Chasing the light

// Haiko ja Kuu paikalle! //

Valasvuoret olivat kyllä todellakin nimensä veroiset – kuin parvi suuria valaita olisi kellistynyt nauttimaan laskevan auringon rippeistä poikittain Etelänmeren äärelle. Jo pelkkä ajatus sai tummaturkkisen neitokaisemme hymyilemään tyytyväisenä siinä missä moni muu olisi pitänyt koko asiaa lähinnä typeränä ja lapsellisena. Kuunlaulu olisi mielellään uskonut siihen. Maailma olisi ollut niin kovin paljon jännittävämpi paikka elää mikäli kaikki mitä kuviteltiin olisi ollut totta, mutta koska sellainen ei vain käynyt päinsä, oli parempi vain unohtaa turha haaveilu ja elää siinä hetkessä. Ainakin kaikki muut olivat sitä mieltä. Hymy ei lähtenyt suupieliltä minnekään, ja askellus oli kepeää.

Mutta olihan Kuunlaulun retkeilyyn syynsäkin, se kun ei usein matkustanut kovin pitkälle. Tällä kertaa oli kyse varsin tarpeellisesta retkestä, joka käsitti muun muassa kuusenpihkan keruuta parantajan tointa varten. Kuusenpihka sattui olemaan hyvinkin hyödyllistä ja miltei yksi tärkeimmistä parantajan eineksistä, sillä siitä saatiin ihraan sekoitettuna rasvaa, joka edesauttoi haavojen parantumista ja tulehtumista. Puurajan tuntumassa käyskentelevä nuori susinaaras tiesi, että talven aikana yrttivarastot tulivat kyllä suureen tarpeeseen, mutta onneksi kuusenpihkaa oli saatavilla ympäri vuoden miltei missä tahansa. Nyt sitä hakemaan oli kuitenkin joutunut kulkemaan harvinaisen pitkän matkan joka ei suinkaan ollut täysin onnistunut.

Parantajattaren ongelmaksi oli muodostunut lumen alle piiloon jäänyt terävä kivenlohkare, joka oli viiltänyt polkuanturaan ikävän haavan ja vihloi nyt joka askeleella. Ei pienessä kiviastiassa olevasta kuusenpihkasta paljoa ollut hyötyä sellaisenaan, kun sitä ei päässyt sekoittamaan mihinkään. Siitä kaikesta piittaamatta neitokainen kuitenkin vaikutti päällisin puolin varsin huolettomalta, ja vihertävä harjas hulmusi vallattomasti askelten tahdissa. Häntä heilui huolettomasti puolelta toiselle eikä ontuma näkynyt laisinkaan, ellei jäänyt tarkastelemaan naaraan jättämiä jälkiä, joista saattoi erottaa pienen punaisen laikun aina oikean takatassun kohdatessa hangen. Mikä päivä tosiaan.

Kuu

Päivä oli alkanut lähestymään loppuaan. Aikaisemmin taivaan valloittanut aurinko oli nyt alkanut laskeutua hiljalleen vuorten taakse kadoten, josta sen lämpimään oranssiin ja punaiseen vivahtavat kajastukset siivilöityivät solien ja korkeamman kasvillisuuden läpi. Puiden huomaamattomat, tuulenvireiden huojuttamat varjot piirtyivät lumen peittämälle ja paikoittain paljaallekin maaperälle, siinä missä taivas oli yhä kauniin kirkas ja pilvetön.
Hetkellisesti vuorten yli pyyhältävä viima sai hopeanharmaan suden pörhistämään turkkiaan, jotta se pitäisi paremmin lämpöä. Vaikka talven selkä oli jo selkeästi taittumassa, jonka näki hiljalleen heräävästä luonnosta ja kukkimisensa aloittavista kasveista, ei keli siltikään ollut lähelläkään niitä helteisiä poutapäiviä joita kesät saattoivat olla täynnä. Tosin, kukapa sellaista odottaisikaan vielä tässä vaiheessa, kun kevät oli vasta aluillaan.

Ripeät askeleet ja lihasten hyötykäyttö pitivät suden ruumiinlämmön kaiken kaikkiaan sopivana. Parantajattaren oranssiin meripihkaan taittuva katse vilkuili rauhallisesti Valasvuorten huippuja ja sen loiventuneita rinteitä: sillä oli taas tyypillisesti hampaissaan tukku noin puolen metrin mittaisia, perin yksinkertaisen näköisiä, hieman roudan peittoamia yrttivarsia. Illan päätteeksi oli aina mukavaa tulla vuorten tuntumaan, ja naaraasta pystyi suorastaan aistimaan, että se todella nautti olostaan täällä. Ehkä siihen vaikuttivat ne luonnon omat metsämaat ja kalliovuoret, joita kaikessa jylhyydessään ei voinut muuta kuin ihailla.
Kuu veti lauhkeaa pakkasilmaa kirsuunsa, mutta tuulettomuuden vuoksi se ei vielä havainnut suoraan edestäpäin lähestyvää lajitoveriaan. Se ohitti pari korkeaa kuusipuuta ja jatkoi kulkuaan, mutta korvat valppaasti ylös nostettuina, kaiken varalta.