Before the sun fades out

Tuska

Tummaturkkinen uros seisahtui hetkeksi ällistynyt ilme kasvoillaan. Hetken päästä se kuitenkin ymmärsi, mitä tapahtui: sen ystävä (ihastus) oli joutunut jättimäisen, talviuniltaan kesken heränneen karhun kynsiin. Hetkeäkään epäröimättä tuo mahtipontisen lihaksikas, toki lyhyt, uros loikkasi karhun päätä kohden.

Tuskan hampaat olivat irveessä, jota olisi moni pelännyt. Sen kurkusta nousi uhkaava, repivä murina sen hyökätessä suoraan kohti karhun pahinta puolta, sen päätä. Uroksen loikka toi sen aivan Kuun ja karhun viereen: sekunnissa Tuskan hampaat iskeytyivät tuon suuren pedon poskeen. Tuskan oikea kulmahammas lävisti karhun silmän, ja se nousi pystyyn hurjana raivosta. Karmaiseva karjunta ja meteli raikui läpi metsän, kun taistelu jatkui. Tuska, tuo sitkeä ja ystäviään viimeiseen veripisaraan asti puolustava uros roikkui karhun poskessa sen heitellessä puolelta toiselle, ja viimein heittäytyessä maahan. Tuska ei ehtinyt pois alta, ja tunsi pakokauhun ottavan valtaa: tuo massiivinen eläin kaatuisi hänen päälleen. Viimeisine voimineen uros lukitsi leukansa karhun lihaan, ja toivoi parasta, kuullen viimein kylkiluidensa rasahtavan poikki valtavan eläimen painon alla ennen tajuntansa menetystä.

//Öhh? :DD

KUU

Se kaikki oli vienyt aikaa vain yhden, lyhyen sekunnin. Sekunnin, jossa ei ollut millään muotoa mahdollista reagoida tulevaan hyökkäykseen ajoissa. Reilun sadan kilon edestä massaa omaava karhu oli loikannut aivan varoituksetta ja valinnut kohteekseen nartun, joka oli rinnallaan kulkevaan, matalaan mutta lihaksikkaaseen suteen verrattuna paljon pitkäraajaisempi ja sitä mukaa helpompi kaadettava.

Sapelisen terävät kynnet painuivat kyljelleen rojahtaneen suden lapaan, raivokkaana ärähtelevän karhun painaessa niitä vielä syvemmin kiinni. Katkonaisesti hengittävä ja verta valuva Kuu yritti parhaansa mukaan päästä tuon monta kertaa itsensä kokoisen eläimen otteista; se vatsalihastensa voimalla pyöräytti takajalkansa eläimen vatsan alle ja potkaisi kipeästi kynsillään, huomaten myös samalla, miten Tuska oli hyökännyt karhun kasvoihin. Eläimen noustessa seisomaan raivokkaasti karjuen, Kuu pääsi kierähtämään nopealla liikkeellä pois sen alta, mutta jaloilleen noustessaan sitä odotti järkyttävä näky, kun sinertävänharmaa uros oli kuin murskautunut valtaisan pedon alle.

Ei.. ei.. ei..
Kuun pelko, huoli ja kipu painuivat täysinäisesti taka-alalle, kun sen huulet vetäytyivät taaksepäin, aloittaen jäätävän murinan - vihaa ja raivoa uhkuvana Kuu oli suorastaan vieras näky niille, jotka sen luulivat tuntevansa. Solakan olemuksensa vuoksi parantajaa ei moni pitäisi voimakkaimpana mahdollisena, mutta kiinteät, hyväkuntoiset lihakset juuri olivat sen virtaviivaisuuden ja feminiinisen linjakkuuden salaisuus.
Tyystin epäröimättä naaras loikkasi karhua kohti, painaen hampaansa siihen kohtaan, missä Tuskankin hampaat olivat juuri olleet, repien raivokkaana haavaa vielä pahemmin auki. Karhu karjahteli kumeasti lisääntyvästä tuskastaan ja yritti jälleen huiskia vaaleanharmaata sutta käpälillään, mutta hätiköityinä sen osumat eivät olleet vielä tässä vaiheessa tarpeeksi voimakkaita karistaakseen hampaat irti kasvoistaan.

//Huh Kyllä menee hurjaksi!

Tuskan mielessä, tajunnan menetyksen seurauksena:

Tuska makasi valoisalla hiekalla. Se nosti päätään, ja näki valkean hiekkarannan toisessa päässä tummaturkkisen suden, jonka päälakea koristi punainen kasvomaalaus. Susi käänsi päänsä kohti Tuskaa, ja sen ilme muuttui surulliseksi. Tuska yritti nousta seisomaan ja mennä kertomaan toiselle, että hänellä oli kaikki hyvin, muttei kyennyt liikkumaan paikaltaan. Ällistyneenä sen suusta pääsi urahdus, ja pian tuo rannan päässä ollut susi seisoi uroksen vierellä. Vasta nyt Tuska tunnisti suden omaksi emokseen, siihen, josta hänelle oli kerrottu. Valonleikki, tuo hänet synnyttänyt susi, joka kärsi kuolemantuomion riivatun johtajansa vuoksi, joutuen jättämään ainoan lapsensa maan päälle Ikiroudan lauman huolehdittavaksi. Tuska availi ja sulki suutaan kuin maalle joutunut kala, eikä osannut ällistykseltään sanoa mitään. Valonleikki laski tassunsa pentuna kuonon päälle ja hymyili pehmeästi, lausuen korkealla, miellyttävällä äänellään:
- Sinun pitää nyt palata, poikani. Ystävästi tarvitsee sinua, ja olette hengenvaarassa. Minä suojelen sinua henkimaailmasta, aina. Sinun ei tarvitse sanoa mitään, mutta jos joskus tahdot puhua minulle, puhu. Minä kuulen.
Heti emonsa sanojen jälkeen Tuska tunsi kipua kyljessään, ja maailma pimeni jälleen.

Todellisuus

Tuskan terävät, keltaiset silmät rävähtivät auki, ja tuo nousi jaloilleen, katsoen ympärilleen. Tuska huomasi Kuun roikkuvan kiinni karhun poskessa, samaisessa, johon hän oli loikannut ennen kuin.. Ennen kuin karhu oli kaatunut uroksen päälle. Terävä kipu kyljessä sai uroksen irvistämään, mutta nyt ei ollut aikaa murehtia kivusta. Hänen olisi autettava Kuuta, tai he voisivat yhtä hyvin molemmat olla jo kuolleita.

Uros jännitti paksut lihaksensa, juoksi heitä erottavan pienen matkan ja iski hampaansa karhun etutassuun, koittaen näin estää Kuuta saamasta vahingossa osumaa terävistä kynsistä. Uupumus iski urokseen, mutta tuo puri leukansa sinnikkäästi vain kovempaa kiinni, lukitsevaan otteeseen. Uros alkoi äristä repivällä, kumealla äänellä, ja raapi samalla jaloillaan karhun mahaa heiluttaen päätään edestakaisin, suussaan karhun etutassu. Se tiesi, että tappaakseen karhun, oli tähdättävä joko päähän tai revittävä maha auki. Kahdella sudella oli erittäin pienet mahdollisuudet voittaa vihastunut karhu, mutta oli yritettävä, tai kuolema oli varma. Ehkä hän voisi uhrata itsensä, ja saada Kuun pakoon niin.. Toisaalta, Tuska arveli, ettei Kuu suostuisi hänen suunnitelmaansa, niin ärhäkkäästi ja raivona tuo narttu repi karhun päätä. Karhu kuolisi kyllä tähänkin vahinkoon, muttei vielä päiväkausiin: heidän aiheuttamansa pahat haavat kyllä tulehtuisivat ja lopulta johtaisivat karhun kuolemaan. Siltikin, päästäkseen hengissä tapahtumasta, heidän olisi tapettava karhu tai ajettava se tiehensä. Tuska irvisti taas terävästä, repäisevästä kivusta ja tunsi pohjatonta epätoivoa.

Tuskan sudenkeltaiset silmät kääntyivät katsomaan tuota kauttaaltaan harmaaturkkista narttua, joka loppumattomalla sisulla näytti karhulle, ettei heidän kanssaan ollut leikkimistä. Tuska teki päätöksensä, ja irrotti karhun etutassusta, joka oli tällä hetkellä käyttökelvoton vahvan susiuroksen hampaiden jäljiltä. Tuska loikkasi kohti karhun vatsaa hampaat irvessä, toivoen Kuun tietävän, että karhun pääpuolen pitäminen "sokeana" oli erittäin tärkeää tapon onnistumiseksi. Tuska toivoi, että Kuulla olisi vielä voimaa roikkua hetkinen karhun kasvoissa, ja ettei tuo saisi osumaa hätääntyneesti huitovasta, toisesta etutassusta. Uroksen katkenneet kylkiluut kirskuivat toisiaan vasten loikan venyessä yhä pidemmäksi, juuri ennen ratkaisevaa hetkeä.

// Totta >8>

KUU

Hampaiden vahva pihtiote pureutui syvänpunaiseksi tahriutuneeseen vereslihaan. Tuosta vastikään silmänsä menettäneestä karhusta vuotavan veren haju ja maku täyttivät Kuun aistimukset kaikessa raakuudessaan; mutta aina yhtä itsepintaisesti nuori narttu lukitsi leukansa ja varoikin hölläämästä otettaan, ainoastaan tuon kallisarvoisen ystävänsä tähden. Pelko ja hätäännys olivat tunteina naaraalle tuttuja, liiankin tuttuja, ja kokemusten sekä harjoituksen myötä Kuu oli oppinut tavalla tai toisella kontrolloimaan niitä. Vaikka sen mieltä kalvoikin loppumaton epätoivo ja pelko ystävänsä kohtalosta, sen tuntemasta, silmittömästä kivusta, samalla se luotti; se tiesi, ettei Tuska ollut niin helppo pala purtavaksi, edes pohjoisimpien metsämaiden kuninkaalle, joka oli täysin varoituksetta hyökännyt kahden ikiroutalaisen kimppuun.

Meripihkanväriset silmät havaitsivat, miten Tuskan sudenkeltaiset silmät rävähtivät auki, ja hetkeksi naaraan mielen valtasi äärimmäinen huojennus. Keskittymisen herpaantuminen voisi kuitenkin olla kohtalokasta; vaikka uupumus ja kipu puristi sietämättömänä voimana ja paineena lihaksissa, harmaa olento siltikin tarrasi kynsillään karhun sätkivästä ruumiista ja puristi hampaitaan entistä tiukemmin toisiaan kohti.

//Tämäkin jäänyt tänne makoilemaan laitan tähän lyhyttä ja ytimekästä vastausta niin saadaan eteenpäin x)

Tuska ulvahti iskiessään hampaansa kiinni tuohon suuren eläimen pehmeään vatsaan, repäisten siihen ammottavan aukon. Veri purskahti haavasta uroksen kasvoille, joista paistoi hurjistunut, sudenkeltainen, pistävä katse. Se hyökkäsi vielä kerran. Ja uudestaan. Ja vielä, kunnes se tunsi voiman katoavan raajoistaan: silti yhä se roikkui itsepäisellä elämänvimmalla kiinnin tuon mahtavan otuksen nilkasta.

Sitten tapahtui käänne. Tuntui, kuin äärimmilleen venytetty köysi olisi napsahtanut poikki liiallisen jännityksen voimasta, ja tilanne muuttui. Karhu ulvahti kauhusta tuntiessaan elämänvoimansa valuvan itsestään, ja se alkoi kallistua neljälle raajalle. Tuska irrotti otteensa kauhun leimaten sen kasvot.
-Kuu, päästä irti! Karhu aikoo paeta, tule pois sen edestä!

Uros kuuli huutonsa kuin kaukaa tuntiessaan pimeyden ottavan valtaa sen tajunnasta. Tuska kaikkensa antaneena tunsi itsensä lipuvan pimeyteen.

Karhu mylväisi uudelleen tuntiessaan kivun säteilevän sen joka hermosäikeestä, ja varsinkin toisesta etukäpälästä jonka lihakset oli revitty riekaleiksi. Se aikoi paeta, vaikka sen pitäisi raahata vielä kiinni roikkuva susi maailman laidalle asti.

KUU

Kuu tunsi elävästi, miten karhun raadellut vereslihaiset kasvot sen hampaiden puristuksissa vääntäytyivät mitä hurjimpaan raivonirveeseen, kun silmitön kipu juoksi sen kehon kolkasta kolkkaan. Suurin osa pedon lihaksista oli revitty toimintakunnottomiksi, ja vaikka se ei heti kuolisikaan, sen selviytymismahdollisuudet olivat täysin minimoidut.

Karhun tuskaisa ulvahdus tärisytti Kuun jännittynyttä olemusta niissä verroin, että sen oli pakko palata takaisin tilanteen tasalle siitä epätoivoisesta pakokauhusta, joka jatkuvalla syötöllä yritti lamaannuttaa kantajansa aistit. Haavoitetun ja rammaksi revityn eläimen raivo lävisti Kuun ruumiin uskomattomalla voimalla, sen langetessa neljälle raajalleen ja ottaessa ensimmäisiä, vaivalloisia juoksuaskeliaan. Liian myöhään hopeanharmaa narttu oli avannut leukansa, sillä se mätkähti varsin ikävän näköisesti aluskasvillisuuden sekaan karhun kovasta vauhdista.

Ruhjeutunut naaras nosti itsensä ylös samalla sekunnilla, kääntyi ympäri ja kivustaan huolimatta lähti jolkottelemaan takaisin Tuskan luokse. Äärimmäisen huolestuneena, korvat takaviistoon luimussa niskan myötäisesti se pysähtyi maahan jääneen uroksen viereen ja tönäisi sitä kuonollaan.
"..Tuska?"

Tuska urahti kivuliaasti, silmänsä yhä ummessa. Se tunsi repivää kipua kyljessään, eikä muukaan keho tuntunut liiemmin hyvältä. Uros henkäisi syvään ennenkuin raotti silmiään: se näki maailman väreilevän utuisena, ja katseen kohdistaminen sen vierellä seisovaan narttuun tuntui mahdottomalta. Tuska huokaisi, sulki silmänsä hetkeksi ja avasi ne sitten kulmat päättäväisesti kurtussa. Ilmeisesti uros oli saanut kunnon tällin päähänsä maahan pudotessaan, kun tuon sitkeä kestävyys oli viimein antanut periksi lihaksien veltostuessa ja tajuttomuuden vallatessa sen.

-Kuu...
Tuska vastasi yrittäen jatkaa, mutta raju yskänkohtaus pysäytti puheen. Tuska tunsi suuhunsa pyrkivän rautaisen veren maun ja irvisti, yrittäen hillitä yskäänsä arvaten, että repivä kipu kyljessä tuskin paranisi siitä. Kun yskä viimein loppui, uros hengitteli hetken mahdollisimman rauhallisesti ennen vastaustaan.
-Minusta tuntuu.. että kylkiluuni voi olla poikki.. Kuu, anna anteeksi etten..
Taas tuo veren maku suussaan uros yskähteli hetkisen, ja pinnisteli jatkaakseen.
-..minun olisi pitänyt tietää paremmin.. Ehkä jos olisin ollut enemmän varuillani..
Huomatessaan nartun kunnon uros puristi silmänsä tiukasti umpeen. Sen ääni oli täynnä tuskaa ja itseinhoa uroksen viimein puhuessa.
-Sinuun on sattunut. Tiedän, ettei anteeksipyyntö muuta mitään... Pääsetkö kulkemaan lauman luo? Heistä joku varmasti.. auttaa.. sinua.

Uros tunsi päässään alkavan taas pyöriä, ja puri hampaitaan yhteen yrittäen pysytellä tajuissaan. Kipu vasemmassa kyljessä oli miltei kestämätön, mutta enemmän Tuska murehti nartun kuntoa ja sitä, pääsisikö tämä vielä kotiin.
Nuorena uroksena Tuska murehti enemmän sitä, jäisikö hän nyt hyödyttömäksi riippakiveksi laumalleen kuin kuolemaa. Vaikka uroksen mielessä välähti ajatus kuoleman tuomasta, armollisesta rauhasta, ei tuo nuorikko ollut vielä valmis hautaan ja uskoi selviävänsä muutamasta katkenneesta kylkiluusta - täytyi vain toivoa, että katkennut kylkiluu ei ollut puhkaissut keuhkoja.

//Ah, ihme draamaqueen tuli Tuskasta tällä(kin) kertaa

// Oi, ihana! x) <3 Roolin ihan pian, mutta ensiksi kysyn: mainitsit aiemmin, että parantajien pelaajat voivat keksiä mielin määrin näitä kasveja kunhan pysyvät hyvän maun rajoissa, joten meneekö omalla mittapuullasi joku luita korjaava tai vähintäänkin niiden parantumista tehostava kasvi vielä överiksi? //

// Hmm, älä nyt pidä mua ihan outona, mutta oon jonkin verran tietoinen parantavista rohdoista, ja tiedän, että on oikeasti olemassa muutamia kasveja joita voi sekä sisäisesti juotettuna että hauteena käyttää luiden parantumisen nopeuttamisessa.

On myös olemassa paljon eri kasveja, jotka voi hyydyttää verenvuodon, muutamia, joita veteen sekoittamalla saa liimankaltaista ainetta jolla voi sulkea haavat.

Että anna mennä vaan. Lähinnä tarkoitin, että kasveilla tuskin saa kuolemansairasta täysiin voimiinsa, lähinnä kuolemansairaan kipuja pystyy hellittämään ennen loppua.. Jos ymmärrät

// En suinkaan, kuulostaa pikemminkin mielenkiintoiselta! Kiitän valaisusta ja pidänkin nämä korvan takana, sillä jos ei muuta, niin ainakin näistä voi olla isoksi hyödyksi tällä parantajahahmolla pelatessa. //

KUU

Harmaa naaras tuijotti intensiivisesti Tuskan ummistettuihin silmiin, kuin se ajatuksen voimalla yrittäisi saada ne aukeamaan, kertomaan, että niiden kantaja oli vielä elossa, ettei elämänenergia ollut vielä virrannut ulos sen veltostuneesta, ruhjeutuneesta ruumiista, kovia kokeneesta mielestä.
Kuun sisällä elänyt toivon kipinä alkoi hiljalleen leimuamaan, kun uros näytti elonmerkkejä. Useampia! Se selkeästi yritti, yritti tosissaan - pitää itsensä vielä elävien kirjoissa ja estää itseään vaipumasta ikiuneen. Sen aika ei ollut vielä tullut. Se oli liian nuori jättääkseen maallisen elämänsä ja aineellisen olomuotonsa jälkeen. Sen kuolema ei voisi olla pyhien Henkien perimmäinen tahto. Siinä ei olisi järjen hiventäkään.

Tilanne oli ollut niin polttava, että naaras joutui suorastaan kahlitsemaan reaktioitaan, joita se normaalisti käsitteli kylmänrauhallisin, rautaisin ottein. Siinä missä yskiminen ja veren maku suussa tuottivat Tuskalle fyysistä painetta, se lietsoi suunnatonta pelkoa naaraan sisällä. Oli alkukantaisen luontokappaleen jalo taito, miten se osasikaan sysätä syrjään oman fyysisen kipunsa keskitettyään ajatuksensa täysin tähän toiseen, korvaamattomaan toveriinsa, joka miltei kuoleman kielissä ja silmittömässä kivussa makasi maassa, kykenemättä liikkumaan suuntaan tai toiseen.

"Kuuntele, Tuska", Kuun ääni oli tavanomaista hiljaisempi, särkyvämpi. Kuin se pidättäisi kyyneliään tippumasta.
"Minulla ei ole hätää ja niin ei ole sinullakaan. Tulen aivan pian takaisin luoksesi."
Naaraan ääni muuttui hiljalleen samanlaiseksi, mitä se parantajana oli. Rauhoittava ja asiansa tunteva, vaikka taustalle sysätyt, myllertävät tunteet olivat rikkoa senkin. Nuoren mutta todella hyvin oppineen parantajantaidot oltiin nyt laitettu koetukselle. Kuu ei tahtonut enää viivytellä; se nosti Tuskan tasolle lasketun päänsä ylös ja sen ottama, vahva alkuloikka saattoi sen sorjan sudenruumiin kiitämään läpi metsikön sellaista vauhtia, ettei siitä olisi hetkeen enää paluuta. Kaikkialta lähestyvä kipu oli nyt muuttunut poltteluksi.. oudon miellyttäväksi sellaiseksi, jota vasten puskeva tuuli lievensi ja hoivasi.
Vasta kun Kuu oli saapunut sille samaiselle kalliolle, missä ne olivat Tuskan kanssa käyneetkin, se hidasti tahtiaan. Tottuneet loikat veivät sen yhä korkeammalle ja korkeammalle, ja sitten korkeajalkainen naaras pujahti sisään pieneen luolantapaiseen. Se nappasi sen perältä kolmikukkaisen kasvin - hopealiljan, saman, jonka se oli sinne äsken vienyt - ja paluumatkallaan Tuskan luokse poimi vielä yhden toisen kasvin, joka tulisi olemaan suureksi avuksi.

Tuskan saavutettuaan Kuu hiljensi tahtiaan. Adrenaliini sykähteli sen suonissa ja hengitys oli raskasta. Se laski hampaissaan kannetut kasvit maahan ja käsitteli ne ennen käyttöä. Hopealiljasta se poimi yhden, hopeankuultoisen kukan ja laski sen höyhenenkevyen aineellisen olemuksen aivan Tuskan kuonon ulottuville.
"Oletko vielä tajuissasi? Tuska?", Kuu sanahti ja samalla lailla kuin hopealiljankin kanssa, se asetti yhden, noin kymmensenttisen, tuoreen kukinnon myöskin Tuskan ulottuville.
"Ainoa asia, mitä sinun pitää tehdä, on syödä nämä. Pyydän."
Kuu istui ääneti maahan ja jäi seuraamaan tilannetta. Sen katseesta varjostui suuri huoli. Ensimmäinen kasvi, hopealilja, turrutti ja hillitsi kipua - yleensä sitä annettiin vain yksi terälehti, mutta Tuskan saama annos, kokonainen viisiterälehtinen kellomuotoinen kukka, oli annoksena melko vahva, joka voisi aiheuttaa jonkinasteista huimausta ja huumaavia, euforisia tuntemuksia. Toinen kasvi oli taas väriltään kalkinvalkoinen, muodoltaan paljon maitohorsman kukintoa muistuttava, jonka vaikutukset elimistössä tehostivat luiden vahvistumista ja niiden korjaantumista loukkaantumisen jälkeen.

// Jep, eipä mitään. Jos tunnet tarvetta neuvoille vastaisuudessa, heitä viestillä niin autan miten pystyn //

Tuska kuunteli tarkasti korvat höröllään vierellään seisovan nartun sanoja, kuuli tämän hennon äänen vahvistuvan sen tietäessä, mitä tehdä. Tuska huokaisi helpotuksesta, tietäen, että narttu voi tarpeeksi hyvin pystyäkseen liikkumaan sulavasti eikä ollut hengenvaarassa. Uroksen toinen huoli ei hälvennyt kokonaan: se, että hänestä tulisi laumalleen turha elätettävä, mikäli hän ei täysin paranisi tästä koettelemuksesta. Tuska päätti hiljaa mielessään nartun lähtiessä matkaan, että tekisi mitä tahansa, jotta pysyisi laumalleen hyödyllisenä yksilönä. Vaikka opettelisi sitten keräämään rohtokasveja Kuulle, jos se olisi ainoa miten voisi auttaa. Tai vahtisi pentuja, kun näiden vanhemmat metsästivät ja osallistuivat tärkeisiin kokouksiin ja lauman tapahtumiin. Yhtäkaikki, uroksen vahva elämänhalu ja tiukkaan juurtunut, kantapään kautta opittu positiivisuus saivat sen päättäväisyyden ja sisun nostamaan päätään.
-Minähän en näin helpolla katoa.. Minusta tulee vielä jotain..!
Se mutisi itsekseen ääneen.

Kuu viipyi matkallaan odotettua kauemmin, ja Tuska alkoi jo miettiä, oliko narttu ottanut neuvostaan vaarin ja palannut lauman luo. Siinä tapauksessa uroksen olisi aika alkaa nousta ylös ja palata itsekin.. Tai ehkäpä hän ryömisi koko matkan. Miten vain, mutta tänne hän ei jäisi. Ehkä hetken voisi silti nukahtaa, vain pienen hetken sulkea silmät ja hengähtää..

Ennen kuin tummaturkkinen urossusi oli sulkenut sudenkeltaiset, kivusta sumentuneet silmänsä, se kuuli nopeasti lähestyviä askelia. Kuu oli palannut! Narttu saapui hänen lähelleen, pudotti kaksi rohtokasvin kukintoa hänen eteensä ja pyysi häntä syömään ne. Tietysti sitten, kun oli ensin varmistunut hänen tajunnantilastaan.
-Olen hereillä. Melkein nukahdin.. Tietysti. Mitä vain sanot.
Tuska vastasi Kuulle lyhyin lausein, kuin yrittäen säästää voimiaan parhaansa mukaan. Suurikokoinen, joskun säkäkorkeudeltaan vielä matala uros nosti päätään. Kivun vihlaisu oli odotettua voimakkaampi, ja sai uroksen ilmeen kireäksi. Se kurotti kaulaansa ja nappasi kasvit suuhunsa. Se ei ollut varma, pitikö ne pureskella vai niellä kokonaisina, mutta päätti pureskella ne silti. Edes tietoisesti sitä ajattelematta uros ymmärsi, että lääke olisi voimakkaampi, mikäli se olisi murskattu, sillä sen vaikutusalue olisi mahassa laajempi ja rohdon sisältämät aineet pääsisivät vaikuttamaan nopeammin.

Kuitenkin tietämättömänä rohtojen vaikutuksesta uros teki pienoisen virheen: Kuu ei tietenkään antaisi ikinä liikaa vaarallisena pitämäänsä lääkettä laumalaiselleen, mutta juurikin Tuskan päätös pureskella kasvit sai ainesosat vaikuttamaan nopeammin - ja voimakkaammin. Hetkisen kuluttua uros tunsi kivun hälvenevän, mutta tilalle tuli unenomainen, usvainen olo. Tuska kohotti päätään hieman ja vetäisi kunnolla henkeä, kurtistaen kulmiaan yrittäessään tarkentaa katsettaan edessään seisovaan narttuun. Yllätyksekseen se onnistui paljon paremmin kuin viime kerralla.
-Kuu. Näen jo paremmin. Lauman luo.. pitäisi lähteä.
Tuska mumisi jo lääkkeen vaikutuksen tuntien. Uros hymyili tyytyväisen, pehmeän utuisen tunnelma vallatessa sen. Tuska arvasi, että se oli lääkkeen ansiota, mutta antoi asiantolan olla ja päätti nauttia hetkestä. Tämä päätös sai uroksen suorasanaisemmaksi kuin normaalisti.
-Olet kovin kaunis.

Täysikuu paistoi kirkkaana taivaalla ja lempeä tuuli kulki läpi metsän, sivellen noiden kahden suden runkoja mennessään. Uroksen lääkehuuruisilla kasvoilla väreili pehmeä hymy.
-Me jahtasimme sen karhun pois. Mikä soturi oletkaan, Kuu.

// Juu, yritän parhaani mukaan häiriköidä siuta sitten, jos tulee jotain kysyttävää. ;> Ilmoitan nyt tässä, että lähden jälleen mökille tässä tunnin sisällä, joten mahdollisuuksien mukaan saatan päästä ropeilemaan, mutta jos en, siitä aiheutuvaa pientä kestoa ei kannata ihmetellä. //

KUU

Kuu oli hyvin tyytyväinen siihen, että uros oli tajuissaan ja pystyi vastaanottamaan naaraan tuomat rohtokasvit, jotka edistäisivät sen paranemista ja auttaisivat sitä ensihätään. Onneksi Tuska oli myös tajunnut jauhaa kasvit hampaissaan ennen nielemistä, vaikkei Kuu niin ollut hätäpäissään erikseen kehottanutkaan.
'Rauhoitu, idiootti', Kuu sätti itseään päänsä sisällä ja kohotti kuvainnollisen kämmenen läimäisemään mielensä kasvoille. Itsekuri oli hyvä juttu erityisesti näissä tilanteissa, kun sen itsensä ja sille jopa oudon tärkeäksi muodostuneen henkilön elämät olivat olleet vasta uhattuina, ja niin ne olivat ehkä vieäkin.
Tuskan lääkehuuruiset elehdinnät ja sanat saivat Kuun kasvoille nousemaan hymyn. Jopa nyt se uskalsi antaa itsensä höllätä hieman otetta, kun uros ei vaikuttanut enää niin tuskaiselta kuin vasta vähän aikaa sitten.
"Onko olosi jo parempi?" Kuu virnisti tahattomasti, kunnes päätti nousta seisomaan. Samalla sekunnilla naaras tunsi jäätävän jomotuksen ohimonsa ja reitensä kohdalla, mutta sekin hälveni aikanaan samaksi, eriskummalliseksi poltteluksi.
Hetken aikaa naaras punnitsi, miten se toimisi. Tässä tilanteessa voisi kyllä olla parasta, ettei uros kävelisi omin jaloin - vaikka kipu voisikin olla tuntumatta, liikkuminen voisi silti tehdä vahinkoa pahoin haavoittuneelle ruumiille. Sen kantaminen pelkästään Kuun toimesta lauman alueelle ei myöskän tullut kyseeseenkään, sillä kolmenkymmenkiloisesta naaraasta ei ollut kantamaan selänsä varassa urosta, joka painoi kaksi kertaa enemmän. Olisi mahdollista, että Tuska voisi joko jäädä tähän siksi aikaa, että se parantuisi, ja Kuu voisi käydä sen luona, pitämässä seuraa ja hoitamassa haavoja, tai sitten Kuu voisi hakea apuvoimia uroksen kantamisessa lauman keskuuteen.
Parantaja silmäili Tuskaa hetken aikaa. Sen vammojen laajuutta oli vaikea arvioida päällepäin tunnustelematta, joka olisi kuitenkin parasta tehdä hyvin hellävaroen ja silloin, kun lääkkeen vaikutus oli tehostunut.
"Miltä sinusta tuntuu? Kestäisitkö sen, jos joutuisit jäädä tähän lepäämään hetkeksi aikaa vai haluaisitko mieluummin lauman läheisyyteen?"
Kuu kysyi silkasta uteliaisuudestaan - vaikka toisaalta, piti ottaa huomioon, että rohtojen vaikutuksesta riippuen vastaus voisi olla enemmän tai vähemmän sekava, puhumattakaan sen todenmukaisuudesta. Mitään kiirettä ei kuitenkaan ollut ja naaras ei muutenkaan ollut aikeissa pitää tätä vastausta ratkaisevana. Se luotti omaan harkintakykyynsä, mutta kuuli myös mielellään Tuskan oman mielipiteen tilanteesta. Uroshan oli suurinpiirtein pelastanut Kuun hengen, ja siksi naaras koki, että sen pitäisi nyt tehdä kaikkensa ystäväänsä auttaakseen.

Tuska hymyili naureskellen pehmeästi. Se kuuli selvästi toisen kysymyksen ja kurtisti sille kulmiaan.
-Ei, en haluaisi jäädä tänne. Joku eläin haistaa veren enkä pystyisi välttämättä puolustautumaan kojoottiakaan vastaan. Mieluusti haluaisin lauman alueelle.. Vaikka sitten ryömisin.
Tuska vastasi tuolle niin kauniille susineidolle ja hymyili päättäväisesti. Uros vetäisi syvään henkeä ja alkoi nousta jaloilleen hitaasti, raajat ja koko keho täristen ponnistuksesta. Tuskan huohotus oli raskasta sen vihdoin suoristettuaan jalkansa. Pää matalalla roikkuen uros läähätti, jalat täristen vieläkin, ja puristi silmiään umpeen yrittäessään hengittää rauhallisesti. Tympeä kipu vasemmassa kyljessä muistutti vammasta, joka nyt vaikeutti hengitystä ja lisäksi vei kaiken voiman tuon kehosta. Tuska naurahti.

-Mielenkiintoista, miten näinkin yksinkertainen vamma voi saada ylösnousemisen näin hankalaksi.
Tuska ei itse ymmärtänyt, kuinka harvinaisen vahva sietokyky sillä oli. Pentuajasta metsissä metsästänyt, laumansa hylkimä sitkeä nuorukainen oli totuttanut kehonsa rankkoihin oloihin, ja sitkeimpien ja huonoimpien lihapalojen syönti oli karaissut uroksen. Jopa siinä määrin, että monet muut sudet tällä hetkellä makaisivat edelleen kivusta tajuttomana tai tajunnan rajamailla, eivätkä suinkaan yrittäneet nousta jaloilleen. Luonnollisen positiivisuutensa ja vahvan elämäntahtonsa avulla uros viimein sai päätään nostetuksi sen verran, että pystyi katsomaan pelastajaansa.
-Ilman sinua olisin varmaankin nyt kuoleman kielissä. Kiitos, Kuu.. Ei, en pysty kiittämään tarpeeksi. Minulla tosin olisi vielä yksi pyyntö sinulle.

Tuska vetäisi taas rauhallisesti henkeä, jottei katkennut luu puhkaisisi keuhkoa. Olettaessaan toisen kuuntelevan, se jatkoi.
-Jos pystyisit mitenkään.. korjaamaan kylkeni niin että pystyn taas metsästämään, olisin ikuisesti kiitollinen.. Minulle ruoan hankkiminen laumalle on ainoa keino, jolla tunnen itseni hyödylliseksi.. hyväksytyksi..
Viimeiset sanat tulivat ulos heikkona kuiskauksena, kun Tuska aneli toista pelastamaan kunniansa metsästäjänä. Uros ei tiennyt, kuinka laajat vauriot oli kärsinyt, tai että olisiko hän koskaan terässä, mutta hänen oli pakko yrittää. Niin paljon riippui Kuun vastauksesta, että Tuskan oli vaikea kestää odotusta: se katsoi Kuuta sudenkeltaisilla silmillään, anellen, pyytäen.

Meripihkan oranssia loistoa hehkuvan silmäparin omistaja istahti ryteikköiseen risujen, lehtien, kasvillisuuden ja neulasten verhoamaan maahan ja sitten se jäi tapittamaan herkeämättä Tuskaa. Melkoisen kärsineeltä villipedolta se näytti sekaisine turkkeineen ja lukuisine ruhjeineen, joka ei ollut mitään muuta kuin surullista. Naaras laski hivenen luimukorviaan, jotka nyt tuppasivat ihan normaalistikin olemaan niskaa myöten. Tämä uros kun oli yksi niistä viimeisimmistä tovereista joiden Huuhkaja tahtoi kokevan jotain näin kamalaa.
Sitten Tuska alkoi omin avuin - ja luvin - nousemaan.. au. Oliko se hullu? Ehkä vähän. Niin tai näin, sen sisukkuutta oli ihailtava. Sillä tarkemmin ajateltuna se, mitä uros oli sanonut veren petoja houkuttelevasta ominaisuudesta, ei ollut mitään muuta kuin totta. Siksi Kuun ainoa vaihtoehto oli jotenkin saada autettua Tuskaa pääsemään lähemmäs lauman oleskelupaikkoja ja sitten tehdä parhaansa hoivatakseen sen vammat kuntoon.
"Minä lupaan, Tuska."
Narttu astahti uroksen rinnalle. "Ota tukea minusta", sen pehmeä ääni väreili hauraalla ilmalla. Yön kylmyys kietoutui sen ympärille kuulaana, lamauttavana verhona ja vihloi ikävästi jokaiseen vertavuotavaan haavaan ja ruhjeeseen, mutta enää se ei välittänyt.
Kuu ojensi etutassuaan ottaakseen askeleen, mutta se tarkkaili samalla herkeämättä Tuskan liikkeitä, jotta pystyisi tahdittamaan oman kulkunsa parhaalla mahdollisella tavalla. Näin uros liikuttaisi murtumakohtaa mahdollisimman vähän, tai tuskin ollenkaan.
"Hengitä mahdollisimman rauhallisesti. Sano heti, jos sinua alkaa pyörryttämään tai et voi jatkaa matkaa", Kuu ohjeisti aivan varmuuden vuoksi. Sen ääni oli hiljainen ja tyyni, mutta vierellään olevan uroksen kuultava. Tähän mennessä kaikki oli niin hyvin kuin tässä tilanteessa vain saattoikaan olla.

Tuska huokaisi helpottuneena. Tilanteen vakavuudesta huolimatta tuntui siltä, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Lääkkeen mieltä sumentava vaikutus saattoi kuitenkin saada uroksen toiveekkaammaksi paluun helppouden suhteen, ja se luultavasti huomaisi olleensa hieman turhan optimistinen ennen kuin matka olisi ohi.

Matalasäkäinen, voimakas susiuros laski päänsä nartun selälle ottaakseen tukea tuosta. Se ei suonut ajatustakaan sille, että laskisi etutassunsa tuon päälle, se olisi jo liikaa. Sillä vaikka Tuska olikin kivuissa ja lääkkehouruissa, tajusi se silti nartunkin olevan suht huonossa hapessa. Tuska hengitti rauhallisesti ja astui askeleen eteenpäin. Vihlova kipu kyljessä sai uroksen vetäisemään henkeä terävästi, mutta sinnikkäästi ponnistaen se oli jo päättänyt päästä lauman alueille asti.

----

Yö oli jo pitkällä heidän yhä vaellellessaan kohti lauman reviirin ydinaluetta. Tuskan kivut olivat laimentuneet taustalle tykyttävänä, jomottavana taustana kaikelle, jota rytmittivät sen tasaiset hengenvedot ja Kuun pehmeä askellus. Tuska oli jo pitkän matkaa pitänyt silmiään suljettuna, liian heikkona ajattelemaan miltä näytti tai millaisen vaikutuksen hän tekisi muihin laumalaisiin saapuessaan kotiin. Uros avasi normaalisti niin terävänkeltaiset, nyt sumeat silmänsä.
"Kuu.. Taidamme olla jo lähellä. Voin kävellä yksin loppumatkan.. Kiitos. Etsitään nyt joku, joka voi antaa meille ruokaa. Sinun tarvitsee huolehtia itsestäsi välillä" se sanoi hymyillen heikosti nostaessaan päänsä tuon selältä. Uros pysähtyi hetkeksi ennenkuin alkoi hitaasti ja vaivalloisesti askeltaa syvemmälle lauman alueelle.

KUU

Mallikkaammaksi ei tämä voisi tästä enää muuttua. Tuska ei haaskannut energiaansa turhaan jääräilemiseen, vaan suostui ilman mitään mutisemista ottamaan vastaan auttavan olkapään, kun sitä kerran tarjottiin. Matkaaminen tässä kunnossa olevan suden kanssa oli melko hitaammanpuoleista ja sisälsi ne omatkin riskinsä, mutta oli suorastaan onni, että Tuska oli tuollainen viisas ja järkevä nuori susi. Olisivatpa kaikki naaraan potilaat sellaisia kuin Tuska. Vaikka vain pieni osa. Mutta edes vähän pienemmillä vahingoilla kiitos, sillä pelaajakin jo yhdessä vaiheessa kuvitteli haukanneensa vähän liian ison palan kakusta tämän potilaan kanssa, mutta kaikki mahdolliset hoitovirheet menköön Kuun aloittelevuuden piikkiin, jos niitä nyt ilmaantui. köh.

--

Pian susikaksikko oli matkannut lähelle lauman aukioisempaa seutua, itsessään niitä alueita, jotka päivisin täyttyivät jäätävästä puheensorinasta ja möykkäämisestä. Nyt siellä kuitenkin oli suhteellisen tyhjää. Tarkemmin ajateltuna tämä oli juuri se paikka, missä Kuu ja Tuska olivat alunperin tavanneetkin aikaisemmin tänä päivänä.
Pian Tuska sanoi jotain ja irroitti lämpimän kehonsa kosketuksen Kuusta. Naaraan katse kääntyi siihen. Siinä hetkessä oli jotain oudon kaunista. Oranssia väriä yössä loistavat silmät tuijottivat vastaaviin sudenkeltaisiin, kunnes jälkimmäiset häipyivät sen näköpiiristä, uroksen lähtiessä hitaasti kulkemaan omin jaloin eteenpäin.
Kuu seisoi hetken aikaa paikoillaan ja räpäytti vaaleita silmiään, jotka suorastaan hyökkäsivät vaaleanharmaan, värittömän hillityn olemuksen seasta. Niin. Ruokaa. Se nytkähti konemaisesti liikkeelle ja sen silmät haroivat tyhjinä ilmaa, kirsun nuuhkaistessa paikallisia hajuja. Hajamieliset, hiipivät askeleet toivat sen kutakuinkin Tuskan rinnalle.
"Öm.. olisiko jotain sun metsästäjäkavereita täälläpäin?" se tähyili, kunnes ne olivat saapuneet aukiolle. Toisella laidalla näkyi joukko susia, mitkä liikkuivat kahta haavoittunutta lähestyen.