Loitommalla // Hallanarka ja Ruskan Kultamaa

Tähän aikaan päivästä; tai paremminkin illasta, lehtimetsä oli kaikessa hiljaisuudessaan maaginen. Alastomat koivut heittivät pitkiä varjojaan sikin sokin, pimentäen suuren osan maasta ja siten estäen nousevaa kuuta paistamasta helmenvalkealle hangelle. Aukeammilla seuduilla lumi olisikin kimallellut tähtien tavoin kuun vaikutuksesta, mutta täällä, varjojen tiukassa syleilyssä niin pääsi käymään aniharvoin.
Mäki, jota pitkin rusehtava olento maleksi eteenpäin, vietti jyrkästi ylös, pakottaen tuon väsyneenoloisen taivaltajan kamppailemaan tietään ylös. Puuskuttava hengitys kohosi huuruten ilmaan ja takajalat värähtelivät voimanponnistuksista aina viimeisille askelille saakka. Hukka vääntäytyi vaivalloisesti tasaiselle maalle ja laski takapuolensa maahan siksi aikaa, että saisi hengityksensä taas tasaiseksi.
Siinä istuessaan narttu silmäili laiskasti ympärilleen. Läheisen puun varjo nuoli ruskeankirjavaa selkää, jossain lintu huusi kipakan varoitushuutonsa, mutta tämä ei Hallanarkaa huolettanut liiaksi. Luultavasti lintu oli varoittanut lajitovereita hukan itsensä läsnäolosta, joten lähistöllä ei lienisi muita elollisia, joista voisi olla nartulle jotain haittaa.
- Jos olisin poppasusi, aistisin nyt varmaan Henkien läsnäolon.
susi totesi itsekseen leikkisästi. Taustahälinään ja ikätovereiden ainaiseen läsnäoloon tottuneena painostava hiljaisuus tuntui jotenkin musertavalta, pyhältä jopa, eikä Hallanarka ollut varma pitikö tästä tunteesta vai ei.

Levättyään mielestään tarpeeksi ruskeankirjava pomppasi taas jaloilleen, valikoi itselleen suunnan ja antoi sitten tassujensa kuljettaa. Jäljet hukan takana kulkivat helminauhamaisesti, kierrellen sinnetänne ja välillä taas suoraan. Ulkopuolisen silmin painaumat lumessa näyttivät varmasti pahasti eksyneen tai sairaan yksilön jättämiltä, mutta tässä tapauksessa ei ollut kyse kummastakaan; itsekseen hyräillessään kulkunsa pitäminen sattui vaan olemaan hivenen hankalaa tälle nuorelle yksilölle.
Huvittaakseen itseään narttu antoi äänensä nousta aavistuksen kuuluvammaksi, niin että se saattoi hyvinkin kuulla oman laulunsa. Sen päähän ei vaan juolahtanut, että joku muukin saattaisi kuulla tuon huolettoman hoilauksen.

// Sori, teksti voi vähän tökkiä

//Ei töki Omasta tekstistäni en voi sanoa samaa..

Susi nuorikko jolkotteli omaa tasaista tahtiaan lumihangessa, joka kimmelsi kohdista joihin puiden varjot eivät osuneet. Hukka tunsi olonsa aina talvella enemmän tai vähemmän levottomaksi - osa syynä nuoruus ja kokemattomuus pimeiden kuukausien vaaroista, mutta suurelta osin tuohon seikkaan vaikutti myöskin suojavärin puute, Ruskan Kultaama kun oli nimensä veroinen.
Punertavan kirjava Ruska ei tiennyt minne oli matkalla, se vain vaelteli ja nautti omasta rauhasta. Tuo oli syönyt päivällä saalistamansa kanin, ja aikaisemmin illalla oli nauttinut ateriakseen toisen pupun. Ateriat olivat aina pieniä, jonka saattoi arvata naaraan hoikkuudesta.

Ruska haisteli talvisen illan kirpeää ilmaa, ja hetken nuuskuteltuaan pysähtyi. Susi neito luuli haistaneensa toisen suden, mutta jälki saattoi olla vanha; haju oli niin heikko, että sitä ei edes huomannut kovinkaan helposti. Ruska lähti uudestaan liikkeelle, mutta nyt kissamaisen siroin ja varovaisin askelin. Se ei halunnut törmätä keneenkään, ei ainakaan ventovieraaseen. Ei sillä että naarasta olisi pelottanut - Ruska vain mielsi itsensä tarpeeksi itsenäiseksi pärjätäkseen täysin omillaan. Se ei tarvitsisi kenenkään apua missään tilanteessa, vaan selvittäisi kaikki omat ongelmansa itse.

Pimenevässä illassa hiipivä Ruska näki toisen jäljet, ja vieraan hajukin oli voimistunut. Ruska tuhahti närkästyneesti, kuin olisi toisen vika että tämä oli sattunut Ruskan tielle. Neito laski päätään hiljaa murahdellen ja jatkoi matkaansa. Se ei väistäisi, vaan toinen saisi väistyä Ruskan tieltä. Näin päättäen itsepäinen susi jatkoi matkaansa, eikä aikaakaan kun alkoi jo kuulua hiljaista hyräilyä. Ruska oli huomaamattaan ajautunut jo turhan lähelle toista, nyt olisi jo myöhäistä perääntyä, sillä vieras huomaisi nuoren luultavasti hetkellä millä hyvänsä.

Iloinen hyräily katkesi äkisti ja keltasilmäinen seisahtui sijoilleen. Tuo käänsi toista korvaansa varovasti taakseen ennen kuin uskaltautui laskemaan katseensa siihen, minkä ominaistuoksun narttu oli haistanut.
Mitättömän välimatkan, kahden tai kolmen jäniksenloikan päässä seisoi toinen susi. Värityksensä perusteella tuo toistaiseksi tuntematon olento kuului samaan laumaan kuin Hallanarka itsekkin, mutta susi päätti silti olla hiukan varuillaan toisen suhteen. Lienikö syynä sitten arveluttava paikka tai ärhäkkyys, jonka ruskeankirjava oli aistinivaan toisessa, mutta joka tapauksessa Hallanaran oli erittäin vaikea heittäytyä tavanomaiseen iloisuuteensa ja antaa puhetulvan syöksyä kidastaan.

- Hei.
ruskeaturkki tervehti toista varovaisesti, silmäillen lajitoveriaan samalla kaikella mielenkiinnollaa. Vieras oli Hallanarkaa paljon sirompi ja korkeajalkaisempi, mutta narttu oletti toisen olevan kuitenkin nuorempi; ainakin sen rakenteessa oli vielä jotain pentumaista.
Jäisen aloituksensa jälkeen Hallanaran todellinen luonto rupesi kiivaasti kuplimaan pinnalle. Vieras hukka ei ollut vielä edes vastannut tervehdykseen, kun hidas hymy hiipi ruskeaturkin suupielille ja sen häntä heilahti pienesti.
- Minä olen Hallanarka. Entä sinä?
se esitteli itsensä ja tiedusteli vielä samaan hengenvetoon toisenkin nimeä. Joukko muitakin kysymyksiä ehti jo melkein nousta nartun huulille ja tuo onnistui vain vaivoin tukahduttamaan lausahduksensa; eihän vieras ehtisi muuten vastata ensimmaisenkään kysymykseen, saati sitten saada selkoa seuraavista.

Ruska pysytteli vaiti, ja lähti lähestymään vasta kun toinen oli huomannut tämän. Kultaiset silmät tarkastelivat toisen tanakkaa olemusta hiukan ärtyneesti, mutta nuorelle ominainen uteliaisuus ajoi tätä kohti toista. "Eihän kukaan voi pakoilla oman laumansa reviirillä tulematta ennen pitkää huomatuksi.." Ruska myönsi mielessään ja huokasi.

Ruskan Kultaama oli juuri vastaamassa toisen tervehdykseen, kun vieras vetäisikin vain henkeä ja jatkoi. Hymy ja hännän heilahdus saivat Ruskan seisahtumaan hämmentyneenä. Noin lempeää sutta se ei olisi osannut odottaa. "Tästähän menee kaikki jännitys", se mietti pettyneenä. Hetken hiljaisuuden jälkeenkin Ruska vielä tutkaili toista, antoi vielä vieraan odottaa vastausta kuin yrittäen koota menetettyä jännitystä kasaan ja vastasi lyhykäisesti:
"Olen Ruskan Kultaama."
Hymyä se ei vielä toiselle suonut, mutta heilautti hiukan häntäänsä ja pehmensi silmiensä terävää katsetta osoittaakseen Hallanaralle että ei ollut uhka.
"Kai olet Suvituulelaisia? Vaikka ei Ikiroutalainen varmaankaan tänne asti tulisikaan.." Ruska varmisti, katsoen Hallanarkaa hiukan epäluuloisesti.
"Ja miksi tuollainen nimi?" teini varmisti, ettei keskustelu kääntyisi siihen itseensä. Ruska ei ollut itsekkään varma, miksei pitänyt siitä, että se joutui puhumaan itsestään, mutta sillä hetkellä sudella ei ollut edes aikaa pohtia tuota arvoitusta. Kai se pelkäsi pitkästyttävänsä toisen, sillä vaikka Ruska esitti itsevarmaa ja leuhkaa nuorta hukkaa, se oli oikeasti epävarma ja melko arkakin. Hallanarka vaikutti nuoresta mukavalta, mitä nyt melkoisen hössöttävältä ja äitimäiseltä, melko nuoresta iästään huolimatta.

Hallanarka kuittasi uuden tuttavuutensa esittäytymisen ponnekkaalla, hymähdyksen saattelemalla nyökkäyksellä.
- Olen juu ja sinäkin lienet.
Ruskeaturkin lause ei sisältänyt kysymystä, eikä tuo oikeastaan odottanutkaan toisen enää palaavan tähän aiheeseen. Edessään seisova susi täsmäsi turkkinsa väreiltä ja se riitti tälle huklle vallan mainiosti.
- Njaa, synnyin lämpimillä keleillä, ehkä vanhemmat ajattelivat, etten kestäisi talvea.
Nuorikolla ei oikeastaan ollut aavistustakaan miksi oli aikanaan sanut juuri tuon nimen, mutta sitä joskus mietittyään, tuo oli päätynyt johonkin tuon tapaiseen johtopäätökseen. Emoltaan ja isältään se ei kuitenkaan tulisi koskaan kysymään asiasta, niin paljon se ei kuitenkaan vaivannut ruskeankirjavaa.

- Mitä muuten teet täällä tähän aikaan?
Hallanarka kyseli ihan kyselemisen ilosta ja pitääkseen kiusallisen hiljaisuuden loitolla. Kuten yleensäkin, narttu otti keskustelun jatkamisen mielellään vastuulleen, mikäli toinen ei olisi sillä tuulella ja tuo pyörittelikin jo mielessään muita puheenaiheita; Ruskan puhumishalu kun tuntui Hallanaran mielestä hiukan arveluttavalta.
- Tai no, ei kai siihen tarvitse sen kummempaa syytä, eipä itsellänikään ole.
Narttu tavallaan jo vastasi omaan kysymykseensä toisen puolesta, tajuamatta edes itse tehneensä niin.
Loputon hymy huulillaan hukka lepuutti sulmiään hetken katsomalla vasemmalle puolelleen, jossa tuon eteen aukeni loputon puiden rivistö, lunta ja kaistale yötaivasta. Jotenkin susi tunsi itsensä ylitsevuotavan iloiseksi. Tästä tulisi vielä hyvä ilta.

"Aivan oikein." Ruska nyökäytti vielä vahvistukseksi päätään, vaikkei Hallanarka luultavasti vastausta odottanutkaan.
"Jaahas. No, olet ainakin tähän asti selvinnyt." Ruska totesi itsestään selvyyden vain hiljaisuuden pelossa - silloin oli suurempi mahdollisuus että keskustelu kääntyi Ruskaan itseensä.
"Kunhan vaeltelen ympäriinsä, en ihmeempää." naaras vastasi, vaikka Hallanarka oli jo ehtinytkin vastata kysymykseensä.
Ruska haukotteli, lähinnä rentoutuakseen. Tuon jälkeen narttu katsoi sopivaa paikkaa, mihin istahtaa ja löysikin sellaisen nopeasti. Lumihangessa tulisi ennen pitkää kylmä, mutta sillä hetkellä Ruska tahtoi vain lepuuttaa jalkojaan ja tehdä olonsa mukavaksi.

"No, Hallanarka, mitenkäs sinulla on mennyt? Oletko päättänyt jo mihin virkaan alat?" nuorempi kysäisi raukealla äänellä. "Ja jos saan kysyä, minne olet matkalla?" tuo jatkoi kohteliaasti.
Ruska piti puhumisesta, mutta tahtoi myöskin omaa rauhaa. Nuo kaksi piirrettä oli vaikea sovittaa yhteen, mutta kompromissina Ruska jutteli harvoin, mutta silloin kun paikalle osui toinen susi juttua riitti.
"Mukava tavata noin iloinen susi, kun nykyään kaikki vanhukset ovat pelkkiä yrmynaamoja", Ruska hymähti, tarkoittaen vanhuksilla lähinnä omia vanhempiaan.

Toinen näytti tekevän olonsa mukavaksi, joten ruskeaturkki uskalsi olettaa, että tämä olisi halukas jäämään ehkä juttelemaan pidemmäksikin aikaa, mikä sopi nartulle itselleen paremmin kuin hyvin. Seura ei koskaan olisi pahitteeksi.
Esimerkkiä seuraten Hallanarkakin laskeutui takapuolensa varaan. Lumen viileys tuntui heti, mutta onnekseen tiivis pohjavilla esti vielä toistaiseksi märkää pääsemästä iholle asti. Ei siinä muuten mitään, mutta jos ilta sattuisi venymään pitkällekkin, olisi paljon mukavampi olla kuivin turkein, kun lämpökin pysyi paremmin kehossa.
- Eipä sen kummemmin, parantajan oppilaan paikkaa olen miettinyt, mutta mitään sitovaa päätöstä en ole tehnyt.
Hukka virkkoi juttelevaan äänensävyyn ja päästi hiljaisen naurahduksen ennen kun jatkoi taas nopeaa puhettaan:
- En varsinaisesti minnekkään; jos jotain, niin yöpaikkaa voisi ruveta vielä jossain kohtaa iltaa etsimään.
Hallanarka alkoi hiljalleen pitää tästä tuttavuudestaan, vaikka ensiksi olikin vaikuttanut, ettei tästä kohtaamisesta seuraisi mitään hyvää. Ensivaikutelma ei ilmeisesti aina pitänytkään paikkaansa, vaikutti vieras kuinka äkäiseltä tahansa.
Ruskeankirjava hykersi toisen puheille. Tuo oli itsekkin huomannut lajitoveriensa olevan tätänykyään melkoisen äreitä. Johtuikohan se talvesta ja sen tuomista vaikeuksissa jokapäiväisessä elämässä, vai jostakin aivan muusta; nartulla ei ollut aavistustakaan. Omasta mielestään elo oli ihan yhtä mukavaa kun aina ennenkin.
- Kiitos, et itsekkään ole hassumpaa seuraa.
Hukan ääni oli edelleen huvittunut, mutta tuo siltikin tarkoitti sanomaansa. Vaikka Ruska olikin jonkin verran Hallanarkaa nuorempi, tunsi tuo silti tulevansa hyvin juttuun tuttavansa kanssa.
- Oletko itse muuten miettinyt mitään ammattia?
Keltasilmä muisti äkisti nuorempansa kysymän kysymyksen ja ajatteli olevan kohteliasta, jos tiedustelisi juttukumppaniltaan samaa. Mielikuvituksetonta ehkä, mutta oli sekin tapa jatkaa keskustelua.

//Sori kesto, mutta kirjotin tän jo kerran ja sitten joku "ihana ihminen" (<- sarkasmia, vink vink) meni poistamaan sen... Mur//

Toinenkin istahti, ja Ruska hymähti. Naaras ei ollut huomannutkaan aikaisemmin tunnetta, joka nyt pyrki pintaan; yksinäisyyttä. Ruska oli ollut niin keskittynyt välttelemään vanhempiaan, ettei ollut miettinyt ollenkaan puuttuvia ystävyyssuhteita. Mutta nyt, kun seura vaikutti vilpittömän mukavalta, teini toivoi saavansa Hallanarasta kaverin, suden jolle puhua ja kertoa murheensa.
Nuo ajatukset saivat Ruskan siristämään hetkeksi silmiään hiukan häkeltyneesti, mutta nopeasti ilme vaihtui kuin kokeillen ystävälliseen hymyyn. Neiti halusi olla toiselle yhtä mukava kuin tuo oli sille, mutta ei todellakaan alkaisi mielistellä Hallanarkaa jotta saisi tuosta ystävän. Ruska halusi toisen ystävystyvän hänen oikeaan luonteeseensa, eikä johonkin nuoren keksimään rooliin.

"Parantaja onkin hieno ammatti, mutta itse en..." Ruska aloitti, mutta Hallanarka keskeytti tuon nopealla puheellaan. Teini kurtisti hiukan kulmiaan ja rykäisi Hallanaran lopetettua.
"Jos aiot ylipäätään mihinkään virkaan, sinun täytyy opetella puhumaan raauuhaalliseemmiin." Ruska sanoi kärkeväsän sävyyn, eikä pehmentänyt sanomaansa hymyllä tai millään muullakaan, mikä saattaisi vaarantaa viestin perille pääsyn. "Niin, ja itse en aio parantajaksi, se ei vain tunnu minun ammatiltani." Ruska jatkoi kuin mikään ei olisi tuota keskeyttänytkään.

"Kiitti. Toivottavasti et pahastunu tuosta puhenopeutesi kritisoimisesta, ajattelin vaan että olisi mukava välillä saada puheestasi jotain selvää" Ruska naurahti, nyt jälleen hymyillen. Jos Hallanarkaa ei haittaisi nuoremman alati vaihteleva mieliala, heistä voisi hyvin suurella todennäköisyydellä tulla kaverukset.

Hallanarka naurahti omalle ajattelemattomuudelleen, mutta vasta varmistettuaan, että toinen oli tällä kertaa varmasti sanonut sanottavansa ja lopettanut lauseensa.
"Anteeksi, en tajunnut ollenkaan keskeyttäneeni!" ruskeankirjava huudahti anteeksipyytelevään sävyyn, viritellen kasvoilleen sovittelevaa hymyä. Kieltämättä, narttu saattoi useinkin olla turhan kovaääninen ja puhua armotta toisten päälle, mutta nyt se lupasi itselleen, hiljaa mielessään tietty, että vastedes koettaisi olla tarkempi asian suhteen. Tiedä sitten kuinka kauan lupaus kestäisi, mutta ainakin hukan aikomukset olivat hyvät.

" Eipä mitään, parempi vain, että sanoit heti näin alkuun." narttu virkkoi tällä kertaa rauhallisemmin, myöskin hymyillen. Kaikenkaikkiaan Hallanarka oli tainnut hymyillä koko noiden lyhyen tuttavuuden ajan, mutta mitä muuta elämäniloiselta nuorikolta saattoikaan odottaa? Hallanaralla harvoin oli ikäviä tunteita yhtään ketään tai mitään kohtaan, joten iloiset kasvot olivat harjaantuneet jatkuvaan virneeseen. Narttu oli joskus jopa kysytti, mille tuo virnuili jatkuvasti.

" Ei sinua huvittais kävellä vähän? Takajalkoja rupee pikkuhiljaa palelemaan..." kellertäväsilmäinen ehdotti, hypähtäen itse jo jaloilleen, minkä jälkeen tuo venytteli nautinnollisesti kangistuneita koipiaan. Toisinaan narttu saattoi kykkiä kylmässä hangessa paljon pidempiäkin aikoja, mutta tällä kertaa ilma taisi olla sen verran lämpimämpi, että lumi oli märempää ja näin ollen kasteli hyvin nopeasti suden turkin.


// Lyhyttä...

//Niin miullakin //

Aluksi Ruska suorastaan närkästyi Hallanaran naurahduksesta; toisenhan olisi pitänyt hävetä käytöstään. Teinin pieni nyrpistys kuonossa kuitenkin katosi, kun neiti muisti tahtovansa toisesta ystävänsä. Ei sopisi itkettää toista mikäli halusi tuosta kaverin. Noin ajatellen Ruska veti suupielensä tiukasti hampaiden päälle, vaikka ei uskonutkaan paljastaneensa niitä vahingossa missään vaiheessa.
"Juu, ei mitään. Ajattelin vain tulevia jutteluseuralaisiasi, ja että heille ja minullekkin olisi paljon kivempaa saada jokunen sana johonkin väliin." Ruska hymähti ja virnisti; tuo ei vain mahtanut mitään, että Hallanarasta tarttui positiivisuutta ja iloa myöskin myrtsiin nuoreen.

Ruska nyökkäsi Hallanaran vastaukselle, joka oli lausuttu huolellisen rauhallisesti. Oppi meni perille, ja Ruska toivoi vanhemman myöskin muistavan huomautuksen. Hallanarka kuitenkin vaikutti Ruskan silmissä melkoiselta huithapelilta; hymyä ja naurua, kuten myös energiaa ja iloa, toisella riitti, mutta keskittymiskyvyn paljoutta Ruska epäili olevan melkoisen vähän verrattuna naaraan muihin piirteisiin.
Vasta kun Hallanarka kertoi jalkojensa paleltumisesta, Ruskakin huomasi takastensa puutuneen ja hiukan kylmettyneenkin. Lumi oli melkein nuoskaa, sillä lämpötila ei ollut paljolti pakkasen puolella. Ilmassa tunsi kosteuden, kevät oli tulossa; päivällä linnut olivat laulaneet keväisiä viisujaan.

"Juu, kyllä tästä vois taas liikkua.." Ruska nousi ylös venytellen ja raukeasti haukotellen. Alkoi olla vasta ilta, mutta Ruskalle parin tunnin torkut voisivat tehdä terää. Sen jälkeen voisi jälleen metsästää ja vaellella... Muuta sisältöä nuorella ei elämässään ollutkaan. Tekisi oikein hyvää saada ystävä, jonka kanssa viettää aikaa.

Valittuaan sattumanvaraisen suunnan ja otettuaan jo muutaman askeleen, narttu käänsi vielä päätään olkansa yli, kuin varmistaakseen lähtikö tuo uusi tuttavuus mukaan. Olisi ollut melko kiusallista, jos keltasilmäinen olisi vain lampsinut muitta mutkitta matkoihinsa, tarkastamatta oliko Ruska kelpuuttanut oranssihtavaturkkisen valitseman suunnan. Nuorempi kuitenkin vaikutti sellaiselta, joka ei mielellään antaisi muiden määrätä itseään, sati sitten seurailisi tuoreita tuttavuuksiaan opetetun koiran tavoin.
Jokaisella pienellä askeleella Hallanarka tunsi lämmön virtaavaan kohmettuneisiin jäseniinsä. Huka olisi voinut miltei ulvoa riemusta; harva asia tuntui niin hyvältä, kun saada jalkoihin liikettä, melkein kuin olisi hetken ollut rampa ja saanut jalkansa takaisin. Tai näin narttu itse ajatteli asiaa. Tunteellisesti ehkä, mutta sellainen tuo vain sattui olemaan.
" Kertoisitko jotain itsestäsi?" Hallanarka lohkoi hiljaisuutta kysymyksellään, eikä tällä kertaa nostanut huuliaan idioottimaiseen virnistykseen, vaan pikemminkin rohkaisevaan hymynpoikaseen. Hukka jopa muisti lupauksensa kielensä hillitsemiseen liittyen, eikä tällä erää esittänyt lisäkysymyksiä tai tarinoinut itsestään; odotti vain hiljaa toisen mahdollista vastausta.
Loppujen lopuksi hiljaisuus ja odottaminen ei edes tuntunut niin kamalalta, tai, ei narttu koskaan ollut sitä mitenkään erityisen hirveäksi olotilaksi mieltänytkään, tämä yksilö ei vain sattumoisin ollut melkeimpä koskaan kokeillut sitä. Lupauksen pitäminen ei ehkä sittenkään tulisikaan olemaan niin vaikeaa kun olisi voinut kuvitella. Kunhan vain malttaisi vähän mieltään, niin asiat sujuisivat omalla painollaan.

Ruskalla ei ollut mitään väliä suunnalla, joten jalkojaan venytellen tuo lähti seuraamaan Hallanarkaa. Uusi tuttavuus tarkisti että toinen seurasi, ja Ruska mietti kuinka koomista olisi jos nuorempi olisikin lähtenyt vain pois toisen huomaamatta. Ruskan Kultaama oli kuitenkin yksinäisyytensä huomattuaan varsin tyytyväinen saadessaan seuraa Hallanarasta, eikä odottanut parivaljakon eroa innokkaasti. Suvituulen lauma oli pieni ja reviiri kohtuullisen iso, joten aivan joka päivä ei toisiin susiin törmäisi, vaikka tahtoisikin.

Ruskan jalat eivät olleet pahasti puutuneet, vaan tuntuivat jälleen normaaleilta muutaman askeleen jälkeen. Naaras harppoi lumihangessa toisen hukan vierelle ja katseli pimentyvälle taivaalle hiljalleen syttyviä tähtiä.
Hallanaran kysymys sai Ruskan puraisemaan huultaan ärtyneesti. "Mitäs päästin tähän väliin hiljaisuuden laskeutumaan, nyt sitte aletaan puhumaan syvällisiä menneistä..." nuorempi ajatteli silmät siristyen.
"Noh, synnyin kolmanneksi pentueeseen. Minulla on siis kaksi veljeä... ja isä ja emo." Ruska kertoi suorastaan ikävystyneesti, äänen sävylläänkin se vähätteli omaa menneisyyttään joka oli kerta kaikkiaan vaatimaton. "Pidän vaeltamisesta - olen kokoajan liikkeellä. Tuon takia en ole juuri ikinä perheeni kanssa." Oli ihme, että neitokainen suostui kertomaan edes noin paljon itsestään - kaikilla muilla kun oli varmasti vaiherikkaampi historia.
"Entäs sinä?" susi kysyi nopeasti ennen kuin toinen ehtisi kysyä vielä jotain Ruskasta. Nuori muisti käskeneensä Hallanarkaa hidastamaan puhettaan, vaikka itse kiirehti vaihtamaan aihetta sillä samalla hopulla kuin Hallanarkakin vasta.

"Siis onko perhettä, ihastusta?" Ruska johdatteli. Mikäli se aavisti oikein, Hallanaralta puhetta noista aiheista riittäisi joksikin aikaa. Kenties tarpeeksi pitkäksi hetkeksi, niin että toinen unohtaisi kysellä Ruskasta enää muuta.

Keltasilmä ei katsahtanut toiseen sen puhuessa, vaan tiiraili päättäiväsesti eteensä, kuunnellen kylläkin puhetta hyvinkin tarkkaavaisesti. Oli aina kiinnostavaa kuulla jotain lajitovereistaan, jotain sellaista siis, mitä ei päällepäin nähnyt.
Narttu hymähti nuoremman lopetellessa vastaustaan, äänensävystä päätellen tuo ei kovin mielellään kertontu itsestään, joten Hallanarka tunsi olevansa jopa voitokas, saadessaan edes jotain tietoa irti. Ei mitään tähdellistä, mutta mukavahan se oli jokatapauksessa kuulla.
Hukan katse syttyi taas uudella tavalla, kun siitä itsestään tiedusteltiin. Silmät tuikkien se avasi kitansa puheryöppyyn. " Noo, on minulla perhe; isä äiti ja muutama sisaruskin. Äidin ja isän kanssa en ole ollut tekemisissä nyt hetkeen, mutta sisaruksiaan sitä tapaa tahtomattakin kuljeskellessaan, ei sillä että siinä olisi mitään ikävää; onnekseni he ovat kaikki ihan mukavia." Selittäessään ruskeaturkkinen innostui ehkä eksymään sivuraiteille, tarkoittaen, että tieto, jota tuo suolti suustaa, ei ollut milläänlailla olennaista, saatika sitten edes etäisesti kinnostavaa.
" Niin ja ketään ihastusta tai kumppania minulla ei ole, ainakaan vielä." Hukka lisäsi vielä astetta rauhallisemmalla äänensävyllä. Voi, miten puhuminen saikin suden niin hyvälle tuulelle; tuo olisi vallan mainiosti voinut jatkaa tuntikausia puhumista, mutta jokin tuossa oranssihtavassa päässä jarrutteli puheentuottoa. Hallanarka ei tuntenut itseään kovin kohteliaaksi pälpättäessä vain itsestään, mutta taas toisaalta, uusi tuttava ei vaikuttanut kovin innokkaalta olemaan äänessä. Hetken hukka joutui käymään henkistä kamppailua itsensä kanssa, jotta osaisi päättää puhuakko, vai antaa toisen kertoa vielä itsestään.
" Oletko muuten koskaan miettinyt, millaisia hukkia Ikiroudassa on?" kysymys lipsahti salakavalasti nartun huulilta. Se ei ollut suunitellut kysyvänsä mitään tuollaista, jos jotain, niin Hallanarka oli ajatellut seuraavan lausahduksensa koskevan säätä, mutta jotenkin sanat olivat vain muodostuneet itsestään ruskeaturkin suussa. Aavistuksen hämentyneenä keltasilmä antoi katseensa vaeltaa taivaalle ja oli tutkiskelevinaan tähtikuvioita.

//Sori kesto, netti ei tahdo välillä toimia ollenkaan..//

Kuunnellessaan toisen puhetta Ruska puraisi huultaan yllättyessään huomanneensa olevansa kateellinen toiselle. Tuo perheidylli mikä Hallanaralle oli suotu, oli sitä mitä neitokainen pohjimmiltaan halusi, vaikka itse olikin suhteensa perheeseensä pilannut.
"Minkä nimisiä he ovat, olenko minä vaikka tavannut heidät?" Ruska kysyi hajamielisesti, ajatellen yhä Hallanaran onnea.
Ruskalla ei ollut epäilystäkään, että Hallanaran elämää olisi koskaan ollut varjostanut minkäänlainen varjo. Tietysti kaikki muut olivat eläneet paremman elämän kuin Ruska siihen asti, tietysti. K A I K I L L A muilla oli varmasti täydellisen mukava perhe, Ruska oli taatusti ainut, jolle oli siunaantunut hölmöt vanhemmat ja idiootit veljet. Noin Ruska ajatteli.
Murrosikä oli ainut Ruskan ongelma, se sai naaraan synkistelemään ja kettuilemaan aina välillä. Nuoren naaraan olisi kuulunut ajatella elämäänsä kiitollisuudella; Metsän Hengellä olisi ollut monta tilaisuutta suuttua nuorelle tuon laukatessa ympäri metsiä, mutta Ruska löysi ruokaa ja saisi oman osansa rakkautta jahuolenpitoa vanhemmiltaan jos ottaisi sen vastaan. Nuorella ei siis ollut todellista syytä valittaa yhtään mistään.
"Niin, eipä tässä pienessä laumassa ketään kiinnostavaa olekkaan. Kaikki on jotain ikäloppuja", Ruska tuhahti.
"Vaikka tietysti voin esitellä sinut veljilleni..." nuoren suupielet vetäytyivät jälleen pieneen kiusoittelevaan hymyyn; elämä murkkuna soi tuolle myöskin erittäin nopeasti vaihtelevan mielialan.

Kysymys toisesta laumasta sai Ruskan hiukan kohottamaan kulmiaan yllättyneenä, mutta ei tuolla mitään ollut Ikiroutalaisia vastaan. Vanhemmat eivät vihanneet tummia susia, eikä Ruskakaan ollut siis saanut vaikutteita tuntea inhoa noita kohtaan.
"Enpä ole ajatellut, enkä tutustunutkaan yhteenkään. Miten niin?" Ruska vastasi nopeasti, pitäen kiirettä kysymystä varten. Uteliaisuus keskustelun saaneesta käänteestä poltteli nuorta.

//Itse tulkintaisena merkkinä saavun Pohjoistuulen Hengen kanssa sekaantumaan //

Tuuli yltyy. Kova pakkaslumi nousee tuulen mukana ja hiutaleet tuntuvat neuloilta. Tämä tapahtuu siinä välissä, kun puhe kääntyy Ikiroutalaisiin. Tuuli pyörteilee hetken levottomasti ja haipuu sitten pois jättäen seudun ja sudet niin kuin ne ennen olivatkin.

" Siskoni ovat nimeltään Usvaturkki ja Pilvilaulu, veljeni nimi on Tammentaisto," narttu vastasi juttelevaan sävyyn ja jokaisen lausumansa nimen kohdalla lämmin muistikuva sisaruksistaan välähti ruskeaturkin mielessä. Nyt olikin vierähtänyt haarvinaisen pitkä tovi, tarkalleen ottaen melkeimpä kuu, ettei tuo ollut törmännyt yhteenkään sukulaiseensa.
Hallanarka naurahti toisen mainitessa laumalaistensa ikätasosta. " Tuossa olet kyllä oikeassa!" se haukahti huvittuneena. Sisrustensa, ja nyt tiety Ruskan lisäksi Hallanarka ei tuntenut juurikaan samanikäisiä susia laumastaan, jos niitä nyt sitten edes oli. Aivan kaikkia nuorikko ei tietenkään tuntenut, mutta vähän sellaisen kuvan tuo oli onnistunut saamaan, että vanhempaa väestöä oli enemmän; tiedä sitten, miten totuudenmukainen tämä olettamus oli.
" Haha, mikäs siinä, jos joskus vaikka esittelisi," narttu heitti takaisin, vaikka ei välttämättä ihan tositarkoituksella.

Ruskeaturkki ei saanu tilaisuuta selittää kysymystään, kun tyhjästä nousi puhuri ja pistelevä jäätihku hakkasi nuorikon kasvoja. Hämmennys levisi ilmeen lisäksi hukan mieleenkin. Se ei ollut koskaan nähnyt sään vaihtuvan noin äkisti. Äsken tähtitaivas oli vielä vilkuttanut iloisesti alas, mutta nyt pahaenteiset pilvett peittivät syvänsinisen värin ja tuuli pukkoili levottomasti koivujen lomassa.
Yhtä nopeasti kun oli alkanutkin, sää tuntui tyytyneen ja tilalle jäi taas rauhaisa tunnelma, niin kuin mitään myräkkää ei olisi kuunaan ollutkaan.
" Omituista...." Suvituulelainen virkkoi hiljaa ja samalla tuo huomasi kylmienväreiden juoksevan pitkin selkäpiitään. Vaikka kaikki oli taas näennäisesti normaaleilla urilla, Hallanarka tunsi itsensä huonovointiseksi ja uupuneeksi. Jostain varjojen uumenista hukka oli myös tuntevinaan kylmien silmien katseen jäätävän niskassaan.