Surumieli

Nimi: Surumieli
Sukupuoli: Uros
Laji: Susi
Rotu: Arktinen susi
Ikä: 4 vuotta
Sulan alkuperä: Joutsen (jokin pieni, ehkä kaulan alueelta)
Lauma: Ikirouta

Ulkonäkö: Surumieli on vahva ja jäntevä uros, mutta kuitenkin hoikka ulospäin. Se on korkeudeltaan
85 cm, eli kohtalaisen korkea. Sillä on pitkät raajat ja reilusti yli kintereen yltävä, melko tuuhea häntä.
Tassut ovat suuret ja helpottavat kulkua hangessa, ne toimivat lähes lumikenkien tavoin. Surumielen
rakenteella kestävyys on sen vahvempi puoli, mutta se kykeneen myös nopeisiin pätkiin saaliin perässä.
Sillä on tuuhea pohjavilla, joka eristää hyvin sekä kylmää että kuumaa. Päällä karva on karkeaa ja
kohtalaisen pitkää, joka tuppaa helposti sojottamaan joka suuntaan. Uros on kauttaaltaan melko tumma,
ruskean ja harmaan sekoitus eikä siinä ole mitään erityisiä merkkejä. Uroksen silmät ovat aavistukseen vihreään
taittavan keltaiset. Monet pitävät sitä kaiken kaikkiaan varsin komeana, mutta hiukan renttuna ulkoisen olemuksen
perusteella. Surumieli itse ei sitä osaa tiedostaa ja se saattaa toisinaan näkyä tuon olemuksessa. Surumielen
puhtaanvalkoinen sulka on kiinnitettynä kaulalle, leukaluun taakse.

Luonne: Tätä sutta ei ole suotta nimetty Surumieleksi. Se on aina jokseenkin apea ja pessimistinen, eikä
osaa tuntea kovinkaan syvää empatiaa. Surumieli ei pidä pennuista eikä yltiöpositiivisista susista ja viettääkin
mieluiten aikaansa yksinään. Uros viihtyy metsällä riistaa saalistamassa ja se onkin ainoa paikka, jossa uros
tällä hetkellä osaa tuntea iloa edes hetkellisesti eikä pessimistisyys vaivaa sitä. Se tietää saavansa kiinni
jokaisen eläimen, jonka on saaliikseen päättänyt ottaa ja mikäli ensimmäinen yritys ei onnistu, Surumieli jatkaa
otuksen kintereillä vaikka viikon. Sisua uroolta ei siis puutu, se kuitenkin mieluiten metsästää yksin, vaikka
kykeneekin yhteistyöhön niin halutessaan. Itseluottamus muilla osa-alueilla ei sitten olekkaan kovin vahvoilla
kantimilla. Esimerkiksi narttujen kohdalla Surumieli menee aivan lukkoon, eikä juurikaan osaa kuin sönköttää ja
mieluisin vaihtoehto sille on paeta paikalta mahdollisimman nopeasti jonkin tekosyyn varjolla. Kenties joku
joskus saa Surumielenkin itsetuntoa kohotettua ja ehkä jopa piristettyä tätä luopumaan surumielisyydestään sekä
mahdollisesti myös opetettua pitämään pennuista. Mutta siihen tarvitaan varmasti paljon työtä ja ehkä myös
muutama ihme, ennen kuin näin tapahtuu.

Menneisyys: Surumieli syntyi myöhään syksyllä, kuinka yllättävää sinänsä. Pitkän sadekauden aikana, pentueen
ainoana eloonjääneenä. Sen kaksi sisarusta syntyivät molemmat kuolleina ja tumman emo tunsi pettymystä eikä
tuon ainokaisen isäkään kovin tyytyväinen ollut vaikkakin pentu oli hyvinvoiva ja vahva ikäisekseen. Vanhemmat
saivat aikaan riitoja ja etenkin Surumielen isä piti narttuaan epäonnistujana, kun tuo ei pystynyt tuottamaan sille
enempää jälkeläisiä. Kuitenkin Surumielen isä joutui tyytymään ainoaan pentuunsa ja päätti sitten panostaa tuon
koulutukseen, isä kuului metsästäjiin ja se otti lapsensa metsälle mukaan heti, kun tämä suinkin pysyi tassuillaan.
Kolmen kuukauden isässä perheriidat eivät olleet loppuneet, muuttaneet vain aihettaan ja Surumielen isä ilmoitti
pojalleen, että mikäli se tahtoi syödäkseen, oli sen saatava itse ruokansa kiinni. Siinä vaiheessa tuo totesi, että
kerran perheestä ei ole enää hyötyä ja joka tapauksessa sen on pärjättävä omillaan, niin yhtä hyvin se voi ottaa ja
lähteä. Ja niin Surumieli lähtikin. Seuraavat vuodet kuljeksi ympäri Niavaa keskenään, palaten tasaisin väliajoin
ilmoittautumaan kuitenkin laumansa pariin. Vältellen vanhempiaan viimeiseen asti. Se edelleen ajattelee olevansa
syypää vanhempiensa riitoihin ja kokee olevansa kaikinpuolin riittämätön.