Before the sun fades out

/ NortherN ja Tuska. :3 Aloitusviesti tuppasi nyt jäämään vähän tökkiväksi, mutta kirjoitusaika loppui jälleen kesken. /

Kuu

Tämä oli se kohta metsästä, missä satunnaiset, jyrkästi piirtyneet kalliot ja niiden lomasta auringonvaloa tavoittelevat, kevyet ruohotuppaat alkoivat murtumaan hiljalleen osaksi Ikimetsikön yllä lepäävää kasvillisuutta. Maasto vietti paikoittain ylös hieman loivemmin ja välillä jopa arveluttavan jyrkästi, kun taas tietyissä kohdin se oli hyvin tasaista. Kun kääntyi katsomaan taakseen, saattoi erottaa Valasvuorten kahden huipun muodostaman solan välistä pilkistävän, haaleasti hehkuvan kajon, joka merkitsi sitä, että ilta oli loppumaan päin. Pian aurinko peittyisi kokonaan horisontin taakse ja maan peittäisi pitkäksi aikaa yön tumma, salaperäinen verho. Ja se jos jokin oli otollisinta aikaa petoeläimen kulkea.

Tuhkanharmaan suden hontelot, korkeat raajat harppoivat kevyesti eteenpäin. Vaaleanpunaiset anturat ja lähes läpinäkyvän valkeat kynnet painautuivat vielä hieman routaiseen maahan. Huhuttiin, että talvi olisi kohta näkemässä loppunsa ja sen saattoi Ikiroudan parantajakin huomata pelkkää ympäristöä tutkiessaan. Ainoastaan vuoristojen korkeimmat rinteet olivat vielä lumen peitossa ja näin ollen kulku siellä olisi hyvin vaarallista, mutta sinne Kuu ei edes ollut aikomuksissa suunnistaa. Meripihkan väri silmissä välkehtien se jatkoi kulkuaan joskin levottoman oloisena ja loikkasi yli pienen, hitaasti virtaavan puron.

Kuu pörhisti turkkiaan ja nosti katseensa maasta eteenpäin. Satunnaiset rasahtelut saivat sen valpastumaan ja palaamaan vielä paremmin todellisuuteen. Hento ja jatkuvasti voimakkaammaksi muuttuva puheensorina merkitsi sitä, että laumalaiset olivat normaaliin tapaan asettuneet eräälle Ikiroudan reviirin aukioisista paikoista. Suurin osa niistä taisi olla normaaleja laumalaisia, joilla ei ollut mitään tähdellisempää tekemistä, mutta näytti sieltä löytyvän myös muutamia metsästäjiä, jotka olivat palanneet takaisin saaliin kanssa. Vinosti hymähtäen Kuu hiljensi kulkutahtinsa rennoksi, rauhalliseksi kävelyksi ja häntäänsä kevyesti huiskauttaen se kävi lepuuttamaan raajojaan alueen laitaan. Naaraan suupielessä keikkui vahvarunkoinen kasvi, jonka varsi haarautui kolmeen, miltei läpikuultavan hopeisiin kukintoihin, jotka muistuttivat rakenteeltaan jollakin tavalla liljaa.

/Eipä siinä mitään, hyvältähän tuo näytti /

Tuska

Tumma, sinertävänharmaa ja vielä pitemmässä talvikarvassaan komeileva turkki hulmuili tuulessa. Esiin iltahämärästä piirtyi vahvarakenteinen, jäntevälihaksinen nuori susiuros. Tuon rikkaansävyiset, sudenkeltaiset silmät pistivät esiin muuten niin tummanpuhuvasta olemuksesta kuin valonpilkahdus pimeästä. Joustava metsästäjän askel kuljetti tuota kohti aukiota, jolla kuului taas kerran olevan elämää, kuten usein muinakin iltoina.

Tuon kasvoilla ollut, metsästyksen hurjan vauhdin aiheuttama innokas ilme muuttui kuitenkin joka askeleella. Hän oli laumansa luultavasti aliarvostetuin susi, ollen kuitenkin itse syytön tähän. Tuskan kasvoille nousi taas tuo tuttu, väkisin tuotettu virne ja ilkikurinen pilke silmissä.
Ihan sama, vaikka ne eivät pidä minusta. Minä sentään tuon laumalle lihaa, ja jonain päivänä minua kunnioitetaan johtajana!

Nuoren uroksen mielessä tottakai välähti tuntemus surusta ja hylätyksi tulemisesta. Tuska tosin oli jo aikaa sitten päättänyt, ettei antanut toisten lannistaa itseään vaan oli asettanut itselleen päämäärän: hän halusi lauman johtajaksi. Ei ehkä tämän lauman, tulevaisuus toisi sen tullessaan, mutta jonain päivänä hän ottaisi paikkansa johtajana. Uros tunsi vaistomaisesti silti, että hänen olisi opittava vielä paljon ennen tuota päivää. Ja, ollakseen hyvä johtaja hänen täytyisi tietää kaikki mahdollinen, mitä lauman johtamiseen tarvittaisiin. Ja mieluusti enemmänkin.

Tummanpuhuva, aurinkosilmäinen nuorikko asteli viimein aukiolle, vetäen hampaissaan vuorikaurista. Se oli erittäin harvinainen saalis nopeutensa ja kiipeilykykynsä takia, ja sen metsästäminen vaati täydellistä yhteistyötä kahden suden välillä. Tuska aprikoi, saisiko hän kiitosta tästä lahjasta laumalleen. Ei tullut kysymykseenkään, ettei joku toinen metsästäjä saisi kehuja ja parhaita paloja saaliista - Tuska vain oli eri asia. Vanhemmat sudet tuntuivat joutuvan katkeruuden ja häpeän valtaan hänet nähdessään, eikä Tuska ymmärtänyt miksi. Ehkä sekin selviäisi aikanaan.

Kuu

Kuun syvänoranssien silmien levollinen katse kiersi ympäristöään rauhanomaisesti tarkkaillen. Näin lopputalvesta naaraan miltei lumenvalkea turkinväri näytti hiljalleen hämärtyvässä valaistuksessa enemmänkin tuhkanharmaalta, mutta yöhön olisi vielä aikaa. Auringon viimeiset säteet tuntuivat suorastaan leiskuvan ylhäältä alas ja ne värjäsivät taivaanrantaa reunustavat, rauhallisina eteenpäin lipuvat pilvet pehmeään vaaleanpunaiseen. Kuinka harmonista. Kuu rakasti maailman luonnollista kauneutta, sillä siinä oli selvästi jotain uskomattoman mystistä ja vetoavaa. Ja olivathan kaikki eläimet ja muut elolliset olennot tämän maailmankaikkeudemme tuotoksia yhtälailla, siinä missä nuo korkeuksiin kohoavat vuoret tai syvyyksiin painuva meri kaikkine salaisuuksineen.

Huuhkaja väräytti korvaansa ja nousi istumaan. Se siirsi katseensa pian metsänlaitaan ja saattoi huomata, kuinka toistaiseksi selin oleva metsästäjä raahasi tuomaansa saalista puiden lomasta. Naaras tarkasteli hetken aikaa; aluksi hyväkuntoista, sameanruskean turkin omaavaa riistaeläintä ja sitten metsästäjää, joka ulkomuotonsa perusteella vaikutti olevan melko nuori, suunnilleen Kuun itsensä ikäinen. Muut sudet olivat ilmeisesti myös huomanneet, että nyt ruokaa oli tarjolla, joten ne lähtivät askeltamaan sitä kohti. Siltikin useamman kasvoille vääntäytyi outo ilme kun ne tunnistivat metsästäjän.

"Kkiitos", yksi susista sanoi metsästäjälle joskin kankeasti nyökäten. Huuhkaja huiskautti häntäänsä kärsimättömänä. Mitä tämä uros oli tehnyt ansaitakseen tuollaista kohtelua? Suunnilleen tuon metsästäjän ikäisenä sutena Kuu ei itse kuitenkaan voinut tietää näistä harmahtavan suden menneisyyttä varjostavista tapahtumista. Lähemmällä tarkastelulla saattoikin erottaa, että nämä perin epämiellyttävästi käyttäytyneet olivat hieman vanhempia, sellaisia, jotka olivat olleet aikuisia niiden tapahtumien ajoilla.
Laumalaiset alkoivat syömään järjestäytyneesti, ellei jokin, esimerkiksi tuo sinertävänharmaa uros hätistäisi niitä pois. Puheensorina alkoi taas yltymään niiden välillä ja siinä se sitten olikin. Tilanne oli palannut samaksi kuin äskettäin, eikä monikaan näyttänyt toistaiseksi olevan aikeissa osoittaa ilahtumistaan henkilökohtaisesti tälle, joka niille oli ruoan tuonut.
Parantajatar kallisti päätään ja katsoi pienen välimatkan päässä olevaan urokseen, nousten jaloilleen ja ottaen pari askelta tätä kohti, jääden siihen keskusteluetäisyydelle. Se asetti poimimansa kukan huomaamattomasti eteensä ja laski tassunsa sen päälle.
"Oikein hienoa työtä. Vuorikauris on haastava saalistettava", Kuu lausui tasaisella äänellään muiden susien keskustelun ylitse, kokeillen, kuinka metsästäjä suhtautuisi parantajan suoraan mielipiteeseen. Tuhkaturkin kasvoilla käväisi vieno hymynpilke ja sen pää oli asteen verran kallellaan, joskin hyvin huomaamattomasti. Siinä missä naaras itse oli korkeajalkainen ja hontelo, uros oli paljolti matalampi ja jykevämpi, mutta ei suinkaan kömpelöön kääntyvä.

//Huoh miten kamalaa tekstiä.... Sori //

Tuska

Tumma, nuori susiuros huokaisi hiljaa itsekseen. Kuten arvattu, suurin osa laumalaisista kohtelivat häntä kuin lokaa. Yllättävää tosin oli, että yksi vanhemmista susista vaivautui jopa änkyttämään jonkinnäköisen kiitoksen. Tuska nosti päänsä, virnisti leveästi ja pudisti turkkiaan.
- Ole hyvä!
Pian muut kuitenkin unohtivat hänet ja keskittyivät omiin asioihinsa. Tuska murahti ja odotti, että pääsisi itse osingoille: vaikka saalis olikin hänen itsensä ja metsästyskumppaninsa metsästämä, ei se mitenkään automaattisesti tarkoittanut, että hän saisi valita lihapalansa. Luultavasti - kuten ennenkin - hänelle jäisi ne sitkeimmät ja kovimmat lihat. No, ainakaan minun puruvoimassani ei ole sitten arvailun varaa, tuo ajatteli positiiviseen tapaansa.

Pian kuitenkin aurinkosilmäinen nuorikko aisti jonkun erilaisen lähestyvän. Uros käänsi katseensa ja kas, häntä kohti asteli pehmein ja sulavin askelin vaaleanharmaa, tähtisilmäinen narttu. Tuska häkeltyi hetkeksi ja jäi tuijottamaan, eikä osannut heti vastata toisen tervehdykseen. Vaikka tervehdys ei ollutkaan tavanomainen, oli se kuitenkin yksi lämpimimmistä ja mukavimmista, mitä hän oli saanut osakseen pitkiin aikoihin. Viimein hämmästyksenä nieltyään tuo vastasi.
- Niin. Onhan se hankala.. Mutta ei yksi vuorikauris nuorta sutta hätistä.
Tuskan kasvoille levisi innokas virne, tuon korvat nousivat terhakkaasti ylös ja ryhti koheni. Ulkopuolinen olisi uskonut, että tuo oli täysin eri susi kuin hetki sitten, niin paljon tuon asenteen muutos tuohon vaikutti. Uros nyökäytti kohti narttua, katsoen tätä avoimesti silmiin.
- Nimeni on Tuska.. Sinulla on muuten tosi nätit silmät, tuo lipsautti ja hämmentyi taas. Ei hän osannut kehua narttuja! Tuska toivoi suurinpiirtein tassut ristissä, että narttu ottaisi lausahduksen hyvin vastaan ja vilkaisi ympärilleen, valmiina livahtamaan takaisin metsään mikäli tuo alkaisi draamakuningattareksi. Uros ei kaivannut yhtään enempää huonoa huomiota itseensä..

// Ai minulta vai sinulta? >'D Jätti hieman tulkinnanvaraa ~

Kuu

Narttu tutkaili tämän uuden tuttavuuden olemusta syvemmin itselleen ominaiseen tapaan, mutta samalla siten, että se oli täysin huomaamatonta ja verhottu normaaliin katsekontaktiin. Näin ensinäkemältä Tuskaksi esittäytynyt uros vaikutti olevan enemmänkin intensiivisen puolelle kallistuva persoona, senhän näkisi tyhmäkin, sillä tämän mielentilat sekä sen mukana tuodut erilaiset olemustyypit tuntuivat vaihtelevan melko tiuhaan. Aivan äsken se oli ollut joskin ylpeän oloinen saavutuksestaan, sitten taas vähän nyreämpi kun ei saanut ansaitsemiaan kehuja, jota seurasi pieni häkeltyminen Kuun sanoista ja paluu samaan virnistelevään yleisilmeeseen. Naaras hymähti vienosti ja huiskautti häntäänsä, jonka pisimmät jouhet liehuivat hieman alemmalla tasolla.
"Kiitos", parantaja hymyili mielissään tuon kehuista. Tuon meripihkanväriset silmät tutkailivat urosta vielä hetken. "Omasikin ovat oikein kauniit", se lisäsi miltei heti perään, yhtä vilpittömästi kuin aina.
"Ja mukava tutustua. Olen Ikiroudan parantaja, kuten saatatkin jo ehkä huomata, ja voit kutsua minua Kuuksi", naaras esittäytyi puolestaan ja nyökkäsi pieneleisesti. Se ei maininnut oikeaa nimeään, Huuhkajaa, koska juuri kukaan nuorempien ikäluokassa majaileva susi ei osannut yhdistää sitä nimeä tähän vaaleanharmaaseen narttuun. Sitä nimitystä Kuusta käytettiinkin lähinnä vain virallisten tilaisuuksien, kuten kaikenlaisten rituaalien ja korkea-arvoisempien susien saralta. Etenkin näiden jälkimmäisten kanssa oli syytäkin puhua hieman virallisemmalta kalskahtaen, sillä se kuului etikettiin ja lukeutui kunnioittaviin, kohteliaisiin käytöstapoihin, jotka jokaisen olisi vähintäänkin syytä handlata.
"Oletteko koskaan ennen metsästäneet vuorikauriita?" narttu kysyi sitten, sillä tämä ei kerta kaikkiaan voinut kaiken ymmärryksen mukaan olla aivan ensimmäinen saalis, ja lisäksi uroksen teitittely tuli suorastaan huomaamatta. Tosin, Tuska pystyisi helposti tulkitsemaan kysymyksen, että naaras viittaisi samalla tämän metsästyskumppaniin, ja siksi ylipäätänsä Kuu ei edes vaivautunut korjaamaan sanojaan. Tehty mikä tehty.

//Haha, itseäni lähinnä tarkoitin Jotenkin ihme tönkköä tämä, koitan ryhdistäytyä //

Tuska

Uroksen korvat värähtivät muutaman millin yllätyksestä. Narttu jopa kiitti häntä, vaikka Tuskan lausuma kehun olikin ollut todella kömpelö. Eikä siinä kaikki, tuo vielä kehui takaisin! Tuskan silmät pyöristyivät hieman, mutta tuo virnisti reippaasti.
- Kiitos. On se aika epätavallista, että urosta kutsutaan - millä tahansa tapaa - kauniiksi. Mutta, olen sitten mielelläni kaunis jos sinä niin sanot.
Tuska istahti alas ja heilautti tuuheaa niskakarvaansa. Viileä, jo kevääntuoksuinen pehmeä tuuli väreili ympärillään, pyyhkäisten lempeästi uroksen otsaharjakset sivummalle. Näkyviin tuli kirsun päällä kulkeva, valkealla savella maalattu viiru. Sellainen maalattiin jokaiselle metsästäjälle, kun lähdettiin vaativaan tehtävään.

Väreilevät lihakset uroksen turkin alla rentoutuivat viimein tuon istuessa rauhassa paikallaan, ja metsästyksen tuoma jännitys ja kiihko katosivat jättäen jälkeensä rentoutuneen, valppaan nuoren suden. Tuon korvat heilahtelivat rennosti puolelta toiselle, sieppaillen ympäristön ääniä.
-Mukava tavata sinua, Kuu.
Uros vastasi kohteliaasti toisen nimen kuultuaan. Tuska jätti lauseeseen tahallaan muodon, joka kuulosti siltä kuin he tapaisivat useamminkin jatkossa, ja oli mielessään tyytyväinen sanavalintaansa. Hyvin usein se, minkä ääneen sanoi, kävi toteen. Ehkä henget pitivät ääneen sanottuja asioita lupauksina tai toiveina, tuo ajatteli. Tummanpuhuva turkki hulmusi hetken kovemmassa puuskassa, ja suden silmät siristyivät tuoksi aikaa. Tuuhea häntä heilahti sivulle, laskeutuen siististi uroksen vierelle.

Tuska kurtisti kulmiaan kuullessaan toisen kysymyksen, huomasi sen muotoilussa jotakin outoa mutta sivuutti ajatuksensa.
-No, tämä vuorikauris on minun ensimmäiseni. Minulla on vielä paljon opittavaa metsästyksestä, mutta jonain päivänä minä... Tuska piti tauon. Hän oli ollut sanomassa, että jonain päivänä hän olisi laumanjohtaja, mutta päätti vielä jättää sen sanomatta. Jostain syystä tuntui, ettei ollut hyvä sanoa sellaista tässä, kaikkien vanhempien laumalaisten kuullessa. Luulisivat vielä, että hän kaikessa röyhkeydessään – kyllä, röyhkeyttä oli elää ja olla olemassa – Tuska aikoisi kaapata valtaistuimen Varjolta. Pyh ja pah! Sitä naikkosta ei kukaan päihitä vielä moniin vuosiin! Enpä edes keksi sellaista sutta, joka uskaltaisi moista suunnitellakaan..
-Niin, minulla on unelmani. Tahdon oppia kaiken mahdollisen, minkä voin.
Tuska virnisti taas itsetuntoisesti ja sen sudenkeltaiset silmät välähtivät.

// Ei se mitään, enkä itse edes näe noissa mitään tökkivää - omista pelauksistaan kun on vaan niin helppo löytää kaikenlaisia virheitä..

Kuu

"Komeus on yliarvostettua", parantaja totesi arvoituksellisesti hymähtäen. Sen muodostama lause oli merkitykseltään jälleen hyvinkin ympäripyöreä ja näin ollen se myös jätti paljon arvailun varaa, mitähän naaras mahtoi sillä suoraan sanottuna tarkoittaa, mutta ehkä se viittasi sanoillaan jotenkin siihen, että Kuu piti kauneutta paljon kiehtovampana piirteenä. Nuorikko ei tietenkään ollut millään tavalla pinnallinen, sillä Kuulle kauneudella oli aivan oma, salamyhkäinen merkityksensä, ja sen mielestä sitä saattoi löytyä lähes jokaiselta. Se oli kuin jotain ainutlaatuista, korvaamatonta voimaa, joka ilmeni jokaisessa yksilössä omalla, uniikilla tavallaan, jota ei oltu koskaan aikaisemmin nähty.
Rennosti alaviistoon osoittava häntä huiskahti hitaalla liikeradalla jolloin sen tyveen kiinnitetty, kookas ja puhtaanvalkea pöllönsulka pilkahti hetkeksi esiin kirkkaudellaan tummanharmaan turkituksen seasta. Vaaleanoranssit silmät seurasivat, kun sinertävänharmaa uros kävi istumaan. Kuu mietti hetken, josko sekin voisi ottaa hieman rennommin - väsymys poltteli sen voipuneissa lihaksissa, sillä tämä päivä oli ollut kaiken kaikkiaan hyvin kiireinen. Aamu oli mennyt parantajan hommien suorittamisessa, kun joku epäonninen oli mokannut pahemman kerran ja vyörynyt metsästysreissullaan alas kalliolta, ja kun se asia oltiin saatu pois tassuista, Kuu oli suunnannut Valasvuorille keräämään yrttejä ja etsimään kaikenlaisia kasvilajikkeita, joka siis käytännössä merkitsi terävää aistien käyttöä ja jatkuvaa liikkumista. Joutui ravaamaan varastojensa ja vuorten välillä erittäin tiuhasti, joten kovempikuntoinenkin susi voisi sitä hetken aikaa tehdessään väsähtää. Se nimittäin oli paljon rankempaa kuin kuulosti.
"Ensimmäisesi?" Kuu toisti yllättyneenä, samalla kun laskeutui istuma-asentoon jäntevän sulavasti ja asetteli tassunsa tyylikkäästi eteensä. "Mielenkiintoista. Taidat olla synnynnäinen saalistaja", narttu virnisti hyväntahtoisesti ja huiskautti häntäänsä, joka asettui lopulta paremmin. Toinen piti pienen tauon sanojensa välillä, jonka Kuu pistikin merkille, mutta ei kiinnittänyt enää niin suurta huomiota. Sen sijaan narttu alkoi miettimään, mistähän tämä mahtoi unelmoida - metsästyksenjohtajaksi pääsemisestä? Se olisi joskin tietyllä tavalla ilmeinen vastaus ja siksi Kuu ei edes uhrannut ajatusta arvellakseen sitä. Vaikka Tuska olikin metsästäjä, ei se sitä silti automaattisesti tarkoittaisi.
"Koskaan ei voi osata liikaa. Minäkin haluaisin joskus päästä poppasuden oppilaaksi ja hajoitella lisää. Kaikki henkiin liittyvät asiat ovat aina kiehtoneet minua", narttu puhui. Se ei tiennyt, milloin se aikoisi toteuttaa tavoitteensa, mutta luultavasti myöhemmin. Kuu ei edes osannut sanoa, millainen persoona Ikiroudan Salpasydän mahtoikaan olla pintansa alla, mutta sen perusteella mitä naaras oli jo selvittänyt, jokin aiheutti pientä epäröintiä. Poppasudet tosin olivat kautta aikojen olleet sellaisia, kärkkäitä, varmoja ja vahvatahtoisia, jotka terveissä mitoissa olivat ihaitaviakin piirteitä.
Kuu loi nopean vilkaisun poimimaansa kukkakasviin tassujensa juurella, kuin varmistaen sen olevan tallella, ja siirtää sitten katseensa takaisin kanssatoveriinsa.

Tuska

Ilta pimeni edelleen, ja vähenevä auringonvalo alkoi tuntua Tuskan silmissä. Urosta alkoi jo hieman väsyttää koko päivän aamuvarhaisesta jatkunut metsästysreissu, mutta se oli turhan onnellinen mennäkseen vielä pesäänsä nukkumaan. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sillä oli juttuseuraa, ja jopa oikea keskustelu menossa. Jatkaakseen keskustelua tuo kiirehti kyselemään.

- Miten en ole huomannut sinua aikaisemmin?
Uros lausahti ja rykäisi sitten. No, tottahan neito oli varmasti ollut nuorempana paljolti kiinni parantajan opinnoissa. Nuori uros tunsi itsensä hieman kömpelöksi, kun juttuseura oli niinkin arvokkaasti käyttäytyvää, sulavaa ja herkkää.
Kuin tuo kukka, mikä hänellä on tassujensa välissä. Hento ja kaunis, mutta sekin on varmasti joku vahva rohto, Tuska tuumaili. Olihan se helppo nähdä tavasta, jolla toinen sitä varjeli. Tuuheaturkkinen susi nosti katseensa ja katsoi narttua silmiin vain vajotakseen niiden salaperäiseen, jopa mystiseen lumoon. Tuntui kuin kelluisi vedessä. Joka paikkaa kihelmöi lämpimästi.

Tuska virnisti.
- Niin, tosiaan, en nyt synnynnäisistä taidoista tiedä. Kova työ ja sisu vie pitkälle!
Uroksen virne leveni, ja tuo naurahti yllättävän matalla, pehmeällä äänellä. Sellaiseksi vielä kömpelöhkön nuorikon ääni kehittyisi, kun tuo viimein kasvaisi kokonaan aikuiseksi. Henkinen kehitys uroksella tosin oli ollut erittäin nopeaa vastoinkäymisten ja niistä selviytymisen vuoksi, joten ulkoinen kasvu ei välttämättä ihan kohdannut. Tuska saavuttaisi pian täysikäisyyden ja aikuisuuden, ja nuoruusvuosien viime hetket määrittelisivät paljon sitä, millainen tuosta tulisi tulevaisuudessa. Tajuamattaan sitä itse, Tuska oli ensimmäistä kertaa tosissaan ihastunut. Vain kohtalo ja Henget tietää, mitä on tuleman.

// Voii Tuska on ihana :> Pahoittelen muuten tätä pelaukseni lyhkäisyyttä, jota saattaa ehkä jatkua vielä hetken aikaa, sillä tuntuu että olisin tulossa kipeäksi ja nämä konekäynnit ovat nyt tällaisia "pikavierailuita".

Kuu

Kuu loi nopean vilkaisun taivaankantta kohti. Yö oli jo selkeästi lähestymässä, ainakin mikäli auringonlaskun myötä kaikkoavaan päivänvaloon ja synkentyvään maisemaan oli luottaminen. Naaraan silmät taittuivat väriltään hentoon punertavaan oranssiin kun säteiden viimeisimpien kajojen heijastukset tavoittivat ne loistollaan, siinä missä uroksen sielunpeilit kiiluivat sudenkeltaisuudessaan.
"Hmm, enpä osaa sanoa. En ole kyllä muutenkaan ollut hirveästi esillä, sillä olen ollut tätä ennen melko kiireinen parantajan opiskeluiden ja muiden töiden kanssa. Tai sitten olemme yksinkertaisesti liikkuneet eri aikoihin." Naaras käänsi katseensa takaisin urokseen ja hymähti jälleen. Sen häntä liikahteli vähän väliä, sillä naaraasta tuntui, ettei se saanut aseteltua sitä kunnolla, joka puolestaan pisti häiritsemään. Tai sitten se johtui vain jostakin muusta, toistaiseksi selittämättömästä asiasta.
"Oikea asenne", Kuu naurahti heleästi ääneen. Sen silmät harhautuivat hetkeksi kirkkaankeltaisesta katseesta irroittautuen, kun lähistöillä parveilevien susien äänet tuntuivat siirtyneen hieman etäämmäs. Jäljellä Tuskan rinnalla oli enää raadeltu vuorikauriin ruho, jonka luiden päällä oli vielä jonkin verran ravitsevaa lihaa, mukaanlukien sitkeät ja vaikeasti syötävät tai jänteiset palat, joihin ei oltu edes pahemmin kosketukaan. Naaras ei ollut varma, oliko metsästäjä aikeissa syödä saalistaan jotain, mutta luultavasti.

/Juu no problem.. Nyt syöt kuule kuuppakaupalla vitamiineja ni ei pukkaa flunssat päälle! /

Tuska

Pörheäturkkinen urossusi nuolaisi huuliaan vilkaistessaan vuorikauriin rippeitä. Vaikka jäljellä oli taas ne pahimmat palat, se ei Tuskaa kiinnostanut. Ruoka taas kuulosti hyvältä koko päivän rankan metsästyksen jälkeen.
- Sallinet, Kuu, että ruokailen tässä välissä. Koko päivän kun juoksee metrisessä lumessa perhanan ketterän vuorikauriin perässä, niin voi olla että jopa minunlaiselleni nuorelle ja virkeälle tulee nälkä.
Tuska virnisti ja naurahti pehmeällä, tummalla äänellään. Uros siirtyi lähemmäs kaurista ja repäisi yhden sitkeän, jänteisen lihankappaleen alkaen järsiä sitä vahvoilla leuoillaan. Oli viimeiseksi jäämisessä hyvätkin puolensa, varsinkin jos pääsi juttelemaan niinkin mukavan ja suloisen neidon kanssa kuin Kuu oli.

Tuska järsi ja nätysti vielä muutaman kunnon kimpaleen jo hieman kuivahtanutta lihaa. Liha maistui lumelle, jäkälälle ja vuoripurolle: ei mitenkään erityisen rautainen tai suolainen maku, sillä verisimmät - siis parhaimmat - palat olivat menneet kuin kuumille kiville. Tuska päätti aterioimisensa pyyhkäisemällä massiivisella tassullaan ruoanrippeet huuliltaan. Sudenkeltaiset silmät kohtasivat taas nuo lumoavat, eteerisen oloiset pihkasilmät ja uroksen hymy oli varmasti eräs hauskimmista näyistä hetkeen. Nieltyään palan kurkustaan tuo rykäisi ja virnisti toispuoleisesti.
- Kuu. Nimesi sopii sinulle hyvin.. Vaalean hopeinen turkki ja kaikki!
Tuo ilmaisi tunteensa humoristisella - ainoalla osaamallaan - tavalla.

// Pitäisi kyllä 8D

Kuu

Jos tutki ympäristöään vielä astetta tarkemmin, saattoi huomata, että iso osa vanhimmista susista olivat jo alkaneet lähteä omia menojaan, ja niiden sijaan hieman nuoremmat, arviolta Kuun ja Tuskan ikäluokkaa edustavat yksilöt olivat alkaneet valtaamaan aukion liepeitä. Vaaleanharmaa naaras pani merkille hieman etäämmällä parveilevan, arviolta nelipäisen susirykelmän, joiden voimistuva puheensorina oli saanut hetkeksi sen kääntämään päänsä, mutta arvioituaan nuo suhteellisen vaarattomiksi otuksiksi, Kuu kääntyi takaisin Tuskan puoleen.
"Toki", Kuu nyökkäili myöntävästi sinertävän puoleen tuon kysyttyä, suvaitsisiko naaras jos se söisi nälkäänsä. Oranssisilmäisellä itsellään ei sillä hetkellä ollut kovinkaan nälkä, sillä yrttienhakureissulta tullessaan se oli saanut pyydettyä itselleen rusakon, joka oli puuttuvan talvivärityksensä johdosta suorastaan säälittävän helppo huomattava. Sellaisella kyllä sai vatsansa täytetyksi ainakin joksikin aikaa, ja villipetona se luonnollisestikin pystyi olemaan syömättä säännöllisesti. Loppujen lopuksi Kuu kuitenkin liikkui hyvin paljon, jolloin sen lihakset tarvitsisivat lähes päivittäin lihasta saatavaa proteiinia kehittyäkseen.
Pian Tuska näytti lopetelleen syömisensä ja naaras käänsi katseensa takaisin siihen. Se ei voinut olla naurahtamatta ääneen toisen kerrassaan hellyyttävälle hymylle.
"Niinkö", hukka virnisti häntäänsä huiskauttaen. "Oikea nimeni on itseasiassa Huuhkaja, tosin sitä ei käytetä hirveästi", se jatkoi ja tuijotti urosta hetken aikaa pöllömäisen intensiivisillä, pyöreillä silmillään, kuin havainnollistaen nimen mahdollista alkuperää.
Naaras ajatteli jo sanoa jotain uroksen nimestä, mutta pysyikin hiljaa siitä aiheesta. Tuska. Se sana ei herättäisi kaikissa juurikaan positiivisia tunteita, ja sen taustalla saattoi olla jokin tarina. Kuu ei halunnut ottaa riskiä että se pilaisin hyvän, kipinöivän tunnelman, jos alkaisi kyselemään tietämättömyyttään.

Tuska

Tuska naurahti toisen tuijotukselle ja kallisti päätään.
- Voimme siis päätellä, että kumpikin nimesi sopii sinulle hyvin.
Uros vaikeni hetkeksi vaivautuneena. Hänen nimessään ei ollut mitään hienoa. Itseasiassa, Tuska oli monesti harkinnut nimensä vaihtamista ja kysynytkin sitä poppasudelta, mutta tuon mielestä nimen vaihtaminen turhaan oli henkien pilkkaamista. Tuska irvisti muistolle ja päätti jättää oman nimensä analysoimisen tältä erää.
-Joku lempinimi minullekin voisi olla hauska, uros tyytyi vastaamaan virnistäen. Sitten tuon elämäniloa pulppuava luonne pääsi vallalle, ja kielteiset ajatukset väistyivät taka-alalle.
-Mitenkä olisi ”Tuu”, tai ”Suu” tai joku ”muu” yhtä hyvä?
Tuska hekotteli vitsilleen matalalla äänellään. Eipä tuo susihukka juurikaan jäänyt takertumaan negatiivisiin asioihin, keskittyi vain niihin hyviin. Ja niin oli hyvä, sillä Tuskan kohtalossa erottui kaksi eri polkua, ja valinnan aika tulisi tarpeeksi pian.

Suurikokoisen uroksen lihakset värisivät, kun viileä tuulenpuuska sivalsi nuorta kehoa. Tummanpuhuvan uroksen rehellinen katse siirtyi Kuun silmiin.
-Jos ihan totta puhutaan, Kuu, tahtoisin kovasti jutella kanssasi tulevaisuudessakin. Usein. Tunnut jotenkin.. äh.. No, olet vain niin mukava kun monet muut kohtelevat minua kuin ruttoa.
Uros nousi seisomaan ja pudisteli turkkiaan irtolumesta, jota oli tupsahtanut tuon selän päälle puusta. Sitten uroksen sudenkeltaiset silmät taas keskittyivät katsomaan herkänkauniin nartun kasvoja, ja tuon kasvoille nousi aito hymy.
-Olet erityinen susi, Kuu, tuo vielä lausui ja venytteli niskaansa, odottaen, miten toinen reagoisi. Toivottavasti hyvin.

Kuu

Naaras tarkkaili seuralaisensa ajoittain muuttuvaa ulkoista olemusta. Oli jo sanomattakin selvää, että uros mietti jotain omaan nimeensä liittyvää, joka nyt ei ehkä mikään kaikista hilpeimmästä päästä ollutkaan - Tuska. Kuun mielestä siinä oli kuitenkin jokin oma, synkkä syvyytensä, ja pohjimmiltaan henkisen tuskan kourissa oleva naaras pystyikin jollain tavalla samaistumaan siihen.
"Tuu kuulostaa söpöltä!", Kuu naurahti ääneen ja tuulenpuuskan iskettyä se kieritti pitkän, tuuhean häntänsä lämmittämään jalkojaan. Paikallaan istuskelu alkaisi kieltämättä tuntumaan pitkän päälle turruttavalta, sillä yön lähestyessä lämpötila laski entisestään, ja siksi Kuu suunnittelikin ehdottavansa jossain välissä muualle siirtymistä. Ehkä se voisi ottaa Tuskan mukaansa, kun vei poimimansa kasvin varastolleen?
Toinen nousi pian seisomaan ja puhui jotakin, joka vei taas Kuun jakamattoman, hetkeksi omiin ajatuksiinsa harhailleen huomion takaisin urokseen. Viehkeä hymy leviää pakostikin sen kasvoille. Tässä uroksessa oli kyllä selkeästi jotain sanoinkuvaamatonta, vaikka Kuu itsekään ei osannut vielä olla täysin selvillä siitä, mitä ajatteli.
"Voi, kiitos", naaras hymyili, kallisti päätään asteen verran ja nousi itsekin seisomaan. "Uskon, että tulemme tapaamaan tämän jälkeenkin. Voin myös sanoa, että minäkin olen joutunut samalla tavalla kohdelluksi, vaikkakaan se ei ehkä ulospäin näy. Kuten ei suoraan sanottuna sinustakaan", Kuu jatkoi ja viittasi tällä viimeisimmällä lauseellaan siihen, että näin pintapuolisesti Tuska vaikutti nimenomaan hyvin elämäniloiselta, huumorintajuiselta, hauskalta ja lannistumattomalta sudelta. Ulkokuori kuitenkin pystyi pettämään, se ainakin saattoi päteä Kuun kannalta joissain tilanteissa. Vienon hymyn taakse kätkeytyi paljon väkivaltaa, petollisuutta, epävarmuutta ja ahdistusta.
Susi noukki jalkojensa juuressa olevan kukan hampaisiinsa ja siirsi sitten katseensa takaisin Tuskaan. Naaras veti vitsillä kasvoilleen viettelevän virneen sekunnin ajaksi kunnes taas palaa järkevään olomuotoonsa. "Vien tämän kukan varastoilleni. Haluatko tulla mukaan, jos sinulla ei ole muuta tekemistä tällä hetkellä?" Kuu ehdotti hymähtäen ja häntäänsä ystävällisesti huiskauttaen.

Tuska hekotteli lämpimällä äänellään.
- Niin. No sanotaan, että koettelemukset hiovat pennusta suden.
Uros vilkaisi taivaanrantaa ja kurtisti kulmiaan. Ilta tuli liian pian. Ellei se aikonut valvottaa koko yötä Kuuta, tapaisivat ne aikaisintaan vasta seuraavana aamuna - jos silloinkaan. Kuun pyyntö tuli yllätyksenä, mutta metsästäjä vain virnisti ja nyökkäsi.
- Tulen mielelläni suojelemaan sinua pelottavilta möröiltä, tuo lupasi ja pörhäytti vielä kerran turkkiaan. Nyt se oli mukavan pörheä ja lämmitti suloisesti. Lämpimästä ja suloisesta tuli toki mieleen muutakin, eikä vähäisin niistä asioista ollut tuon vierellä elävä ja hengittävä neitosusi.

- Mennäänpä sitten, Tuska tokaisi ja asteli eteenpäin rauhallisesti. Hitaasti. Että matka kestäisi mahdollisimman kauan. Eihän Tuska toki yrittänyt mikään rakastaja toiselle olla, mutta tuon neidon kanssa pelkkä olemassaolo tuntui hyvältä. Aiemmin se ei ollut tuntunut edes siedettävältä. Tuskan mieleen nousi ajatus, joka muotoutui ja lopulta se muuttui unelmaksi. Hän tahtoisi juuri sellaisen neidon omaksi puolisokseen, kuin Kuu oli. Pehmeä, lempeä mutta periksiantamaton, koska ne ominaisuudet uros toisessa tällä hetkellä vahvimpina näki. Tuskan ryhti koheni kuin huomaamatta, tuon aurinkosilmiin syttyi pilke.

Tuska oli onnellinen astellessaan pimeään Kuun vierellä. Se oli kiitollinen ystävästä, vaikka se saattaisikin olla vain hetken.

Kuu

"Kiitän", hallaturkki naurahti jälleen, kun uros lupasi suojella naarasta möröiltä, joita he tietysti tulisivat tapaamaan matkansa varrella. Aivan varmasti. Siitähän ei ollut pienintäkään epäilystä.
Naaras saavutti hitaasti ja odottelevasti etenevän Tuskan muutamalla, matkaavoittavan pitkällä askeleellaan. Vasta nyt, kun kaksi sutta kävelivät rinta rinnan, saattoi huomata niiden rakenne-erot selkeämpinä: siinä missä Tuska oli vielä kohtalaisen matala mutta samalla vahva, lihaksikas ja jykevätekoinen nuorukainen, Kuu oli jo kasvanut lähes täyteen korkeuteensa ja sen rakenne oli enemmänkin jäntevän solakka. Korkeat jalat ja kettumainen, siro, suden naamaan sopiva kuono toi pientä terävyyttä hopeanharmaan yksilön honteloon yleisilmeeseen, ja vaaleanoranssit sielunpeilit erottuivat muun värittömyyden seasta hyvin selkeinä ja kirkkaina. Sen puolesta naaraassa oli ehkä jotain samaa, kuin vierellään kulkevassa, siniharmaassa metsästäjässä, joka oli myös varustettu oikein kiehtovilla, sudenkeltaisilla silmillä.
Kuun katse siirtyi eteenpäin. Se puikahti Ikimetsään kahden korkeuksiin kohoavan aarnipuun lomasta ja jatkoi sitten matkaansa kevyesti jolkotellen, Tuska rinnallaan. Hampaat pitivät joskin löyhänlaisesti kiinni kasvin varresta, joka haarautui kolmeen osaan ja jokaisen päässä olevat, läpikuultavan hopeiset kukinnot näyttivät kuin hypehtelevän ketterien askelten tahdissa. Välillä sai nostella tassujaan hieman korkeammalle kun lumen peittämät juurakot yrittivät kampata kulkijoita, mutta ainakin toistaiseksi tuloksetta, sillä molemmat näyttivät olevan melko kokeneita liikkujia.
"Yksi varastoista on aivan pienen matkan päässä, kalliolla, jos vain tiedät sitä paikkaa. Tosin en sittenkään vie tätä heti sinne, vaan jätän sen kuivumaan johonkin sopivaan paikkaan lähettyville", Kuu lausui, eikä puhe sisältänyt yhtään epäselviä kohtia vaikka naaraalla olikin jotain ylimääräistä leukojensa välissä. Parantajana se oli tottunut kuskaamaan kaikkea suussaan, vaikka jonkinlainen nahkapussi tai vastaava voisi kieltämättä olla ihan käteväkin tähän tarkoitukseen..
Se vilkaisi syrjäkarein vierellään kulkevaan urokseen. Pieni osa terävistä kulmahampaista pilkottivat ajoittain huulen alta, kun ne pitivät kiinni jo hieman veltommaksi käyneestä kasvista; Hopealiljasta. Se täytyisi saada pian johonkin kuivaan paikkaan roikkumaan, mieluiten siten että kukat osoittavat alaspäin, koska kuivuneena se säilyisi paremmin ja sen vaikutuskin tehostuisi entisestään.

// Toivottavasti ei haittaa, vaikka keksinkin tuollaisen uuden kasvilajin, mutta oletan nyt että se on ihan luvallista kohtuudella ja hyvän maun rajoissa, kuten tuossa arvoasemista-osiossa parantajan pelaajan kohdalla mainitaankin. :3 //

//Siitäpä vaan, te parantajat saatte mielinmäärin keksiä kasveja mitä tarvitsette. Tottakai hyvän maun rajoissa, esim. ei ole olemassa kasvia joka herättää kuolleista Tajuat varmaan idean //

Tuska nyökäytti päätään liikkuen toisen vierellä tottuneella pitkänmatkanaskeleellaan.
- Luulisin tietäväni paikan, mutta karjaise sitten jos lähden harhailemaan väärään suuntaan, tuo sanoi virnistäen toispuoleisesti.
Maasto oli melko epätasaista, mutta tottuneen liikkujan jalkoihin se ei tuntunut kovin haastavalta. Tummanpuhuva turkki tosin tarttui monesti oksiin, ja jonkin aikaa tiheässä metsässä juostuaan uros näytti lähinnä risukasalta. Se tuskin hirveästi jo jonkin verran kokenutta parantajaa haittaisi. Metsästäjä taas – no, ei ulkonäkö ollut tuolle kovinkaan tärkeä. Lähinnä se, että tulisi hyväksytyksi sellaisena kuin oli.

Viileä tuuli tuiversi tuon niskaturkkia, kuin tukistaen hellästi, ja uros heitti korvansa taaksepäin luimuun. Tuuli tuntui inhottavalta korvissa, eikä kukaan kuullut mitään kun se kuiskaili niihin. Uroksen sudenkeltaiset, hämärässä suorastaan hehkuvat silmät vilkuilivat vähän väliä narttua, joka kantoi vaivatta hentoa kasvia suussaan ja kykeni silti puhumaan täysin selvästi – Tuska mietti, pystyisikö hän itse siihen.
-Miten sinä opit kantamaan suussasi noinkin herkästi pilalle meneviä kasveja? Ja silti pystyt puhumaan selvästi? Taidatkin olla joku poppasudenalku, sittenkin, tuo vitsaili hymyillen ja askelsi pehmeää, joustavaa askeltaan tuon pitempiraajaisen lajitoverinsa vierellä. Tuska tarkkaili toisen kehon liikkeitä, silmien ilmettä ja suun asentoa. Uroksen tiedonjano oli toisten vaikea käsittää.

// Juu, tottakai

Kuu

Sitä ei edes meinannut huomata, kuinka nopeasti aurinko olikin jo alkanut laskea. Sen lämpimään punertavaan sonnustautuneet, taivaanrantaa maalaavat kajatukset alkoivat hiljalleen muuttua violetin mystisiin sävyihin ennen kuin ne katoaisivat ja taivas sulautuisi pitkäksi aikaa tyhjään, värittömään yönsiniseensä. Kuu ei kuitekaan voisi mennä nukkumaan, ei aivan vielä vaikka hämärä alkaisikin jo laskeutua, sillä sen luontaiset vaistot pitivät sitä valveilla: yö oli tunnetusti petoeläimen, suden, aikaa. Ja sitä paitsi, ei se malttaisikaan vielä lähteä, kun kerta tarjolla oli hyvinkin mielenkiintoista seuraa.
"Selvä", Huuhkaja naurahti ja vaikka sen yössä kiiluva katse pysyikin pääosin kahta sutta ympäröivässä maastossa, se pystyi siltikin sivusilmällä havainnoimaan, miten metsästäjän turkki näytti vetävän puoleensa risuja jopa keskivertoa enemmän, ainakin jos vertasi tuhkanharmaaseen turkkiin joka hulmusi aivan sinertävänharmaan rinnalla.
"Risut näyttävät pitävän sinusta", narttu virnisti ilkikurisesti, mutta ollen suorastaan varma siitä, ettei Tuska ollut niitä susia jotka vetivät herneen kuonoonsa noinkin pienestä ja mitättömästä asiasta. Solakat raajat veivät korkeaa ilmestystä eteenpäin astetta vaikeakulkuisemmaksi muuttuvassa maastossa ja silloin Kuukin saattoi koko matkallaan ensimmäistä kertaa tuntea, miten jokunen risu huopaantui takaraajan kintereen kohdille. Se ei kuitenkaan menoa pahemmin haitannut ja siksi parantaja ei edes jaksanut alkaa sukimaan turkkiaan. Hienostelulle oli aikaa myöhemminkin.
Pimeyden keskeltä oransseina hohtelevat, suuret, pyöreät silmät kääntyivät katsomaan urokseen päin, kun se esitti jonkinlaisen kysymyksensä. "Se on taitolaji", Kuu letkautti, ja sen suupieli vetäytyi tavanomaiseen, vienoon virneeseen, ja katseesta pystyi havaitsemaan hetken ajaksi tietynlaista huvittuneisuutta ja sitä samaa, salamyhkäistä ilkikurisuutta.
Katse kääntyi hetkeksi taas pois Tuskan silmistä ja kiinnittyi noin kuuden metrin korkeuteen kohoavaan kallioon, joka tuntui ilmestyneen kuin tyhjästä kahden ikiroutalaisen eteen. Naaras hidasti tahtiaan silminnähtävästi ja vilkaisi sitten metsästäjään.
"Voit odottaa tässä tai tulla mukaan, jos vain uskot pystyväsi siihen, mutta muista että minä en sitten ole vastuussa jos jotain tapahtuu."
Se oli ehkä jollain tavalla pieneksi haasteeksi tulkittava lausahdus. Vieno katse kävi vielä viimeisen kerran sudenkeltaisissa silmissä, kunnes korkearaajainen susi otti pari askelta eteenpäin ja loikkasi sivuteitse erästä loivempaa rinnettä ylös. Tällä kalliolla taiteilu ei ollut tietyllä mittapuulla kovinkaan vaarallista, sillä lähes jokaisella kielekkeellä oli melko paljon liikkumatilaa: niitä pitkin Kuu löysikin tiensä eräälle paikalle, viitisen metrin korkeuteen, jossa kallioseinämään oli kaivautunut melko suurehko syventymä, luola.
Parantaja asteli niska hieman kyyryssä syvemmälle ja asetteli kasvin varovasti roikkumaan kukat alaspäin. Tämä paikka oli siitä hyvä, että kukaan ei käynyt täällä ja vesi ei pääsisi tulemaan näin syvälle asti, jolloin oli melko varmaa, että kasvi saisi kuivua aivan omassa rauhassaan.

//Sori kesto //

Tuska tuhahti. No, totta kai näin tuuheaan turkkiin tarttui vähinkin rosoreunainen roska. Uros virnisti.
- Jep, risut ovat kautta elinikäni pitäneet minusta vähän liikaakin. Eikä asiaan auta edes se, että ne nyppii pois, eivät ne tajua. Kovin takertuvaisia kavereita, tuo lausahti astellen eteenpäin vaikeammaksi muuttuvassa maastossa. Nartun vastaus uroksen kysymykseen tuli ikään kuin odotettuna, ja Tuska kallisti päätään. Tuo mystinen neito tosiaan osasi valita sanansa niin, ettei niistä saanut selville sen enempää kuin tuo tahtoikaan. Tummanpuhuva uros käänsi katseensa eteenpäin vain nähdäkseen kuin tyhjästä edessään nousevan kallion. Uroksen kulmat kohosivat väkisinkin – hän ei millään muistanut nähneensä tuota kalliota aikaisemmin metsässä samoillessaan.

Kuun haaste oli ilmiselvä, ja Tuska tuhahti kääntäen päätään sivulle.
-Pah! Tuo ei ole mitään, se sanoi ja virnisti. Tuska ihaili nartun jäntevää voimaa tuon loikkiessa kuin vuorikauris kielekkeeltä toiselle, vaaleanharmaata hahmoa joka liikkui sulavasti kallionsivua ylöspäin. Nartun saapuessa luolan suulle ja astellessa sisään uros vasta huomasi sen. Tuonne Kuu siis veisi kasvin kuivumaan! Tuon kasvin oli pakko olla tärkeä ja voimallinen, kun sen kuivattamiseen tarvittiin tämänkaltainen paikka. Tuska ravisti päätään mietteistään ja keskittyi. Ensin uros tutkaili kallionkylkeä silmillään, etsien kohdat joille loikkia – ja ehkä jopa oikoreitin luolansuulle. Pian tuo kuitenkin huomasi, että Kuun käyttämä reitti oli miltei ainoa järkevä tie ylös, kallio oli turhankin sileä muualta. Näytti melkein, kuin sitä olisi tarkoituksella muokattu, jotta vain paikan tiennyt susi tiesi miten sinne pääsi. Toki, kokenut ja uhkarohkea metsästäjä kuten Tuska saattoi luolan huomatessaan yrittää päiväkausiakin päästä tuonne, ja olisi varmasti ennen pitkää tajunnut reitin. Se oli myönnettävä, että tämän päässään suunnitellut susi oli järkevä.

Tumma turkki keinui tuulessa, ja massiivisen, joskin matalan, uroksen lihakset värisivät tuon jännittäessä niitä. Muutama askel eteen, ponnistus, ja ensimmäinen kieleke. Toisen ja kolmannen jälkeen homma alkoi jo sujua, ja ennen kuin huomasikaan Tuska oli saapunut luolalle. Luola oli juuri ja juuri sen kokoinen, että uroksen ei tarvinnut laskea päätään sinne astuessaan. Luola vaikutti melko syvältä, mutta susinartun lämmin tuoksu ja pehmeät askeleet ja sitä seuraava rapina kasvin asettelusta johdattivat uroksen syvemmälle. Pehmeät, joustavat anturat tuskin päästivät ääntäkään tasaisella kalliopohjalla, ja päästessään nartun taakse uros istahti.
-Pystytkö kertomaan minulle, mitä tuolla kasvilla tehdään? Eikö niin, että sen vaikutus tehostuu kun se saa kuivua? Pesänaapurini on entinen parantajatar, hän on kertoillut minulle muutamien kasvien tarkoituksia ja sitä, miten niiden vaikutus muuttuu riippuen säilömistavasta ja kasvin osasta.

// Ei se mitään - kolme päivää ei ole paha aika odottaa. :> (Ja minäkin nyt odotutin sinua vähän pidemmän aikaa, kuin oli tarkoitus) //

Kuu

Parantajasta tuntui tietyllä tavalla jopa erittäin vapauttavalta, kun se sai asetettua tuon hauraan kasvin oikealle paikailleen ja sen ei enää tarvinnut varoa pudottamasta sitä maahan tai yrittää olla rusentamatta sitä leukojensa välissä. Hetken aikaa pöllönsilmäinen ihaili kukan haavoittuvaista kauneutta sen riippuessa, kolme liljamaista, hopeankuultavaa kukkaa maata kohti osoittaen. Ei se ollut kaunein hopealilja jonka Kuu vielä nuoren elämänsä aikana oli nähnyt, mutta todella upea silti.
"Juuri niin", Kuu lausui huomatessaan Tuskan saapuneen sittenkin ja alkavan puhumaan tästä kasvista. Sen katse pysytteli vielä hetken kukassa, ikään kuin naaras varmistaisi sen pysyvän paikoillaan, ja sitten neitokainen kääntyi takaisin sinertävänharmaan puoleen.
"Se on todella harvinainen hopealilja. Ne kuivattuina ja syötyinä turruttavat kipua ja toimivat kuin puudutusaineena", Kuu vastasi vielä itse kysymykseen. Hopealiljaa voitiin käyttää moniin erilaisiin kipuihin, mutta yleensä parantaja sai oman harkintansa mukaan päättää, mihin varastonsa käytti - Kuu oli toistaiseksi käyttänyt sitä vain yhteen erittäin nuoreen naaraaseen, joka synnytti ensimmäistä kertaa eikä aivan ongelmitta, sekä sen lisäksi pahemman kerran haavoittuneeseen urokseen joka olisi luultavasti sillä hetkellä mieluummin heittänyt henkensä kuin sinnitellyt siinä silmittömässä kivussa vielä hetken aikaa. Siinä tilanteessa oli vaaleanharmaa naaraskin saanut varoa aikalailla liikkeissään, sillä potilas oli ollut kaikin puolin arvaamaton eikä olisi ollut edes ihme, jos se transsinomaisessa paniikissaan olisi vaikka kiskaissut parantajalta kurkun auki.
Huuhkaja pörhisti pitkäntuuheaa karvapeitettään ja vilkaisi sitten luolan suulle. Ulkoilma oli hämärtynyt jo huomattavasti, mutta Kuusta ei tuntunut siltä, että se tahtoisi vielä aivan heti lähteä tämän uuden ystävänsä seurasta.

//Anteeksi kun joudut odottelemaan Meidän yläkerran naapuri teki pikku virheen rempan aikana, ja meidän katosta tuli n. 1000 litraa vettä läpi jouduttiin muuttamaan mun perheen luo siksi aikaa x) On kyl oikee ammattilainen ollu asialla!//

Tuska hymyili ja nyökkäsi. Se oli tyytyväinen saadessaan tietää, mihin kasvia käytettiin. Enemmän mielissään uros kuitenkin oli siitä, että sai kuunnella toisen helisevää ääntä ja pitkittää aikaa ennen eron hetkeä. Uros pelkäsi sanoinkuvaamattoman paljon, että toinen huomenna olisi kuin ei tuntisikaan häntä, vaikka neito ei sellaiselta sudelta vaikuttanutkaan. Tuskan kipuinen ensi-ihastuminen, pelko yksinjäämisestä ja tolkuton tarve olla toisen lähellä repivät urosta sisältä eri suuntiin, mutta ulospäin tuo edelleen näytti virnistelevää naamaa ja käkätti toisten jutuille.

- Käveltäisiinkö reviiri ympäri vielä kerran? Ihan vain varmuuden vuoksi, etteivät Suvituulelaiset yllätä, uros sanoi hymyillen. Se tiesi kuulostavansa ehkä vähän naurettavalta, mutta heitti homman huumoriksi pelastaakseen nahkansa. Tuon tummansinertävä turkki näytti miltei mustalta luolan pimeydessä, ja sudenkeltaiset silmät hohtivat siinä heikossa kajossa, joka sisälle tuli.

// Oho : o

Kuu

Naaras hivutti katseensa luolansuulta takaisin Tuskaan, kun uros esitti vielä yhden ehdotuksen ennen sitä uhkaavasti lähestyvää hetkeä kun kaksikko joutuisi lähtemään omiin suuntiinsa. Neidon suunpielet kaartuivat leppeään, hentoon hymynpilkkeeseen ja pää teki pienen mutta selkeän nyökkäysliikkeen, joka oli kuin sanaton myöntymisen merkki.
"Mennään vain", Kuu sanoi heti nyökkäyksensä jälkeen, kuin varmistaen mielipiteensä. Vaikka reviirin rajojen tarkastaminen ei ollutkaan sen tai liiemmin tuon uroksenkaan työlistalla, eihän se kiellettyäkään olisi.
Korkeiden raajojen kissamainen, pehmeä askellus vei naarasta eteenpäin sen ohittaessa Tuskan, kunnes naaras lopulta pysähtyi luolansuulle. Se vilkaisi taaksensa, kuin varmistaen, että sinertävänharmaa tulisi mukana, ja sitten luultavasti katosi hetkellisesti toisen näköpiiristä loikatessaan alaviistoon. Jousitusten lailla hyppyyn valmistautuneet anturat pehmensivät laskeutumisen mukavaksi, ja tällä tavalla Kuu päätyi lopulta aivan maantasalle asti.
Parantaja pysähtyi hetkeksi aloilleen, kuin odottaen, että Tuskakin pääsisi perille.
"Täällä on pimennyt ihan yhtäkkiä.." se sanahtaisi, kun uros mahdollisesti saapuisi rinnalleen.
"Mutta ei se mitään. Minä ainakin pidän yöstä."
Vieno hymy leikitteli yhä naaraan suupielillä, kun tuhkanharmaa olento alkoi ottamaan askelia siihen suuntaan, minne kaksikon sitten pitikään mennä.

//Pakko heittää jotain kehiin //

Tuska tuhahti toisen kadotessa luolansuulta. Uros virnisti leveästi ja tuon pehmeät, joustavat askeleet vievät sen kohti jyrkänteen reunaa. Uros katsahti toisen loikkia alas, vetäisi henkeä ja alkoi hypähdellä perässä.
Kautta Metsän Hengen tassukarvojen, jos joku ikätovereistani näkisi minut hyppimässä pitkin kalliota tällä tavalla, ei se leukailu varmaan loppuisi koskaan.. Raskastekoinen uros ajatteli, ja jos sudet voisivat punastua, tuo varmasti niin olisi tehnyt. Tuska huokaisi tyytyväisenä päästessään alas, katsoi Kuuta – ja unohti täysin hetki sitten murehtineensa, miltä näytti hyppiessään. Niin kauniilta tuo susineito näytti hymyillessään tuolla tavalla. Mystinen ja kaunis, mutta mukava. Tuska virnisti leveästi.
- Hehe. Alan potea jonkinasteista alemmuuskompleksia, kun enää lauman pennut ovat minua matalampia, tuo heitti yrittäen keventää tunnelmaa. Vaikka Kuun kanssa kyllä oli todella mukavaa.

Uroksen joustavat askeleet natisivat hiljaa lumessa, ja uros vilkaisi taakseen. Kahdet sudenjäljet, vierekkäin: toiset suuret, lumikenkämäiset, ja toiset sirot ja pehmeät. Tuska virnisti taas ja nuuhki ilmaa varovasti, yrittäen napata siitä tuon neidon tuoksun. Kuun tuoksu oli hyvin hauras, mutta sitäkin miellyttävämpi. Tällaisia ajatellen he saapuivat reviirin rajalle, jota pitkin he sitten alkaisivat kävellä. Tuska oli leijunut ihan omiin maailmoihinsa.

Äkillinen rasahdus pusikossa ja sitä seuraava tömähdys kuitenkin herättivät Tuskankin huomion, varoituskellot tuon päässä alkoivat soida. Uros katsoi Kuuta kysyvä ilme kasvoillaan: mitä tapahtuu? Nyt oli luonnottoman hiljaista.

// Apua, mitähän keksisin.. >)

Kuu

"Älä huoli. Olen varma, että menet kohta minunkin ohitseni, kunhan vain maltat odottaa."
Naaras virnisti vastaukseksi, samalla, kun sen pehmeät, lähes äänettömät askeleet veivät sitä eteenpäin rajamaita kohti. Kyllähän sen jo silmämääräisesti huomasi, että Kuu oli pitkien raajojensa ansiosta selkeästi tätä raskastekoista ja lihaksikasta urosta korkeampi, mutta ei sillä niinkään väliä ollut. Narttu oli jokatapauksessa melko tottunutkin katsomaan muita hieman alaspäin, tosin ainoastaan fyysisesti, sillä henkisesti se ei osannut tuntea ylemmyydentunnetta juuri ketään kohtaan. Mahtoiko olla nuoren naaraan huono sisäinen itsetunto asialla, mutta ehkä iän myötä sekin voisi vähentää omaa epävarmuuttaan, joka ei aina näkynyt ulospäin.
Mutta sitä paitsi, aiheeseen palaten, kaiken järjen mukaan Tuska varmasti tulisi nuorena uroksena vielä kasvamaan parantajan ohi, ehkä kuukausien tai vuosien sisällä.

Kaksikon kuljettua vain hetken, ilmeisesti hieman ajatuksiinsa uppoutuneena, voimakas räsähdys sai Kuun säpsähtämään. Sen vaaleanharmaa niskaturkki pörröttyi refleksinomaisesti, lihasjännitys kiristyi ja se heitti nopean vilkaisun urokseen vierellään. Ääntä seuraava kuolemanhiljaisuus ainoastaan lietsoi epätietoisuutta ja hämmentävyyttä - kummallakaan susista ei tainnut olla mitään tietoa, mitä nyt mahtoi tapahtua.
Lopulta hiljaisuus särkyi. Jokin tuntematon, painajaismainen eläin loikkasi esiin varjoista ja ennen kuin Kuu ehti edes reagoida mitenkään, se rojahti ähkäisten maahan hyökkääjän raskaiden etutassujen asettaman painon alle. Mikä tuo olento oli - karhu, toinen susi, hybridi, vai jotain aivan muuta?

//Koska olen tylsä enkä keksi mitään repäisevää, karmeaa otusta tähän niin sanokaamme sen olevan karhu. Ellet tahdo tuoda jotain hahmoasi kenties sekoittamaan pakkaa?//

// Sama ongelma oli tuota kirjoittaessa itsellänikin, ja en viitsinyt laittaa siihen mitään karhua/petoeläintä, kun ajattelin, että jos siulla olisi ollut jotain järkevämpää. x> Mutta juu, karhu tai vastaava käy oikein hyvin.