Tehtävänanto Kaarnelle ja Valveelle.

Varjo, Ikiroudan alfa

Yöntumma narttususi istui laakealla, pienellä kivellä. Se odotti alamaisiaan, hyvin treenattuja ja opetettuja vakoojiaan. Ennen lähtöään neuvotteluihin – joista oli saanut tiedon taamuyöllä, kun Suvituulen viestinviejä huusi viestinsä hänen vartijoilleen – hänen täytyisi varmistaa, että kaiken varalta pääsisi soluttautumaan tuohon vihollislaumaan. Varjo oli huolellisen taktikoinnin mestari, ja yksi tuon lempisanonnoista oli ”monella eri tavalla suunniteltu on jo tehty”.

Hänen luokseen astelisi ennemmin tai myöhemmin kaksi vakoojaa. Ensimmäinen heistä oli Kaarne: tuo kylmäkiskoinen, mutta viattoman näköinen susineito, joka voisi olla vaarallinen Varjolle – ellei olisi hänen puolellaan. Toinen taas omissa maailmoissaan viihtyvä kameleontti nimeltään Valveuni, kutsuttiin yksinkertaisemmin nimellä Valve – mahdollinen uhka hänkin, ellei olisi vakoojansa. Varjo oli huolellisesti vahtinut, että erittäin harvat Ikiroutalaiset tunnistaisivat nuo vakoojat edes nimeltä. Nämä kaksi vakoojaa elivät jatkuvaa kaksoiselämää, ja nyt oli heidän ensimmäisen suuren tehtävänsä aika. Luotetun kenraalin mukaan nuo kaksi olivat ehdottomat priimukset, mitä tuli näyttelemiseen, tunteettomuuteen ja luotettavuuteen – kenraali itse tunsi tulevansa huijatuksi aika ajoin.

Varjo hymyili omalla kierolla tavallaan. Tästä tulisi nautittavaa, ja hän ei häviäisi, kävi miten kävi.

Kaarne

Oranssinharmaat silmät tutkailivat maastoa edessäpäin. Selvät suden tassunjäljet kulkivat kohti aukeaa, jonne hänet oli käsketty. Jäljet olivat selvästi korkeasäkäisen nartun, sen näki siitä kulmasta, missä jäljet olivat painautuneet maahan, ja jälkien syvyys paljasti tuon kävelleen rennosti, pelkäämättä.

Haaleanpunainen turkki hohti aamuhämärässä, aurinko ei ollut vielä noussut mutta kurkistaisi pian kukkuloiden takaa. Taivas punersi jo idässä. Tuo vaalea kaunotar asteli kohti aukeaa, valppaana. Sen askeleet olivat pehmeitä, lähes äänettömiä, ja sen korvat liikkuivat pään sivuilla yrittäen paikantaa mahdollisia ympäristön ääniä. Pian tuo Ikiroudan lauman kylmäkiskoinen, viattoman näköinen vakooja saapui aukealle, jolla yhden kiven päällä istuva alfanarttu jo odotti. Kaarne asteli kunnioittavan hitaasti, mutta rivakasti tuon eteen, istahti ja laski katseensa hetkeksi. Haaleanpunertava narttu nosti katseensa tuohon yönmustaan alfaan, hymyili kohteliaasti ja odotti. Alfa puhui ensin.

Valveuni

Hennosti taivaanrantaan maalautuneen, punertavan kajastuksen tuoma valo ohjasi korkeaa, atleettisesti rakentunutta sutta eteenpäin sen valitsemalla reitillään läpi lumisten nietosten verhoaman, jylhän metsämaan aina sovitulle, syrjään sijoittuneelle aukiolle asti. Sen voimakkaat, jäntevät askeleet painoivat vaaleanpunaiset anturat kerta kerralta hangen kylmään syleilyyn, niin kylmään, että se alkoi jo tuntua kuumottavalta, miellyttävältä. Syvä, keuhkojen pohjalta kantautuva hengähdys puski ulos sieraimista ja raotetusta suusta hentona huuruna, joka lopulta tietyn matkan noustuaan haihtui kuin savuna ilmaan.

Valveuni veti leppeää pakkasilmaa kirsunsa täydeltä. Se haistoi tästä äskettäin tallustelleen lintuparven ja ketun, joka oli pelkällä viekkaalla läsnäolollaan häätänyt ne tiehensä, kunnes viimeisimpänä se haistoi naarassuden viekottelevan, miellyttävän tuoksun. Valveen ilmeettömät kasvot vääntyivät hetkeksi aikaa pieneleiseen, arveluttavaan hymyyn: nyt oltiin lähellä sitä paikkaa, minne sen kuului mennä. Ennen aamunkoittoa sen oli määrä tavata arvostettu, tumma johtajattarensa, Varjo, sekä eräs vakoojien eliittiin kuuluva narttu, Kaarne. Uros ei tiennyt tarkalleen, mitä niiden tehtävä tulisi tarkalleen ottaen sisältämään, mutta sen se tiesi, että tehtävä olisi erittäin tärkeä ja mahdollisuuksia oli vain yksi. Pieninkin virheliike voisi kaataa koko arvokkaan, pitkälle hiotun suunnitelman kumoon, ja siksi niille ei saisi suoda edes ajatustakaan.

Lopulta, ehkä vain muutamaa sekuntia naaraan ilmaantumisen jälkeen, tuo valkeaturkkinen olento askelsi ulos metsänreunasta. Se erotti omaa ikäluokkaansa edustavan, yllättävän kauniin ja viattoman näköisen kollegansa selin itsestään katsottuna, siinä missä johtaja istui hieman korkeammalla tasolla, kasvot vakoojiaan kohti. Jopa epäluonnollisen suorien ja siistien lovien halkaisemat korvat vetäytyivät automaattisesti hieman enemmän niskaan suuntautuen, osittainen syy sille oli edestä päin puhaltava tuulenvire, kun taas toinen syy oli pelkästään kunnioitus tätä henkeäsalpaavaa näkyä kohtaan.
Pian Valveuni oli saapunut Kaarneen rinnalle, johtajansa eteen, jolloin se istui alas yhdellä, hallitulla liikkeellä. Jakamaton huomio ja kunnioittava, mutta muilla tavoin tulkitsematon, kaksiväristen silmien katse osoittui etiketin mukaisesti Varjoon - uroksen jäntevästä, atleettisen sulavasta yleisolemuksesta ei näkynyt jälkeäkään heikkoudesta, ja tällä hetkellä se oli ehkä fyysisesti parhaimmillaan, vaikkei välttämättä tämänkertaisessa tehtävässään joutuisikaan käyttämään voimaansa.

//AARGH anteeksi kesto olen vatipää ja unohdin tämän pelin olemassaolon.. x))//

Varjo, Ikiroudan Alfa

Tummanpuhuva turkki hulmusi tuulenvireessä, ja tuon johtavan nartun kalpeansinisissä silmissä oli tyytyväinen, raisu katse. Hän tiesi olevansa voittamaton, Suvituulessakin oli uusi alfa ja pian koittaisivat rauhanneuvottelut.. Hän keskustelisi näennäisen aselevon laumojen välille, mutta lähettäisi sanaakaan sanomatta myös kaksi parasta vakoojaansa soluttautumaan Suvituuleen. Se oli ainoa keino varmistua siitä, ettei Suvituulessa suunniteltaisi hänen laumansa pään menoksi. Varjo kohotti päätään hieman ja naurahti matalalla, murahdusta muistuttavalla äänellä.

Kaiken hyvän lisäksi Kaarne ja Valve, heidän parhaimmat vakoojansa, olivat turkiltaan kovin vaalea. Ikiroutalaiset olivat kautta aikojen olleet tummempia – toki vaaleitakin oli ollut satunnaisia, vahvistamaan säännön. Pari hyväksyttäisiin alitajuisesti paremmin Suvituulen laumaan pelkän värinsäkin puolesta. Varjon hykertely ei ottanut loppuakseen tuon ajatellessa, miten helppoa näille kahdelle tulisi olemaan Suvituulen laumaan pääsy. Tosin, monet sudet varmasti olisivat varuillaan ja pitäisivät noita epäilyttävinä, mutta niinhän oli aina uusien susien liittyessä laumaan. Tuo korkeajalkainen, vahvaluontoinen ja hieman mieleltään vääristynyt mutta laumaansa rakastava alfanarttu nyökäytti päätään parille.

-Te esitätte parinottorituaalin juuri suorittaneita sitoutuneita. Jätätte sulkanne minun huostaani.. Poppasutemme tulee tekemään teille riipukset, jotka korvaavat väliaikaisesti sulan tuoman turvan, jotta ette kuolisi tässä tehtävässä sulan puuttumisen vuoksi.
Johtaja kallisti päätään tietäen, että vakoojat olivat käyneet läpi rankan, fyysisesti ja henkisesti rasittavan koulutuksen, ja varmasti tiesivät, että heidän työnsä oli tehdä vaaralliset soluttautumis- ja vakoilutehtävät. Heitä oli valmisteltu siihen ajatukseen, että he saattaisivat koska tahansa kuolla komennuksella, ja heidän laumauskollisuutensa ja mielensä terävyys oli hiottu äärimmilleen.
-Te lähdette komennuksellenne heti, kun olemme keskustelleet asiaan liittyvistä seikoista tarpeeksi. Teidän tulisi saapua Suvituulen lauman luo vasta sen jälkeen, kun johtajaryhmä on lähtenyt rauhanneuvotteluihin. Kuten varmaan ymmärrätte, miksi. Teidän tulee myös eläytyä rooliinne täydellisesti: mikäli roolin suoritus vaatii uhrauksia, olkaa valmis tekemään niitä. Käyttäkää teille opetettuja tekniikoita ja älyänne, te olette Ikiroudan parhaimmistoa ja teillä on minun luottamukseni.

Tumma narttu kietoi viehkeästi häntänsä ympärilleen istuessaan kivellä. Sen jäänkylmä katse siirtyi kummankin vakoojan silmiin, tarkkaillen näitä, vangiten nämä katseeseensa. Sen ympäriltä alkoi huokua kylmä, varoittava ilmapiiri: sen lihakset jännittyivät hienoisesti, ylähuuli nousi terävien kulmahampaiden päältä.
-Mutta varoituksen sana. Jos te petätte minut, petätte Ikiroudan. Jos te petätte Ikiroudan, takaan teille Metsän Hengen ja Pohjoistuulen Hengen kautta, että te löydätte itsenne rikkisuolta. Kun hetki koittaa, että ajattelette kuuluvanne Suvituuleen, olette lauman täysivaltaisia jäseniä, kun tunteenne voittavat järkenne, muistakaa tämä.
Hetken vaitiolon jälkeen Varjo sulki silmänsä, hymähti ja rentoutui. Sen sanat olivat uponneet selvästi sinne, mihin niiden kuuluikin.
-Oletan teidän tuovan raportin lähettämälleni juoksupojalle joka täydenkuun jälkeisenä päivänä. Juoksupoika tulee Suvituulen reviirin rajalle Purokiven katveeseen. Jos teillä on kysyttävää, kysykää nyt.

Kaarne

Tuo vaaleaturkkinen neitosusi henkäisi, silmät laajenneina, ja kuunteli tarkkaavaisesti johtajattarensa puhetta. Se tunsi ikään kuin hurmion nousevan itsessään: se tunsi kuuntelevansa itse vahvaa Henkeä. Tuo kaunis, viattoman näköinen ja oloinen neito oli uskomattoman vaikuttunut alfansa voimakkaasta tavasta vaikuttaa suden mielialaan ja tahdonvoimaan. Se vaikeni, ja kunnioittava hiljaisuus laskeutui Kaarnen ympärille. Se nyökkäsi aika ajoin, kuin vahvistaakseen alfansa sanat itsekseen.

Ja Kaarne päätti toteuttaa alfansa komennon täydellisesti, piirulleen kuin oli sanottu. Tuo narttu vilkaisi vierellään seisovaa, komeaa ja tyyntä ilmestystä, ja virnisti itsekseen. Tästä tulisi hauskaa. Varjo tulisi olemaan tyytyväinen heihin, mikäli se vain mitenkään olisi hänestä kiinni!

//Joo teidän hieman kliseistä //

// Ei se mitään. x)

VALVEUNI

Silmät, oikea pehmeänvihreä ja vasen jäänsininen, seurasivat molemmat yhtä tarkkaavaisina tumman johtajattaren tekemiä eleitä, katsoivat, kun sen kalpeansiniset silmät tuijottivat takaisin ja mustaan taittuva turkki hulmusi tuulessa. Lovilla varustetut korvat kuuntelivat ilmaa halkovia, miellyttävän tasasävyisiä ääniaaltoja ja niiden lievä, joskin nostettu ja höristetty asento kieli uroksen mielenkiinnosta ja jakamattomasta huomiosta. Istuva susi ei päästänyt ääntäkään, ei elehtinyt, ei liikahdellut - ainoastaan tarkkaili edessään korokkeella istuvaa ilmestystä, aavemaisen läpitunkevasti, painaen kaiken kuulemansa terävään mieleensä. Jokainen lausuttu sana tuntui suorastaan nostattavan uroksen sisällä hehkuvaa, määrätietoista voimaa.

Pian Varjo oli saanut puheensa päätökseen. Rauhaisa, levollinen hiljaisuus laskeutui muutamaksi sekunniksi. Valveuni tunsi jonkun katsovan sitä sivulta päin, johon uros vastasi omalla, pienellä, salamyhkäisen vienolla hymyllään. Se ei kuitenkaan irroittanut katsetta liiaksi johtajastaan; pää teki tyynen nyökkäysliikkeen, kuin tehden selväksi, että kaikki sanottu oli mennyt oikeaan osoitteeseen ja uros vannoisi sydämensä pohjalta, ettei tulisi tuottamaan pettymystä. Kumpikaan vakoojista ei ilmeisesti ollut aikeissa sanoa mitään, joka merkitsi, että asiassa voitaisiin alkaa etenemään.

Varjo, Ikiroudan alfa

Tummaturkkinen, sulavarunkoinen johtajatar hymähti tyytyväisenä. Se nosti takapäänsä sulokkaasti kiveltä, heilautti häntäänsä viehkeästi ja kallisti päätään.
-Te jäätte hetkeksi tähän. Minä käyn hoitamassa riipuksenne teille nyt heti, sen jälkeen olette vapaita lähtemään. Piilotatte sulkanne tänne aukiolle.
Varjo lausui rauhallisesti, hymy kasvoillaan, mutta ääni kuin villaan kiedottua terästä, joka oli lähinnä enemmän käskevä kuin ehdottava. Tuo pehmeäliikkeinen johtajatar loikkasi sulavasti vakoojiensa ohitse alas kiveltä ja suuntasi keinuvan kulkunsa kohti pohjoista, poispäin lauman yleisistä ajanviettoalueista, kohti poppasuden kanssa aiemmin sovittua paikkaa.

Kaarne

Vaaleaturkkinen susinarttu ihasteli tumman johtajattarensa sulavaa poistumista paikalta omassa mielessään. Tuon harmaareunaiset, meripihkanoranssit sielunpeilit siirtyivät taasen nopeasti vilkaisemaan vieressä rennonoloisesti istuvaa urosta. Vai että tällaisen hukan kanssa hän tulisi suorittamaan tehtävänsä.. Kaarne kurtisti kulmiaan hienoisesti, kuitenkin kieltämättä itseltään sitä tosiseikkaa, että tuo toinen oli erittäin kaunis. Siis komea, tai miten vaan. Nartun olemus oli rento, ja tuon tutkiskeleva katse tuskin jäi toiselta huomaamatta. Nartun pimeässä, viekkaassa mielessä tuo virnisti niin leveästi, että se muistutti miltei irvistystä. Sisäinen ääni käkätti hiljaa Kaarnen mielen perukoilla, syrjääntyönnetyn rakkaudenkaipuun vierellä.

-Olisiko peitenimien valinta hyvä tehdä nyt?
Kaarne kysäisi kuin olisi puhunut säästä, leppeästi ja kevyesti. Todellisuudessa tähän kysymykseen sisältyi paljon enemmän, ja nyt Kaarne viekkaana odotti toisen vastausta, joka kertoisi toisen taidoista ja luonteesta paljon. Paljon ainakin verrattuna siihen, kuinka paljon tietoa narttu oli tähän mennessä uroksesta ulos saanut: uros eli ilmeisesti hyvin matalaprofiilista elämää, kuten Kaarnekin. Susineito kuitenkin epäili nähneensä uroksen koulutuksissa joskus nuorempana. Kaarne itse oli muotoillut kysymyksensä kaikin puolin niin, että helposti vaikuttaisi vähän tyhmemmältä kuulijan korvissa, puhuessaan ääneen peitenimistä – kuka tahansa saattoi olla kuulemassa. Toisaalta, jos kyseessä oli fiksumpi hukka, tuo varmasti huomaisi, ettei olennainen kysymys ollut "koska".

// Uneton yö ja raskas päivä -> järkyttävä väsymys, joten ei kannata välittää mahdollisista ajatusvirheistä, joita tästäkin saattaa mahdollisesti tulla ilmi ~

VALVEUNI

Vaikka vitivalkea olento pysyikin yhä järkähtämättömänä paikoillaan, sen pehmeänvihreään ja jäänsiniseen taittuva katse seurasi silti, kuinka pehmeän astunnan omaavan johtajattaren reitti kulkeutui vakoojiensa ohitse, tumman hahmon lopulta häipyessä kaksikon taakse, rikkauksistaan riisuttujen puiden katveesta kadoten. Uroksen huomio siirtyi väistämättä mutta silti erityisen hillitysti naaraaseen, kenet se oli saanut partnerikseen tähän hyvin tärkeään tehtävään, jonka onnistumisella tulisi olemaan hyvin suuri painoarvo erityisesti laumojen tulevaisuutta ja niiden välisiä sidoksia ajatellen.
"Vaikka", Valveunen matalahkon pehmeä ja mystisesti sointuva ääni vastasi sille vastikaan esitettyyn kysymykseen, pitäen kaikessa vaimeudessaan ja tasaisuudessaan huolen, että tuo punavalkea olisi ainoa kuulija - tuo yksi sana, kaikessa yksinkertaisuudessaan, vailla turhaa suunnasta toiseen veistelyä. Uros ei nimittäin kokenut sitä millään tavalla tarpeelliseksi, että sen pitäisi nyt yhtäkkiä ruveta leikkimään joillakin monimutkaisilla sanapujotteluilla, ja suoraan sanottuna se ei tosiaankaan edes tiennyt, mitä Kaarne siltä saattoi odottaa. Vai odottiko erityisesti mitään: täysin eleetöntä olemusta kun oli todella hankalaa, jollei mahdotontakin lukea, ja olisi suorastaan säälittävä aloittelijan virhe tehdä kaikki johtopäätelmänsä vain sen perusteella.
Hallaturkki heitti nopean vilkaisun punavalkeaan turkkiin verhoutuneeseen, sirohkonlaiseen ja myönnettävästi sieväänkin suteen, kunnes tuo istuma-asentoon jäänyt, jumalattoman korkea olento vihdoin nousi pitkille, jäntevän sulokkaille raajoilleen. Se väräytti hieman siistin loven halkaisemaa korvaansa, sitä, jonka takana sen omistama, valkoinen haukansulka hukkui samanväriseen turkkiin.
"Oletko vielä miettinyt omaasi?" Valveuni virnisti joskin sarkastisesti, tehden sen kuitenkin melko huomaamattomasti. Sen vähintäänkin yhtä leppeäksi väännetty keskustelusävy teki selväksi, ettei hukka millään tavoin pitänyt nimien keksimistä sinä tärkeimpänä asiana, mutta mitä muutakaan vakoojien kuului tässä tehdä - vääntää kepeää mutta kuolettavan tylsää smalltalkia jostain säästä tai sitten vain jököttää hiljaa paikallaan? Tämä pienehkö vaihe juonesta tulisi jokatapauksessa eteen, joten oli käytännössä ihan sama, päätettiinkö se nyt vai silloin, kun susien matka kävisi jo Suvituulta kohti. Molemmissa tilanteissa oli yhtälainen todennäköisyys tulla kolmansien osapuolien kuulluksi, joskin häviävän pieni sellainen.

//Anteeksi juonitteluni, mutta yritän tehdä Kaarnesta luonteensa mukaisen //

Kaarne

Punavalkeaturkkinen, keijumainen susinarttu kallisti kaunista, suurisilmäistä päätään ja antoi siron, kapean kuononsa kohota hieman.
-Pfft. Toisaalta, kovinkaan moni meidänkään laumastamme ei taida tuntea meitä.. Korjaa, jos olen väärässä.
Viimeisen virkkeen aikana narttu laski leukaansa liikauttaen korvaansa sivulle, antaen meripihkanoranssien silmiensä laajeta huomaamattomasti. Toisen sarkastinen vivahde tuon puheessa oli huomattu, ja Kaarne tunsi viihtyvänsä. Tämä hukka ilmeisesti oli hieman fiksumpi, kuin mihin neito oli tottunut muiden vakoojien seurassa. Klassinen vähäsanaisuus veti narttua puoleensa, ja vaikka tuo käyttäytyikin tällä hetkellä niin suorastaan röyhkeän majesteetillisesti, olisi tyhmää päätellä tuon oikea luonne ensimmäisen kymmenen minuutin aikana.

Narttu nojautui hieman enemmän sivulle istuessaan, heilauttaen tuuhean, pitkän häntänsä jalkojensa suojaksi. Tämä pelin Kaarne tunsi oikein hyvin: nyt oli se hetki, kun pitää odottaa hiljaa. Useimmiten paras tapa saada toinen puhumaan on olla itse täysin hiljaa. Ja niin tuo neito teki, vaikka sen katse ahmi toista sutta tiedonnälkäisenä. Se huomasi toisen korvia halkovat viillot, jänteikkään, mutta selvästi hieman luisevan selän, tuon eriväriset silmät ja vaaleanpunertavat merkit suun ympärillä. Uroksen korvan takana majaileva valkoinen suuren linnun sulka – epäilisin haukan tai kotkan – näytti hukkuvan valkean karvan paljouteen. Uroksen koko, tai ehkä pikemminkin korkeus, oli huomattava ja tunnustettava varsinkin nyt tuon seisoessa. Narttu seurasi toisen esimerkkiä ja nousi omille, suhtkoht pitkille raajoilleen pehmeästi. Tuon ketunomainen ulkonäkö ja siro olemus korosti silmien tulista hehkua. Narttu hymähti ja kallisti päätään. Varjo tulisi pian takaisin.

// Juu, ei se mitään! Vastailen tähän peliin tänään illemmalla, kun pääsen koulusta. Pystytkö muuten vastaamaan tuohon Kuun ja Tuskan peliin?

VALVEUNI

Kaksiväristen silmien kuulas, luonnostaan hyvin intensiivinen ja tuijotusmainen katse tarkkaili punavalkeaa narttua, josta heijastui vaivoin huomattava mutta tarkoituksella esitetty, sopivasti siveellisyyden ja kohteliaiden tapojen rajoihin asetettu pilkahdus kiinnostusta. Samaa ikäluokkaa edustava susineito oli Valveen mielestä perin kiehtova tapaus - sen hennonlainen ja sorja keho toi mieleen siron keijukaisen, mutta vakoojana siinä oli myös pakko olla jotain piilotettua kovuutta. Ulkoisten ominaisuuksien perusteella tuon kaunottaren voisi herkästi yhdistää samaksi niiden ulkomuodoltaan vastaavien narttujen kanssa, jotka olivat helposti johdateltavia eivätkä mitään penaalin terävimpiä kyniä - mutta Kaarne olisi selvästi eri maata niiden kanssa. Tässä pelissä tyhmät karsiutuivat heti; hullut taas olivat asia sikseen.

"Eivät tunne", hallaturkki vahvisti Kaarnen sanat. Se jäi hetkeksi silmäilemään tuota viehkeänä arvoituksena istuvaa naarasta, tulevaa työpariaan, ja hymähti sitten omalla, vienon arvoituksella tavallaan. Yhtäkkiä Varjon sanat pulpahtivat takaisin uroksen mieleen - hmm, mitä hän olikaan sanonut sulkien piilottamisesta?
Valveen katse siirtyi hetkeksi haravoimaan aluetta, joskin hyvin maltillisena ja huomaamattomana, eikä edessäoleviin puihin heitetyt silmäykset voisi herättää mitään sen suurempia epäilyjä. Aikansa kuluksi uros mietti, minne laittaisikaan tuon valkeuteen hukkuvan jalolinnunsulkansa, joka oltiin kiinnitetty sen korvantaustaan, mistä se ei kuitenkaan itse sitä voisi irrottaa.

Viimeistään muutaman sekunnin kuluttua Valveuni oli huomannut hiljaisuuden, jolloin sen katse kääntyi takaisin juuri seisomaan nousseeseen narttuun ja silmät kohtasivat toiset, tuuheilla ripsillä reunustetut. Hukalla ei ollut juuri koskaan tapana jutella ihan niitä näitä kenenkään kanssa, ei sillä nykyään ollut aikaa sellaiselle, mutta naarashan suorastaan kerjäsi sitä pingottuneella hiljaisuudella ja katseellaan. Uros virnisti ovelana mielessään; voisihan neitosta vähän testata.
"Meidän täytyi piilottaa sulkamme vielä ennen lähtöä. Tahtoisitko tarjota apuasi ja auttaa minua irroittamaan omani?" Valveunen sanat halkoivat ilmaa kuin hetken mielijohteesta, ja niihin oltiin asetettu täysin vilpitön kuulto, jottei narttu voisi ottaa sitä jonkinlaisena flirttailuna ja keksiä vaikka ahdistua siitä. Tai mitälie, eihän Valve tiennyt, kuinka Kaarne sellaiseen reagoisi. Todellisuudessa uros tahtoi samalla hieman testata toista: mielessään leveästi virnistävä uros jäi kärsivällisenä odottamaan punavalkean reaktiota, ja laskisi päänsä kunnolla naaraan ulottuville vasta sitten, jos tuo näyttäisi myöntymisen merkkejä. Se tiesi, että Varjo oli aivan pian paikalla, eikä siten nähnyt minkäänlaista syytä pitkittää asioita entisestään ja alkaa hienosäätämään kaikessa.

Kaarne hymyili suloista, petollista hymyään. Se oli kuin liimattu nartun kasvoille: toki, hänen ei pitäisi yrittää näytellä kumppanivakoojalleen, mutta narttu ei voinut vastustaa kiusausta leikitellä tuon mielellä hetken, jotta tietäisi kenen kanssa oli tekemisissä. Uroksen seuraava lausahdus kuitenkin heitti neidon ajatukset hetkeksi päälaelleen: mitä noin iso, aikuinen susi tarvitsi apua sulkansa irroittamiseen? Neidon aivot raksuttivat kiivaasti, ja pian tuo tyytyi ratkaisuun joka tyydytti sitä.
-Tokihan minä autan, jos noin iso ja kypsä susi apua todella tarvitsee..
Kaarne sanoi äänessään vivahdus viettelyä. Nartun kasvoille leviävä vino virne oli ilmiselvä uroksellekin, ja Kaarne tiesi sen. Kaarne antoi toisen nyt päätellä, että neito olisi otettu tällaisesta avunpyynnöstä. Todellisuudessa Kaarne kikatteli mielessään. Tämä on niin kutkuttavan mielenkiintoista! Aivan toista kuin tylsät päivät lauman rajamailla muita laumalaisia vältellen, jottei kukaan heistä tunnistaisi häntä omaksi laumalaisekseen ulkonäöltä.

Kaarnen pää kallistui sivulle päin, ja tuon ah-niin-viattoman oloiset silmät katsoivat tuota mystistä, suurta urosta. Kaunis narttu heilautti häntäänsä pehmeästi ja antoi toisen korvansa taittua rentoutuneena sivulle.

Varjo

Tummaturkkinen susilauman johtajatar istuskeli metsäreunan pimennossa, kaksi kaulakäätyä kaulassaan. Sen kasvoilla väreilevä kieroutunut, innostunut ja suorastaan jopa hieman psykoottinen virne vain korosti kalpeansinisten silmien itsevarmaa hohtoa. Sen koko olemus kieli itsevarmuutta, juonikkuutta ja salakavaluutta.
Laumani parhaat vakoojat.. Myönnän teille siunaukseni! Te punotte jo toisianne kieroihin suunnitelmiinne. Oh, kuinka mielenkiintoista olisikaan nähdä, lankeatteko te toisiinne lopulta? Näytellä teidän ainakin "parina" pitää, mutta kyse onkin siitä, uskooko jompikumpi toisen tunteet oikeaksi? Kumman sydän viimein antaa periksi näytelmälle, ja alkaa tuntea oikeasti? Vai putoatteko molemmat..?

Nartun pimeässä mielessä käkättävä nauru kaikui jonkin aikaa, ja tuo vahva, juonikas narttu päätti antaa tilanteen kehittyä vielä hetken ennen paikalle saapumistaan.

VALVEUNI

Vakoojat hädin tuskin edes huomasivat niiden tumman, salakavalan johtajan läsnäoloa, joka lekottelisi määrittelemättömän etäisyyden päässä, metsänreunan varjoihin kätkytyen. Sen sijaan Valveen huomio osoittui lähinnä virkatoveriinsa; saatuaan Kaarnelta vastauksensa, se suoritti hyvin hienoisen päänkallistuksen ja kulmien kohotuksen. Vakoojat olivat kaikessa mielenkiintoisuudessaan aina niin ihanan kieroa sakkia, ja siksi Valve tunsi olonsa hyvin viihtyväksi ja luonnolliseksi kaltaistensa seurassa.

"En haluaisi kohdella sitä kaltoin", monin eri tavoin pyynnön selittävät sanat kiemurtelivat ilmassa, eikä virneenomainen hymähdys ollut vieläkään kaikonnut susimaisesti piirtyneiltä kasvoilta, jotka eivät muuten heijastaneet pienintäkään osaa sen syvimmästä olemuksesta. Pää laski tasoaan muutamalla kymmenellä sentillä, niin, että silkkiseen, puhtaaseen turkkiin hautautuva sulka oli täysin naaraan tavoiteltavissa. Tosiaan, miten naurettavalta korkea susiuros näyttäisikään, jos se alkaisi johtajansa ja toverinsa edessä kiskomaan virheetöntä sulkaansa omasta korvantaustastaan - siinä menisi varmasti pieni tovi, puhumattakaan siitä, millainen tuo henkien pyyteetöntä, salaperäistä tasapainoa ja omavastuullisuutta ilmiantava merkki olisi sellaisen käsittelyn jälkeen.

Uroksen katse kiinnittyi aivan pieneksi sekunniksi metsänlaitaan, kun se oli kuulevinaan merkityksetöntä rapistelua kyseisestä suunnasta. Pieni, musta korppilintu lehahti oksistoilta taivaita kohti, luultavasti useamman suden läsnäoloa kaihtaen.

Kaarne

Punertavaturkkinen narttu hymähti, tarttuen uroksen sulkaan ja ojentaen sitä hampaissaan urosta kohti.
-Ole hyvä.
Kaarnen meripihkasilmät loistivat aamuauringon kajossa pehmeän kultaisina tuon hymyillessä suorastaan teennäisen ystävällisesti. Neito laski sulan maahan uroksen eteen, täysin vahingoittumattomana, nosti sitten etutassunsa ja pyyhkäisi korvantaustaansa turkin myötäisesti. Hänen oma, tunturipöllöstä peräisin oleva valkoinen sulkansa tipahti maahan aivan neidon jalkojen juureen, ja neito nappasi sen hampaidensa väliin. Hetkeksi vakavoituen Kaarne antoi äkisti terävöityneen katseensa upota tuon uroksen silmiin, yrittäen porautua sieluun asti.
-Suorittakaamme tämä tehtävä virheettä.
Narttu sanoi, tehden samalla hienovaraisesti selväksi, ettei katsoisi yhtäkään virhettä läpi tassujensa, sillä se vaikuttaisi lauman hyvinvointiin. Sitten, hymyillen pehmeästi narttu loikkasi vähän matkaa, hölkytteli pehmeästi askeltaen erään kiven luo, ja piilotti sulkansa sen alle. Narttu käännähti katsoakseen, miten uros aikoisi toimia, ja oli tarpeeksi lähellä kuullakseen jos tuo puhuisi.

Varjo

Tuo tummaturkkinen, viekas ja katkeransuloinen johtajatar, metsien kruunaamaton kuningatar ja saaliseläinten kauhu tutkiskeli varjoisaan metsään sulautuen kahden alamaisena toimia. Sen kulma oli koholla, ja kylmät, siniset silmät erottivat hienovaraisia merkkejä noiden todellisista ajatuksista. Varjo arvasi oikein ajatellessaan, että he luultavasti puhuivat liioitellun huolettomasti, mutta puhuivat pinnan alla todellisuudessa enemmän kuin pelkät sanat antoivat ymmärtää. Johtajatar tarkkaili noiden olemusta tietääkseen parhaan mahdollisen ajoituksen paluulleen. Kaksi kaulasta roikkuvaa, pientä amulettipussia olivat miltei huomaamattoman pienet, ja Suvituulen poppasusikaan ei olisi arvannut, että kyseessä oli sulan korvike. Pussien sisältä oli satunnaisen näköinen, kuin niihin olisi kerätty pieniä, kauniita esineitä elämän varrelta. Todellisuudessa jokaisessa esineessä oli vahva taika, ja kummankin pussin sisältö kuului yhtä saumattomasti yhteen kuin susien roolikin.

VALVEUNI

Valveen pää laskeutui maata kohden ja sinne kurottuaan hampaat poimivat hellävaraisesti sulan, joka oli säilynyt hyvin puhtaanvalkoisena läpi koko ikänsä. Kaarneen yllättävä, porautuvana tuijottava katse ja ilmaa riipivät sanat olisivat voineet hätkähdyttää kenet tahansa, mutteivät valkeaa urosta, joka kohotti kuononsa hiljaiseen, äänettömään nyökkäykseen. Suden katse jäi seuraamaan, miten pehmeän keinuva astunta vei naaraan pois luotaan, kunnes se itsekin ryhtyi valmistelemaan lähtöä.
Valveunen pää kääntyi hitaalla liikkeellä kun sen katse kävi kertaalleen alueen läpi: hyvin vaimea, mietiskelevä hymynpilke, ja sen väläytettyään tuon korkean atleetin jalat ryhtyivät kantamaan sitä aukionreunamalle. Se piilotti sulkansa varmaan paikkaan, vahvan aarnipuun juurakoiden suojiin, ja vielä varmuuden vuoksi peitti näkyvyyden vieressä olleen, aikuisen miehen nyrkin kokoisella kivellä.
Lopulta eriparisilmä kääntyi ympäri, asteli hieman keskemmäs ja odotti. Se ei vaivautunut sanomaan enää sanaakaan, eihän sillä muutenkaan ollut tapana jutella joutavia.

Kaarne

Kettuturkkinen susineito asteli takaisin kohti aukion keskustaa, kuuloetäisyydelle tuosta valkeasta urossudesta. Kaarne istahti mukavaan asentoon ja antoi ajatusta tälle tehtävänannolle, joka muuttaisi sen tähänastisen elämän kulun melkoisesti. Kaarne oli tuntenut sielussaan nakertavan tunteen jättäessään koko elämänsä mukana kulkeneen sulkansa maan poveen, mutta luotti johtajattarensa päätökseen jättää arvokkaat sulat Metsän Hengen vartioitaviksi. Periaatteessa, hehän eivät olleet hukanneet sulkiaan, eikä niitä oltu riistetty heiltä, joten Henkien suojelus pitäisi olla yhä heidän luonaan. Kaarne tarkkaili pienen välimatkan päässä vieressään oleskelevaa vaaleaa, korkeajalkaista urosta, joka olisi aukiolta lähtemisen jälkeen hänen puolisonsa. Arvioiva katse oli huomaamaton, sillä Kaarne oli opetellut taustalle häviämisen taidon jo pentuna, ja osasi käyttäytyä kuin olisi vain osa maisemaa. Se oli yksi taito, joka oli luonnollinen osa tuon susineidon elämää ja olisi selviytymisen kannalta erityisen tärkeää hänen ammatissaan.

Kauan he eivät ehtineet odottaa, kun tumman alfanartun hahmo jo erottui aukion laidasssa. Kaarne kuitenkin tunsi odottamattoman sävähdyksen kehossaan, sillä näytti, kuin Varjo olisi vain ilmestynyt siihen. Neito nousi jaloilleen ottamaan vastaan ehdottoman johtajansa.

Varjo

Ikiroudan johtajatar antoi pehmeiden, joustavien askeleidensa kuljettaa sitä kohti aukion keskustaa, jossa tuo vakoojapari jo odotti. Jälleen kerran sen ajoitus hipoi täydellisyyttä: se oli odottanut, jotta nuo olisivat piilottaneet sulkansa, asettuneet aloilleen ja suonut heille vielä hetkisen miettimisaikaa. Arvioidessaan, että pari oli jo hieman kyllästynyt odottamiseen, mutta vielä omissa ajatuksissaan, se päätti astella näkyville.

Tuolta mielikuvitukselliselta, moniuloitteiselta ja hieman vääristyneeltä, viisaalta sudelta ei jäänyt huomaamatta Kaarneen kehon tahtomaton sävähdys nuoren huomatessa johtajansa. Varjo antoi kasvoilleen nousevan tyytyväisen hymyn näkyä: se arvosti vakoojiaan ja tiesi, että näille piti antaa korkeampi arvo kuin korkeimmallekaan kenraalille. He elivät salassa suurimman osan elämäänsä, vaikka laumalaiset olivatkin usein tietoisia vakoojista, he kieltäytyivät näkemästä heitä elleivät vakoojat puhutelleet heitä suoraan. Se oli ollut Ikiroudan laumassa käytäntö jo monia sukupolvia, ja takasi vakoojille miltei täydellisen suojan epäilyjä vastaan.

Varjo pysähtyi pitkähkö turkki heilahtaen noiden susien eteen, heilautti kaulastaan kaksi nahkahihnaan kiinnitettyä pussia ja nyökkäsi mietiskelevän näköisenä.
-Pukekaa nämä yllenne. Ne suojelevat teitä samalla tavoin kuin sulkanne, mutta niitä ei pysty jäljittämään minkään lauman omaisuudeksi. Jos joku kysyy, ne ovat tiedän amulettinne, joista ette voi luopua. Voitte antaa niiden sisällön tutkittavaksi, jos he vaativat sitä, mutta suhtautukaa näihin samalla tavoin kuin muut sulkaansa.
Tummaturkkisen johtajattaren jääsilmät katsoivat kummankin vakoojan silmiin vuorotellen.
-Te voitte lähteä nyt. Oletan teiltä raporttia juoksijalle täyden kuun aikaan etukäteen sovitussa paikassa. Juoksija kertoo raportin sisällön minulle. Menkää, ja tehkää niinkuin antamani rooli teitä käskee.
Niillä sanoille johtajatar nyökkäsi, sen katse muuttui läpinäkyväksi ja se kääntyi kohti laumansa maita. Se oli osoittanut luottamuksensa noille kahdelle, ja liian tunteellinen tai pitkä hyvästienjättö vain vaikeuttaisi asioita. Pehmeä ravi kuljetti tumman suden pois aukealta, ja lopulta pois näkyvistä.

//Pitäisiköhän kysellä muilta pelaajilta Suvituulen susia vastaanottamaan näitä kahta lauman reviirin nurkilla?

// Jep, laitoin vielä varmuudeksi tästä seuranhakuunkin ilmoa 8p Mietin muuten, että onko ainakin Kolkkeelle tarvetta tässä liittymisessä? //

VALVEUNI

Johtajattaren ilmestyminen oli kuin jäätävä, salaperäinen, tyhjästä ilmaantunut virta, joka lävisti aukion laidasta laitaan asti. Sanat ja katseet, jotka niin Valveelle kuin Kaarneellekin osoitettiin, saivat tuon jumalattoman korkean uroksen uhkumaan pientä kunnianhimoa mielensä tutkimattomilla, tuntemattomilla perukoilla. Kuin tämän yöhön sulautuvan naaraan valta ja elinenergia suorastaan kumpuaisi siitä ja lataisi suurta, sanoinkuvaamatonta voimaansa niihin mielensisäisiin akkuihin, mitkä pitivät aistit valppaina, voiman vireessä ja mielen eheyttämättömän oikeassa.
Mitään ei Valve enää sanonut. Sen katse, joka pysytteli johtajattaressa, kuvasti suoraan sisällään piilevää, äärimmäistä luottamusta tämän naaraan viisautta ja arviointikykyä kohtaan. Ei ollut vielä toista sutta, joka olisi tämän ansainnut.
Ja yhtä pian kuin oli ilmestynytkin, Varjo oli kadonnut silmänkantamattomiin, jolloin Valve loi huomaamattoman vilkaisun rinnallaan olevaan naaraaseen. Uros ei enää viivytellyt ottaessaan askeleen jos toisenkin eteenpäin ja ujuttaessaan yhdellä sulavalla liikeradalla amuleteista toisen kaulalleen. Outo sävähdys kulki järisyttävästi väreillen läpi sen henkisen ruumiin ja laskeutui lopulta rauhaisana ylle kuin untuvainen verho; omituista, mutta varmasti asiaankuuluvaa ja täten kyseenalaistamatonta.
Muutama peruutusaskel, kunnes katseen kysyvä kuulto kääntyi punaturkkista naarasta kohden. Pian olisi aika.

// Kun Tenrou tarjoutui seuranhaun puolella ottamaan Hongan (ja mahd. Napaketunkin) vastaanottamaan nämä kaksi, niin pelataanko tähän vielä jotain vai siirrytäänkö suoraan uuteen topiciin Suvituulen alueella?

//Puolestani uuteen töpöön siirtyminen sopii hyvin

// Juu. Kun minä laitoin tänne viimeisimmän pelauksen, niin jos sinä ehtiessäsi aloittaisit Suvituuleen jonkin topicin, jonne tulisin ropeilemaan Valveella ja Tenrou omilla hahmoillaan?