Oli kaunis ja aurinkoinen aamu // Edyna Aamunkoi & Kolke //

Kolke

Valkea, lihaksikas laumanjohtaja haukotteli raukeasti, makoillen lämpimällä kivellä. Aurinko oli lämmittänyt ilman, ja ilmassa väreili leppeä kesäinen tuulenvire. Koivujen lehdet kahisivat, kärpäset surisivat ja sää oli mitä mainioin pieneen laiskotteluun. Alfa nautiskeli aamuauringosta, mutta pian aurinko oli noussut korkeammalle ja häikäisi inhottavasti keltaisia silmiä. Räpytellen ja siristellen valkea susi vetäytyi suuren kuusen varjoon.
Tarkkaillen laiskanpuoleisesti ympäristöä, se asettui jälleen mukavasti makuulle sammalmättäälle. Häntä heilahteli hitaasti, etujalat venyivät venytelläkseen. Korvat värähtelivät hätistellen hyönteisiä.
Oli helppoa todeta, että elo oli paljon helpompaa näin alkukesästä kuin sydäntalvella, milloin pakkanen puri ja ruokaa sai etsiä kissojen ja koirien kanssa. Nyt kaikki saaliseläimet olivat liikkeellä, ja alkukesästä nuo olivat huumaantuneet tuoreesta ruohosta, ettei oikeastaan metsästyksestä saanut jännitystäkään. Sen kuin vain onnistui yllättämään sopivan aterian, ja sitten vain ruokailemaan. Tietenkään Kolke ei pitänyt ruokaa ja hyvää säätä itsestäänselvyytenä - uros oli vain tyytyväinen, ja uskoi henkienkin olevan mukavalla tuulella, kun soivat näin rauhallisen elon susien keskuudessa.

Kolke oli ehtinyt mietiskellä keväällä, ja pohti mistä mahtaisi löytää Karman. Poppasusi oli ainakin toistaiseksi urokselle tutuin susi laumasta, ja Kolke kaipasi juttuseuraa. Tietenkin tuo oli ehtinyt miettiä myös Nurminataa ja Hallanarkaa, kahta naarasta jotka olivat olleet mukana rauhan neuvotteluissa. Molemmat olivat oikein mukavia Kolkkeen mielestä, ja tuo toivoi tapaavansa molemmat piakkoin.
Vaan pian Kolke luuli kuulevansa jotain uutta, se ei ollut osa linnun liverrystä tai hyönteisten surrausta. Se kuulosti suden korviin toisen hukan taivallukselta; Kolke kuuli tassujen sipsuttavan kevyesti lähellä. Uros ei huolestunut, sillä se oli kutakuinkin keskellä Suvituulelaisten reviiriä. Ikiroutalaiset eivät tulisi sinne asti ikimaailmassa, jotenka Kolke lähti toista vastaan. Pystykorva kuunteli tarkasti, missä muukalainen luultavasti meni.
"Huomenta! Kuka siellä mahtaa olla?" uros huudahti vahvalla, tummalla äänellään. Se hymyili odottavasti, miettien mahtaisiko tavata jonkun tutun. Tietysti uusikin tuttavuus olisi tervetullut.

Edyna Aamunkoi

nuori, kermanvaaleaturkkinen hukka asteli pitkin poikin reviiriä. Vasta nelikuukautinen pentu pomppi iloisesti, jahtasi perhosia, kuunteli reviiriltä kantautuavia ääniä ja jahtasi omaa, piskuista häntäänsä. Naaras oli positiivinen persoona, vaikka olikin melko arka uusien tuttavuuksien lähellä. Hänen emosna oli käskenyt mennä leikkimään, omalla reviirillään tietysti.

Pentu mietti, minne menisi. Hän nuuhki ilmaa ja haistoi laumanjohtajan tutun tuoksun. Naaras kyykistyi ja alkoi hiipiä tuoksua kohti. Naaras ei itse edes huomannut, että oli rapistellut heinikkoa - joten toinen varmasti kuulisi hänet!
Kuului ääni, naaras seiashtui ja nosti päätään ylöspäin. Hän katsoi vanhempaa sutta hymyssä suin.
"Huomenta!" naaras hihkaisi ja loikki iloisesti toisen luo. "Edyna täällä!"
Naaras pysähtyi juhtajan luo ja heilutti pientä häntäänsä puolelta toiselle, iloisesti. "Sinä kuulit minut?" se kysyi ja heilautti korviaan. ".... j minä kun yritin pysytellä piilossa," naaras laski päätään alaspäin, mutta hymyili silti.

Kolke

Uros hymyili tuolle iloiselle pennulle, josta huokuva elämänilo sai Kolkkeen jollain tapaa uteliaaksi. Siitä oli jo muutama vuosi, kun valkea alfa oli itse ollut pentu ja naiivi, joten kaikki uroon tapaamat pennut olivat jollain tapaa arvoituksia tuon mielestä.
"No hei, Edyna", Kolke vastasi virnistäen toiselle, yrittäen samalla muistella oliko nähnyt kyseisen neitokaisen aikaisemmin.
Uros piti huolen, että piti häntänsä korkeammalla kuin pentu, vaikka ei kokenutkaan tilannetta uhkaavaksi. Ehei, tuosta pennusta ei todennäköisesti olisi Kolkkeelle koskaan mitään harmia, mutta silti alfa päätti tehdä selväksi kumpi noista kahdesta oli alfa.

"Et ollut ihan niin hiljaa kuin ehkä luulit, mutta kenties seuraavalla kerralla onnistut piiloleikissäsi paremmin", Kolke naurahti. Urosta kummastutti miksi pentu oli tahtonut pysyä piilossa oman laumansa reviirillä, mutta Kolke pisti moisen Edynan iän piikkiin. Pentuna mielikuvitus kun tuppasi olemaan varsin vilkasta sorttia.
"Mutta missäs neidin äiti on? Ei siinä mitään, että liikut Suvituulen reviirillä, mutta ei kannata lähteä kauemmas, emosikin huolestuisi" Kolke sanoi, kysyvä katse kultaisissa silmissään. Uros istahti maahan, odottaen vastausta kysymykseensä.

Edyna Aamunkoi

Pentu istahti ja nuolaisi huuliaan. Hän katseli lauman alfaa uteliaana. Alfa näytti suurelta sudelta, ainakin pikkuisen Edynan mielestä. Pentu naurahti ja luimisti hieman korviaan. "Ehkä minä vielä opin olemaan piilossa," se sanoi Kolkeelle. Kyllä minä vielä joskus osaan, naaras ajatteli.
Hetken mietittyään naaras vastasi toisen kysymykseen. "Emo on nukkumassa," naaras vastasi. "Sain tulla tänne leikkimään!" Naaraan huulilla oli iloinen hymy. Naaras vaihtoi sujuvasti puheenaihetta "Oli kivaa olla piilossa!"

"Millaista on olla alfa?" Edyna kysyi. Naaras oli päättänyt, että hänestä tulisi seuraava alfa!