Poutapäiviä ~~ Unelma ja Haukunhaava

Painostavan kuuma ilma ja pilvettömältä taivaalta porottava aurinko oli ajanut suurimman osan elollisista olioista kolohinsa ja varjoisampiin sopukoihinsa. Suurimman  osan, vaan ei erästä vaaleaverikköistä susi-urosta, joka makoili silmät puoliummessa rutikuivan aukion reunamilla. Vain hukan vaaleat, tasaisin väliajoin kääntyilevät korvat paljastivat, ettei tuo ollut ainakaan vielä nukahtanut.
Pitkä, rauhaisa huokaisu karkasi jostain syvältä hukan keuhkoista, kun se kohotti itsensä aavistuksen pystympään asentoon, noustakseen lopulta kunnolla jaloilleen. Haukunhaavaa harvoin laiskotti niin paljon kuin nyt; yleensä sille ei tuottanut minkäänlaista vaivaa tarttua toimeen ja mielellään uroo jaloittelikin ihan omaksi ajankulukseenkin, mutta nyt vaaleaturkkinen ei olisi halunnut mitään niin paljon, kun jäädä kellimään aukiolle ja antaa auringon lämmittää kylkiään. Hukka oli kuitenkin ollut paikoillaan jo hyvän tovin, niin että olisi jo korkea aika venytellä jäseniään.
Haukunhaava köyristi selkäänsä venytykseen ja haroi vielä ilmaa takajaloillaan. Lihakset tuntuivat huutavan vastalauseita jokaisesta liikahduksestakin, mutta susi päätti olla välittämättä vähäisestä särystä ja otti  muutaman, vielä toistaiseksi haparoivan askeleen. Hukan tassut nostattivat jokakerta maahan osuessaan pienen pölypilven ilmaan, eikä Haukunhaava voinut olla ajattelematta, miten hiekka pöllyäisi korkeammalle ja korkeammalle, paljastaen tuon olinpaikan. Tosiasiassa niin tuskin tulisi käymään ja oli hyvin epätodennäköistä, että ketään liiemmin kiinnostaisi, vaikka saisikin selville vaalean suden olinpaikan.


// Oh, hirveetä liibalaabaa ///

// Miksi minä unohtelen näitä pelejä jatkuvasti... Pahoittelut //

On hankala sanoa, oliko Unelma sinä päivänä hyvällä vai huonolla tuulella. Hiostava ja paahtava helle sekä pilvettömältä taivaalta porottava aurinko teki sen olon väsyneeksi ja levottomaksi. Naaras oli kävellyt jo tovin hakien edes jonkinlaista viileyttä varjoista, mutta aina välillä osui suoraan auringonpaisteeseen. Kermaturkin päätä särki hitusen, ja kasvoja koristi jokseenkin ärtynyt ilme.
Toisaalta Unelma oli kuitenkin tyytyväinen. Sillä oli tuore lauma hallittavanaan, vaikka jäsenmäärä ei päätä kovin huimannutkaan. Se oli kulkiessaan ajatellut paljon - mikä toisaalta ei ollut omiaan lieventämään päänsärkyä - ja jälleen kerran onnitteli itseään saavutuksista, mitä se oli vielä melko lyhyen elämänsä aikana tehnyt. Naaras oli nirhannut pari erittäin ärsyttävää sutta ja kohdannut hyödyllisen Haukanhaavan, jonka kanssa nyt hallinnoi laumaa ja jota kohtaan tunsi aitoa kiintymystä. Rakkaudesta ei sinällään voinut puhua, mutta kyllä vihreäsilmäinen puolisostaan välitti.

Mutta Unelmalla oli tylsää. Saatuaan ikioman laumansa naaras huomasi, ettei sen tarvinnut enää punoa juoniaan yhtä ahkerasti kuin ennen. Se sai lähes kaiken haluamansa erittäin helposti, mitä nyt lauman kasvattaminen vain veisi vähän enemmän aikaa. Ja tylsyys jos mikä tympi alfatarta. Susi halusi tekemistä, pähkäiltävää, juoniteltavaa... Jotakin! Ja kuin vastauksena tekemisen kaipuulleen Unelma näki kauempana ilmaan pöllyävää hiekkaa ja hetkeä myöhemmin myös pöllyämisen aiheuttajan; Haukanhaavan. Naaraan tylsyyteen auttaisi vallan hyvin seurakin, etenkin sen omalta puolisolta. Susineito kohotti päätään pyyhkien nyrpeyttä kasvoiltaan ja tipsutti kepeästi vaaleaa urosta kohti.

"Haukanhaava, rakkaani", kermaturkki tervehti toista täyttäen äänensä kiintymyksellä, kun oli päässyt tämän lähelle.

Vaalea pää kohosi ensi kysyvänä ja sitten lämmin hymy levisi uroksen kasvoille.
" Unelma", se tervehti tuttua tulijaa lämpimällä äänellä ja antoi häntänsä heilahtaa ilosta. "Mitäpä päivääsi kuuluu?"
Vain muutamissa sekuneissa koko hukan olemus tuntui vaihtuneen raukeasta pirteään, kuin virkistävän sateen kastelemana. Vaaleaverikko ei osannut selittää sitä itselleen, saati sitten muille, mutta noiden kahden suhteessa oli jotain perin outoa. Haukunhaava ei voinut kuvitellakkaan enää eläväsä ilman kumppaniaan, mutta toisaalta hukka oli myös tietoinen sen enemmän tai vähemmän oikukaasta luonteesta. Kuin valo yöperhosta, jokin tuossa nartussa veti väjäämättä puoleensa, oli vetänyt jo alusta asti, eikä uroksella ollut aikomustakaan kyseenalaistaa olisiko suhde hyväksi vaiko ei.
Hukka antoi katseensa vaellella pitkin Unelmaa, pysähtyen lopuksi silmien tasolle. Auringon kultaantaittava valo näytti upealta leikitellessään nartun turkilla, eikä uros voinut olla hymyilemättä.


// Eipä mitään : )//

Unelma soi puolisolleen lämpimän, kauniin hymyn ja kallisti päätään aavistuksen. Vajaamittaiseksi revitty häntä heilahteli kevyesti, vaikkakin liike oli pienemmän näköinen kuin susilla yleensä lyhyydestä johtuen.
"Voi, ei mitään erityistä", naaras vastasi kujertaen. "Näin helteisenä kesäpäivänä vain tuppaa tylsyys iskemään."

Tosiaan, kaksikon suhde ei ollut se perinteisin ylimaallisen imelä rakkaustarina. Narsistina Unelma ei kyennyt suoranaisesti rakastamaan vaaleaa urosta vertaisenaan, mutta oli ajan mittaan oppinut pitämään tästä. Naaras oli oikeammin erittäin kiintynyt puolisoonsa, vaikka olikin suhteessa oikukas ja vaikea osapuoli. Haukanhaava oli kuitenkin järkevä ja siten erittäin hyödyllinen, ja sitä vihreäsilmäinen alfatar arvosti. Tietenkään kukaan ei voisi yltää sen tasolle älyn osalta, mutta vaaleaverikkö tuli heti Unelman jälkeen. Ja vaikka naaraalla oli taipumus flirttailuun sun muuhun saadakseen haluamansa, ei sen juuri nyt tarvinnut liehitellä ketään - ei nyt, kun kermaturkki oli alfanaaras. Suhde oli siis yllättävän monimutkainen, mutta julkisesti alfatar pyrki antamaan yksinkertaisesti rakastavan kuvan, koska useimmille se tuntui luonnollimmalta ja näin ne useimmat saattoivat luottaa Sarastuksen olevan hyvä lauma.

Unelma tiedosti Haukanhaavan katseen kehossaan. Voi, miten hyvältä naaras tiesi näyttävänsä! Kirkkaat omenanvihreät silmät kohtasivat uroksen viherätävän katseen. Sen kasvoja koristi viehkeä, itsetietoinen hymy.
"Taidat pitää näkemästäsi, vai mitä? No, herra alfa saa nyt yksinoikeudella katsoa niin paljon kuin mielii."

Hukka ei voinut tukahduttaa pientä hymähdystä, joka pyrki ulos sen kurkusta. Jos jotain, niin kaino rouvansa ei ainakaan ollut. Moni muu narttu olisi varmaan punastunut, tai vähintäänkin häkeltynyt uroksen katseen alla, mutta ei tämä. Ehkä rautainen itsevarmuus olikin yksi seikka, johon uros oli ensimmäisenä huomionsakiinnitettyä ihastunut?
" Kelpaahan tuota katsellakkin", vaaleaturkkinen heitti takaisin toispuolinen, ilkikurinen hymy kasvoillaan ja lausahduksensa lopuksi se vielä puraisi leikkisästi alahuultaan.
Haukunhaava ei turhaan irrottanut katsettaan puolisostaan, pakko kun ei ollut. Jokainen silmäys tuohon jumalaiseen olentoon oli kuin lahja; tiedättehän, kun keksii elämässään jotain, mihin päättää panostaa kaikkensa ja minkä pelkkä olemassaolo antaa käsittämättömästi voimaa? No, Unelma oli vaaleaturkkiselle juurikin tälläinen. Tietenkään uros ei asiaa näin fanaattisesti ilmaissut yhtään kenellekkään, ei edes itselleen, mutta käytännössä ajatusmalli toimi juurikin näin.

" Noh, et siis ilmeisesti ollut menossa minnekkään erityiseen paikkaan?", hukka ennemminkin totesi kuin kysyi, ihan vain jatkaakseen keskustelua edes jotenkin luontevasti.

Tosiaan, Unelma oli kaikkea muuta kuin kaino. Naaras itsessään oli koko käsitteen vastakohta: se oli liiankin itsetietoinen, räväkkä, oikukas, huomionhakuinen... Ja kaikki nämä alfatar näki suurina vahvuuksinaan, eikä se koskaan kyllästynyt kehumaan itseään.

"No sepä hyvä", Unelma hymähti tyytyväisenä silmät sirrillään. Kyllähän se tiesi olevansa silmiä hivelevä näky ilman puolisonsa sanoja, mutta kyllä Haukanhaava sai neitosen suorastaan hehkumaan tyytyväisyydestä itseensä. Voi, miten paljon parempi kermaturkki olikaan muihin verrattuna joka ainoalla elämänalalla. Naaras oli kauneista kaunein, älykkäistä älykkäin ja omien uskomustensa mukaan Henkien erityisessä suosiossa. Ja miten paljon se nauttikaan Haukanhaavan silmäilystä. Eihän uroskaan pahan näköinen katsottava ollut, eihän Unelmalle ruma köriläs riittäisi puolisoksi milloinkaan. Vaan arvostiko se sitten Haukanhaavaa? Ei, eipä juurikaan. Unelma arvosti vain itseään, niin surulliselta kuin se kuulostaakin. Mutta kyllä Haukanhaava sille silti merkitsi erittäin paljon - uros oli mielettömän hyvä kehumaan puolisoaan ja lisäksi älykäs kuin mikä. Kermaturkkinen uskoi niiden kohtaamisen olleen Henkien määräämä, ja kunniallinen susi noudatti aina Henkien vihjeitä, eikös?

"En, ellen sitten sinun luoksesi", Unelma vastasi ovelasti virnistäen ja astahti lähemmäs vaaleaa urosta hieroakseen poskeaan tämän lapaa vasten.

Nartun vastaus oli varsin sukkela, juuri niin kuin Haukunhaava oli osannut odottaakkin. Tottapuhuen, hukka ei uskonut, että tulisi koskaan kuulemaan Unelman takeltelevan tai jäävän sanattomaksi, kerta niin ei tähänmennessäkään ollut käynyt.
Uros vastasi kumppaninsa lempeään eleeseen koskettamalla toisen päälakea hellästi kuonollaan. Ja voi, miten pehmeältä se tuntuikaan! Pakostakin hukan silmät ummistuivat ohikiitäväksi hetkeksi, ennen kuin tuo irrottautui varovasti herkästä syleilystä ja vielä senkin jälkeen vaaleaturkkinen silmäili toista erityinen lämpö vihertävissä silmissään.

Sanottavaa uros ei juurikaan keksinyt, se kun ei sattunut olemaan sitä puheliainta sorttia, ei edes keskinkertainen jutustelija. Eipä senpuoleen, jos asiaa ajatteli lauman kannalta, niin Unelma kyllä hoiti puhumisen, ilmoitusluontoiset asiat ja sensellaiset niin hyvin, ettei Haukunhaavaa yksinkertaisesti tarvittu sellaiseen.


// Sori, blokkaa :/

Sanattomaksi ei Unelmaa tosiaankaan olisi saanut kukaan. Se saattoi aina silloin tällöin tylsyyksissään miettiä mahdollisia tilanteita etukäteen; miten kommentoisi jotakin mahdollisimman terävästi, miten puhuisi itsensä uudenlaisesta riitatilanteesta. Naarasta ei sanojen mittelössä helpolla päihitetty, joten kyllä tällainen rento jutustelu virtasi kuin tasainen puro.
Vaikka alfatar ei kyennyt näkemään Haukanhaavaa tasaveroisenaan, nautti tämä silti tuosta lyhyestä hellyydestä ja uroksen lämpimän kehon läheisyydestä. Irrottautuminen oli tavallaan hienoinen pettymys, vaikka tuntemus kestikin vain niin kovin lyhyen ajan. Kermaturkkinen susineito katseli puolisoaan hetken tiedostaen tämän lämpimän katseen, mutta kirkkaanvihreissä, pistävissä silmissä ei ollut samaa lämpöä - katse ei ollut kylmä tai etäinen, mutta jotenkin tyhjä.

Unelma ei yllättynyt, kun Haukanhaavalta ei kuulunut sanottavaa. Sellainen uros oli, hiljainen hissukka. Vaan hyvä niin, sillä näin naaras sai hoitaa kaiken lauman virallisen puhumisen sun muun esillä olemisen. Eikä vihreäsilmäistä neitoa olisi liiemmin kiinnostanutkaan, mitä uroksella olisikaan ollut sanottavana.
Auringon paahde ei antanut armoa, eikä naaras ollut vielä päänsärystään päässyt. Kasvojen kiintynyt ilme alkoi taas saada närkästynyttä sävyä, kun jomotus ilmoitti olemassaolostaan.

"Emmekö menisi paremmin varjoon, kun tuo aurinko vähän tympeästi häikäisee?"
Oikeastaan se ei ollut kysymys, sillä Unelma lähti saman tien kevyesti askeltamaan kookkaan irtolohkareen suoman varjon suojiin, missä neito heittäytyi kyljelleen makuulle.

Haukunhaava seurasi rouvaansa sen valitsemaan paikkaan aivan sen kintereillä, kuin hyvin opetettu koira. Niinhän se vähän olikin, Unelma oli uroksen isäntä, jota palveltiin sokeasti ja jonka pieninkin mielihalu oli kuin suora käsky, jota oli noudatettava vaikka mikä olisi. Sairasta kyllä, ainakin useimpien mielestä, mutta vaaleaturkisella itsellään ei ollut mitään valittamista tästä asetelmasta. Se vain yksinkertaisesti oli todettu toimivaksi.
Uros kävi makuulle lajitoverinsa viereen, muttei kuitenkaan samalla tavalla kyljelleen, vaan aavistuksen ryhdikkäämpään, puoilepäävään asentoon.
Varjo ja kivestä hohkaava viileys tuntuivat suloisilta polttavan paahteen jäkeen, eikä hukka voinut olla hymyilemättä. Tälläisten hetkien takia se oli valmis käymään läpi vaikka koko joukon huonompia aikoja. Kaikki paha, piinalliset hetket, nälkä ja muut sellaiset olivat kuin pois pyyhkäistyjä, tyystin unohdettuja, kunhan vaaleaverikkö vain sai hetkensä tämän upean olennon kanssa.
" Onhan kaikki varmasti hyvin?" susi kuiskasi hiljaa. Mitä "hyvällä" sitten tarkoitettiin jäi arvoitukseksi. Hyvin tällä hetkellä? Yleisesti ottaen? Oli miten oli, Haukunhaava kuitenkin välitti kumppaninsa olotilasta.


// Yyyh, sori kesto ja tää kökköys//