kupeeseen piiloutunut avara kenttä kera kristallinkirkkaan lammen oli kyllä sen arvoista. Toki täältä myös löytyi muutamia parannuskasveja joita Kuu ihan asemaansakin ajatellen joutui hakemaan, joten miksipä ei samalla nauttisi maisemista.