Pistä täysillä vastaan ja siihen mä tarviin sua

// Rei tuokoot Särmän ottamaan elämästä ongelmaa~ //

SYNESTESIA

Kaiken kaikkiaan takana oli ollut kerrassaan päätä raastava yö taas ja tälläkin kertaa saattoi Synestesiaksi haukuttu syyttää heikoista unistaan niitä mc helvetin perkeleitä, joita myös linnuiksi kutsuttiin. Kuinka ne nokkavat tautipesäkkeet pystyivät pilaamaan kerta toisensa jälkeen sekarotuisen koko vuorokauden. Ensin aamulla livertelivät, päivällä olivat olemassa, illallakin olivat olemassa ja sitten yöllä, kun pitäisi muka ottaa kunnolla lepiä, alkoivat kiljahtelemaan surkeita sotahuutojaan ja muita letkautuksiaan, ihan vain vittuillakseen. Sietämätöntä! Vihreä silmäinen haukotteli pitkään ja jatkoi selällään kierimistä, mitä olikin harrastanut lähes koko aamun, jaksamatta vaihtaa sitäkään levykettä. Päivä kun meni heti aamusta pilalle, ei sitä pelastettaisi millään vippaskonsteilla.

Se viserrys ja raakunta kuitenkin oli sellainen korvaraiskaus, että Synestesia pelkäsi hetkittäin aivojensa valuvan pihalle. Tai no, mitä niitä nyt jäljellä oli, kai nartun touhut jo kertoivat ettei pääkopassa tuntunut toisinaan olevan mitään muuta, kuin kyltti jossa luki 'tyhjää tilaa vuokrattavana', mutta koska se ei ollut ongelma tummansävyiselle, niin se ei ollut ja jos se oli jollekin muulle ongelma, niin sitten se oli sille ongelma. Ei auttanut siis muu, kuin pyrkiä jaloilleen ja lähteä valloittamaan maailma. Aivan yksinään tätäkään ei onneksi tarvinnut tehdä! Hänellä oli edelleen mukanaan uusi selänrapsutin kautta silmänkaivaja, jonka hän oli löytänyt tasangolta ja saanut vieläpä sen umpioudon Suvituulelaisen irroittamaan sen hänelle. Suden jalan nimittäin. Mädäntynyt liha tosin oltiin jo tässä vaiheessa kaavittu pois, koska sen oli Synestesia tehnyt samantien, kun oli metsään asti päässyt. Ei haissut enää niin jäätävän pahalle, vaikka ei tuota nenänsä edessä vieläkään koko päivää pystyisi pidellä.

"Mennään rapsuttaja", Synestesia tuumasi suden jalalle, jonka lapaluuta lähin ota oltiin putsattu tehokkaasti, että sitä pystyi jo kantamaan mukanaan. "Meidän täytyy löytää Jalopiina, mutta missä on Jalopiina, kun ei Jalopiinaa näy", höpötettiin jalka suussa, jonka vuoksi ei puheesta taaskaan olisi muut selvää saaneet. Yleisesti se johtui siitä, että pikkuserkun häntä oli suussa, koska perävaunun tehtävänä oli pysyä tiukasti mukana, mutta koska harmaatoveri oli kadonnut johonkin ja jättänyt pikku Synestesian aivan yksin, oli pitänyt löytää itselleen uusi ystävä. Vielä oli suden jalassa tassun kohdilla kapista turkkia ja niin edelleen, joka kieli ruhon omanneen ainakin siinä jalassa kermanvalkeaa karvaa, mutta siihen tietous päättyikin. Olisi ollut periaatteessa mahdotonta kertoa raadon nähdessäänkin, oliko mokoma kuulunut mihin laumaan, sen verran syötytapaushan se oli!

Kauaa ei tarvinnut sekaverisen vaellella, kun tuntui lintujen rääyntä vaimenneen. Johtui varmaan siitä, ettei puita ollut lähellä, kuten ei epäilyttävää pitkää heinikkoakaan, jossa ne tykkäsivät piileskellä ja aiheuttaa hermoromahdusta lintuvihaajille. Tietenkin se pahin seurasi jatkuvasti kiinni niskavilloissa, mikä olisi herkemmänkin yksilön harkitsemaan itsemurhaajanvirkaa. No, joka tapauksessa, siihen oli hyvä kellahtaa uudelleen. Tällä kertaa ei kuitenkaan heitetty rapsutinta viereen odottamaan, vaan siitä pidettiin hampailla kiinni, samaan aikaan kun jatkettiin kierimistä silmät ummessa. Mahtoi olla selkäkarvat nätissä kunnossa tämän kellimisen jälkeen, mutta sekin oli vain yksi pieni sivuseikka. Aurinko paistio mukavan lämpimästi, mutta ei kuitenkaan liian kuumasti, joten mikäs se tässä ollessa!

Heinää. Loputtomasti vihreän- ja keltaisensävyissä kiemurtelevia kasveja vilisti uroksen näkökentässä. Hypnoottisesti tuulessa heiluen ne saivat suden olon varsin sekavaksi ja raukeaksi, jopa siinä määrin, että ajallaan sen oli nostettava katseensa ruohonjuuritasolta taivaille. Liekö syynä sitten äskeinen kasvimaisema, tiukasti maahan painautuminen vai mikä, mutta tänään sininen tuntui olevan erityisen korkealla. Ei siinä tietenkään mitään järkeä ollut, taivashan oli aina samoilla kannattimilla, juurikin sillä korkeudella millä oli ollut jo sukupolvia ennen kuin Särmä oli ollut edes ajatuksenalku. Hukka ravisteli päätään; hulluksihan se oli tulossa.

Tummaturkkinen nousi vantterille jaloilleen venytellen nautinnollisesti, lähtien sitten astelemaan satunnaiseen suuntaan, ilman sen kummempaa määränpäätä.
Eipä tuo montaakaan askelta ehtinyt ottaa, kun outo haju hiipi nenään. Metsästäjä kun arvoltaan oli, hukka omasi hyvinkin terävät aistit, eikä näinnollen lievä mädänlöyhkä jäänyt siltä huomaamatta. Kaikki kuollut kudos haisi suunnilleen samalta, oli kyseessä sitten mätä harakka, karibu taikka susi, joten Syöveri ei ollut varma kuinka tähän reagoisi. Pitäisikö mennä katsomaan?
Kohtalo, sattuma tai mikä ikinä olikaan, ei kuitenkaan sallinut tummaturkkiselle hitustakaan päätösvaltaa, jalat kun jo olivat kuljettaneet hukan jo hajunlähteelle. Siinä, melkein jalkojen juuressa kelli selällään varsin eriskummallinen otus. Eriskummallinen siksi, että suussaan sillä oli jotain, mikä sai sävähdyksen kulkemaan tummaturkin kehon läpi.
" Öh, hei?" hukka tervehti hiukan hämillään. Pelkoa ei varsinaisesti tuntunut, mutta jokseenkin varautunut susi kuitenkin oli.

// Pahoittelen jos on paljonkin typoja, mutta oon isosiskon kämpillä ja sen kannettava ei ole ystävä~ //

Synestesia ei vain tiennyt mukavampaa, kuin kelliminen auringon lämmittäessä mahaa ja saaden raadon jalan jälleen haisemaan. Mutta se oli sivuseikka. Kuka tahansa oppi elämään vaikka mädäntyvässä oksennuksessa, jos tarve sitä vaati ja hukan tarve vaati huolehtia uudesta pikku ystävästään, herra rapsuttimesta. Ainoa mies jota Synestesia koskaan rakastaisi, niin siis ainakin oletettavasti. Lämmin ilma helli kieriskelevää, joka ei kuitenkaan saanut toteuttaa itseään rauhassa, ennenkuin kauempaa kuuluikin jo jonkun askeleita. Katsomaan ei viitsittyä kääntyä edes, koska älyvapaalla ruskoturkilla ei ollut tapana oppia virheistä. Viimeksikin tämän kaltaisessa tilausuudessa, hän oli ansainnut melkoisen vekin kaulaansa, koska oli vain katsellut kyseistä ruumista löydettyään sen ja sitten se vaaleaturkkinen oli tullut ja rikkonut Synestesiaparan kuplan. Vääryyttä, jälleen kerran. Onneksi kuitenkin haava oli jo sen verran umpeutunut, ettei vuodattaisi kantajaansa kuiviin, mutta helposti sen auki saisi uudestaankin, olihan hukka sitä eilis iltanakin kokeillut.

Kuitenkin hetken kuluttua askeleiden omaaja pääsi riittävän lähelle ja päästi ilmoille tervehdyksenkin. Ei kuullostanut järin innokkaalta, selkeästi siis pelkäsi kuollakseen suurta ja mahtavaa sudentappaja konduktööriä, joka huitoi likaisella, syöpäisellä viidennellä jalallaan vastaantulijoita! Tai sitten ei, mutta saihan sitä kuvitella. Narttu kierähti kyljelleen, mutta valitettavasti se ylimääräinen jalka laittoi hanttiin. Pää jäi näin ollen ikävään sivuttaiseen asentoon, koska jalka oli kiilautunut ikävästi johonkin pieneen koloon tai kiven syrjään, eikä älykkyysosamäärä riittänyt selvittämään tilannetta tähän hätään. Koska tosiaan, eihän siitä rapsuttimesta irti voinut päästää, tai joku vielä tulisi ja varastaisi sen!
"Haaail!" Synestesia tervehti takaisin, kun oli ensin tehnyt pikaisen tarkistuksen, oliko kyseessä edes tuttu. Kai tuo oli joskus ohitse vilahtanut, kun samassa laumassa tunnuttiin olevan ainakin sen perkeleellisen sulan perusteella, mutta siihen se sitten jäikin. Äänestä ei tosin, tälläkään kertaa, saanut melkeimpä minkäänlaista selkoa, koska suu täynnä jalkaa oli hieman vaikea puhua selkeästi.

Tilanne ei selvinnyt ihan hetkessä, sillä Synestesian piti kierähtää takaisin selälleen ja siitä pyrkiä pystyyn jotenkin. Jonkinlaista taistelua sitä käytiin oman taipuvuuden, anatomian ja lihasten kanssa, mutta jotenkin vänkyröiden, pääsi susi istumaan. Sitten saatettiin päästää suullaan hetkeksi irti rapsuttimesta, mutta kiinni olevat raajat laitettiin kuitenkin suojelemaan omaisuutta.
"Voin rapsuttaa selkääs tällä, iha ilmatteeks vieläpä", narttu jutusteli mukavia, tällä kertaa sanoista pystyi saamaan selvääkin. Puhuessaan, toisella etujalalla naputettiin ruhosta irroitettua osaa ja kaiken päätteeksi, ilmaistiin itseään leveääkin leveämmällä hymyllä. "Tälläinen tarjous ei toistu!"