Tutustumisia // Tuska & Ruskan Kultaama

// Olipas mielikuvituksellinen nimi pelille... xP //

Vaikka Ruska esitti vanhemmilleen olevansa alati kiukkuinen, itsenäinen ja töykeä, tällaiset aamut saivat nuoresta sudesta hyvät puolet esille; auringon kauniit, kirkkaat ensimmäiset säteet saivat puiden huurteiset oksat ja hanget kimaltamaan kuin kristallit, kevään ensimmäiset linnut lauloivat jossain kuusikon yläpuolella ja vikkelät, tuuhea häntäiset oravat vipeltelivät puissa. Ruska käänteli päätään puolelta toiselle nopeaan tahtiin, tuossa aamussa oli niin paljon nähtävää että piti vilkuilla ympärilleen mikäli mieli nähdä tuon kaiken.
Taivas oli sininen, vain muutama valkea pilvi verhosi auringon aina välillä, ja silloinkin vain hetkeksi. Hetken aikaa Ruska ei muistanut, miksei pitänyt tuosta niin kauniin valkeasta vuodenajasta.

Tuo kävi kuitenkin heti selväksi, kun Ruska tähyili puiden oksilla sutta tarkkailevia oravia. Neitokainen törmäsi keskikokoiseen kuuseen katsellessaan muualle kuin eteensä, ja pian sudesta ei näkynyt häntääkään lumien pudottua tämän päälle. Vinkuen ja muristen teini kömpi lumikasasta esiin, ja mulkoiltuaan hetken syyllistä kuusta, tuo jatkoi jälleen päämärätöntä matkaamistaan. Lumipesu oli vienyt kaiken hyvän mielen Ruskasta, ja äsken niin kauniisti kimaltava hanki tuntui sillä hetkellä pikemminkin häikäisevän inhottavasti, oravat eivät enää leikkineet vaan Ruska olisi voinut vannoa niiden virnuilevan sille. Hukan pää painui alas, mutta häntä viuhtoi nykivästi puolelta toiselle askelten tahtiin.

Vähän ajan kuluttua Ruska pysähtyi lepäämään, ja katsellessaan ympärilleen tarkemmin huomasi ettei ollut aikaisemmin käynyt tuossa paikassa.
"Onko tämä enää reviiriämme..?" nuori mumisi pää kallellaan, silmäillen nyt vieraaksi huomaamaansa maastoa uteliaasti. "Tästä kun vanhemmat saavat tietää... Heh heh" Ruska mietti tyytyväisenä. Mitä enemmän vanhemmat suuttuisivat, sen parempi. Ehkä hän jatkaisi matkaansa vielä pidemmälle reviiristä.. Niin päättäen nuori lähti jälleen liikkeelle, nyt korvat innokkaasti pystyssä, kirsu väpättäen jännityksestä ja leppoisan hölkän tahtikin oli muuttunut energiseksi, pomppivaksi laukaksi.

Tuska

Tummanpuhuva turkki hulmusi kirpeässä pakkassäässä pyörteilevässä tuulessa. Väkevä vartalo ja tuuhea niska- ja selkäturkki paljastivat tuon olevan susiuros, vielä muuhun kehoon nähden hieman liian pitkät jalat taas sen, että se oli nuori, joskin aivan aikuisuuden kynnyksellä. Uroksen askel oli pehmeä ja joustava kuten kunnon metsästäjän askeleen kuuluukin, ja jäntevät lihakset värähtelivät tuon paksun turkin alla. Tuo kohotti sudenkeltaisen katseensa arolle ikimetsän laidasta, tiiraillen, näkyisikö riistaa. Sen tehtävä oli ruokkia laumansa tässä kylmässä, pakkasen raiskaamassa, talven valtaamassa maassa. Kevään tuoksu leijaili petollisena ilmassa: kaikkein nälkäisin kausi oli aina juuri ennen, kuin kevät alkoi versoa ja elämä puhjeta kukkaan. Aivan kuten juuri ennen auringonnousua on yön pimein hetki.

Susiuroksen tummansiniharmaa turkki hohti talvisessa auringossa eri väreissä. Tarkkaan katsomalla turkista saattoi erottaa sinisen, lilan ja jopa punaisen eri sävyjä tuon liikkuessa joustavaan, matkaavoittavaan tahtiinsa pienen aukean poikki.
Tiedän että olen vähän turhan lähellä Suvituulen reviiriä, mutta nälkä ei katso sääntöjä, uros ajatteli ja kurtisti kulmansa päättäväisesti. Tänään hän tulisi ruokaa mukanaan takaisin laumansa luo, ei kuten niin monet muut metsästäjät lähiaikoina, tyhjin käsin. Hän tulisi kokemusta rikkaampana. Uros ei tiennytkään, kuinka oikeassa oli..

Ruskan suusta pääsi pieni haukotus, ja vauhti alkoi hiljalleen tippua. Huohotukseltaan naaras ei enää kuullut lintujen virkeää ja iloista viserrystä, ja kohta kuurous alkoi häiritä nuorta. Turvaton olo oli jo tarpeeksi paha, kun ei sulautunut maastoon, mutta kun ei enää kunnolla kuullut mahdollisia vaaroja... Ruskaa hytisytti kuvitelmat, kuinka joku kamala hirviö hyökkäisi sen kimppuun kuusen takaa. Naaras väisti seuraavan kuusen laajassa kaaressa, vaikka tiesikin käytöksensä naurettavaksi.
Lihaksia poltteli, kurkkukin tuntui karhealta suden haukottua kylmää ilmaa. Se oli kuluttanut voimavarojaan innostuksen puuskassa turhankin paljon, varsinkin kun nuoren hukan pitäisi olla koko ajan varuillaan. Nämä maat eivät kuuluneet Suvituulen laumalle, vaikka olivatkin sitä lähempänä kuin Ikiroudan reviiriä.

Ruska rojahti lumihankeen makaamaan tasaamaan hengitystään ja lepuuttamaan jalkojaan. Silmät pyörivät lepotauosta välittämättä, etsien kaikkea epäilyttävää kauniista, aamuisesta maisemasta. Nuoren suden suonissa virtaama adrenaliini oli poissa, samoin kuten innostuskin. "Mitä väliä, vaikka voisinkin kertoa vanhuksille että kävin reviirin ulkopuolella, eihän ne kuitenkaan kuin ihmettele käytöstäni..." Ruska pohti väsyneesti, turhautuminen antoi ajatuksille inhottavan masentavan sävyn. Naaras nousi istumaan; veri ei enää kohissut korvissa, ja olokin oli parempi, ellei pientä nälkää ja väsymystä otettu huomioon. Väriltään kirjavasusi venytteli ja nousi seisomaan.
"Ei täällä voi levätä, kun joku hyypiö voi tulla ja hyppiä nenille." narttu tuhahti ja loi kaukaisuuteen syyttävän mulkaisun.

Mutta kun Ruska oli kääntymässä ja hypähtämässä liikkeelle, tuo haistoi jotain. Heikko tuulen vire toi mukanaan varoituksen - hajun vieraasta. Vieraasta sudesta, joka saattoi olla Suvituulesta. Nuoren hätääntynyt mieli kuitenkin toi esille toisenkin vaihtoehdon, sillä olihan mahdollista että tuntematon voisi olla Ikiroutalainen. Ruskan typertynyt katse suuntautui hajun suuntaan muutamassa sekunnissa, lamaantunut keho ei liikahtanutkaan.

Tuska

Tumma turkki pörhistyi tuulessa, ja puuterilumi tuiskusi tuon selälle. Lumesta välittämättä uros seisahtui, sulki silmänsä ja nuuhki ilmaa etsiäkseen riistaa. Ikimetsän havuinen ja pihkainen tuoksu tunki päällimmäisenä herkkään nenään, sitä seurasi pakkasen kirpeä koleus ja viimeksi lämmin suden tuoksu. Suden? Tuon uroksen silmät aukesivat, nenä nuuskutti ilmaa vielä hetkisen. Tuoksun mukaan kyseessä oli narttu, joten varmaankin hän voisi lähestyä. Ja ainahan voi juosta pakoon, mikäli tilanne kehittyisi sellaiseksi. Kukaan ei käskenyt urosta menemään liian lähelle.

Astuessaan muutaman puun ympäri tuo päätyi pienelle aukiolle, jonka keskellä oli lumikasa ja pieni kuusi. Lumikasasta häntä katsoi kirjava susi, jonka kasvoille oli jähmettynyt outo ilme. Pelkoa? Ihmetystä? Vihaa? Uros ei saanut selvää ja asteli varovasti lähemmäs. Astellessaan hieman lähemmäs tuon häntä ja pää kohosivat joka askeleella. Hän oli selvästi toista vanhempi, joten hän olisi myös toisen yläpuolella. Toki, toinen ilmeisesti oli Suvituulesta ja ehkäpä lähettyvillä oli hänen laumalaisiaan, mutta juuri nyt metsästäjän herkkään kirsuun ei kantautunut muiden susien hajuja. Tuon sudenkeltaiset silmät lukittuivat toisen silmiin, ilme oli tervehtivä mutta pidättyväinen.
- Hei, sinä. Kuka olet?

Toisen suden haju voimistui, ja pian Ruska kuuli askeleet lumessa. Narttu vilkuili reviiriänsä kohti laskelmoiden, oliko vieras jo haistanut hänet. Ruska ei kuitenkaan aikonut jänistää, ja pysyi paikallaan. Nuori uros asteli esiin kuusten seasta. Toisen turkki oli vaelluksen jäljiltä luminen, mutta tuo ei näyttänyt väsyneeltä tai uupuneelta. Niinpä myöskin Ruska korjasi ryhtiään ja kääntyi hitaasti kokonaan toista kohti. Naaras tuijotti toista kiinteästi, sehän ei väistäisi vaikka oli noista kahdesta nuorempi ja selvästi heikompi. Susi pisti merkille toisen keltaiset silmät, jotka tutkailivat tuota kiinteästi.
Ruska oli tilanteesta hiukan epävarma, vanhemmat eivät olleet joko opettaneet sille mitä pitäisi tehdä jos törmäisi Ikiroutalaiseen, tai (todennäköisemmin) Ruska ei kapinoinniltaan vain ollut kuunnellut.

Kun uros kohotti häntäänsä, naaras kiukustui. "Vai kuvittelee tuo olevansa minua parempi..." Ruskan Kultaama kurtisti kulmiaan mietteissään.
"Ruskan Kultaama. Kuka kysyy?" lyhyt vastaus kuului kantavalla äänellä, kuin tiedottaakseen ettei toisen tarvitsisi tulla lähemmäs.
"Ja etkös sinä ole turhan lähellä meidän reviiriämme?" naaras kysyi lähes paheksuvalla sävyllä. Sen mielipide toisesta alkoi hiljalleen muodostua; uros oli selvästikkin tullut pahoissa aikeissa, kun hiiviskeli noin Suvituulen reviirin lähellä olevissa metsissä. Ruska kohotti kuitenkin kulmiaan, lähinnä mietteilleen. Kenties se antaisi toiselle vielä hetken aikaa ennen kuin tuomitsisi.

Tuska

Uros seisahtui paikoilleen, tarkkaili nuoremman nartun käytöstä ja teki arvionsa. Kyseessä oli teini-ikäinen susi, joka vaikutti kuitenkin halukkaalta varjelemaan laumansa reviiriä. Tarkalleen ottaen kylläkin, Tuska oli turvallisella maaperällä. Suvituulen reviiri alkoi vasta muutaman virstan päästä.
- Nimi on Tuska. Olet siis Suvituulelaisia?
Uros lausahti tasaisella, miltei hieman kyllästyneen kuuloisella äänellä. Tuon asento oli valpas ja rento samanaikaisesti, lihakset eivät pingottuneet mutta värähtelivät tasaisesti. Tuska toivoi välttävänsä tappelun, sillä uskoi päätyvänsä satuttamaan toista. Tuska ei muutenkaan ollut koskaan ollut liian laumauskollinen, ja oli utelias tutustumaan toisenkin lauman susiin.

- Tietääkseni reviirinne alkaa juoksumatkan päässä tästä. Tarkoituksenani ei ole tunkeilla, etsiskelen vain pienriistaa nälkääni.
Tuska päätti puhua rehellisesti. Uros pudisteli hieman niskaturkkiaan, muttei laskenut häntäänsä. Hän oli edelleen valta-asemassa heistä kahdesta, ja toinen varmasti tiesi sen. Ryhtiään tuo kuitenkin rentoutti hieman, kääntäen aavistuksen päätään sivulle joka elekielellä tarkoitti rauhaa. Korkeampitasoisen piti myöskin huomata, koska toinen oli hermostunut ja rauhoitella tätä. Ylempiarvoisen piti aina olla askel edellä, eikä koskaan haastaa riitaa turhasta. Tällaisella käytöksellä osoitettiin, että ylempiarvoinen osasi käyttäytyä tilanteessa kuin tilanteessa ja välttää konflikteja. Se oli elintärkeää tällä epätasaisella, rauhattomalla susien maalla.
- Jostain syystä saaliseläimemme ovat siirtyneet etelämpään, joten vastuuni metsästäjänä on hankkia ruokaa ja tutkia syy, miksi saalis on lähtenyt. Joten älä sure, en ole täällä valtailemassa alueita teidän reviirinne liepeiltä. Tuskin muutama kauris meidän suuhumme yhteiseltä maalta teitä kiinnostaa.
Tuskan luonne alkoi pursua väkisin esiin kylmäkiskoisuuden alta, ja virne tuon kasvoilla sekä humoristinen tapa lausua asiansa muuttivat tilanteen sähköisyyttä roimasti. Tunnelma oli jo nyt erilainen kuin muutama sekunti sitten.

Ruska tarkasteli Tuskaa peittelemättä katsettaan. "Njahas, vai Tuska. Mistähän tuollainen nimi? Onkos herralla kenties kipuja?" neito kyseli raukealla ja karhealla äänellä. Se venytteli ja istahti hankeen, yhä toisen liikkeitä tarkkaillen. "Katsotaanpas mitä tästäkin kehittyy..." myhäili narttu mielessään. Tästähän voisi saada kerrottavaa kotona, ja jos tapaaminen ei olisikaan mikään kovin mieleenpainuva kokemus, voisi Ruska värittää kertomaansa muutamalla ylimääräisellä yksityiskohdalla.
"Ja kyllä olen Suvituulelainen, haittaako?" Ruska tokaisi hiukan kärkevästi, sillä Tuskan kyllästynyt äänensävy ei ollut mieluisaa kuultavaa. Naaras muistutti itseään, ettei sopisi olla turhan herkkänahkainen.

"Hmm. No täällä on kyllä syötävää riittänyt, ja eipä ihmeempi ruoan puute sinustakaan näy." Ruska sanahti, ja silmäili uroksen lihaksia merkitsevästi. Täytyihän naaraan jotenkin viestittää, että oli huomannut olevansa heistä kahdesta se heikompi. Siltikään ei Ruska päästäisi Tuskaa vähällä - ei varsinkaan mikäli toinen kehtaisi ruveta hyppimään naaraan silmille. Ruska huomasi yllätyksekseen olevan toista korkeampi hartiakorkeudeltaan, mutta se ei muuttanut sitä tosi asiaa, että naaraalta puuttuivat kaikki ne lihakset mitä uroksella oli - tai ainakin ne olivat huomattavasti pienemmät.
"Vai että metsästäjä. Mutta etkö ole aika nuori?" Ruska suorastaan yllättyi toisen kerrottua olevansa jo metsästäjä. Paljoa ei nuorilla ollut ikäeroa, ja yhtäkkiä neitokainen tunsi olonsa merkityksettömäksi. Se ei ollut vielä edes pohtinut, mihin virkaan se ryhtyisi, jos edes löytäisi itselleen mitään mieleistä. Tuska oli jo löytänyt kutsumuksensa ja jo valmis ja ehta metsästäjä, joka etsi ruokaa laumalleen vaikka kuinka kaukaa. Tuo kaikki ja Tuskan äänensävy saivat Ruskan toisen suupielen kohoamaan hiukan.

Tuska

Tumma susiuros istahti viimein alas, pysytellen silti valppaana. Ei sitä koskaan tiennyt.. Toisen elekieli oli erittäin vaihtelevaa ja ailahtelevaa, kärsimättömän mutta silti odottavan tuntuista. Mitäköhän tuo mahtoi ajatella?
- No, minä itse metsästäjänä luonnollisesti pysyn kunnossa, sillä jos lauman metsästäjät joutuvat nälän takia huonoon kuntoon, kukaan ei saa ruokaa, tuo perusteli ja virnisti taas. Sen toinen korva heilahti taaksepäin, nenä värisi hieman tuon nuuhkiessa ilmaa.
- Uskoisin, että tässä lähettyvillä kaiketi ruokailee peuralauma.. Tuon äskeisen äänen perusteella ne ovat juuri aloittamassa päiväleponsa, ja jatkavat syömistä taas illalla.
Tuska mutisi ääneen, pohtien. Hän voisi odottaa vielä jonkun aikaa, jotta peurat alkaisivat leponsa. Sitten niitä olisi helppo metsästää.

- Niin, ei minua kiinnosta, mistä laumasta olet. On vain mukava tavata uusiakin susia, jotka...
Tuska puri huultaan ja kirosi mielessään. Jotka eivät kohtele minua kuin pirua.
- ..joita en vielä tunne.
Tuska hymähti tyytymättömänä vastaukseensa, mutta antoi asian olla. Kuitenkin, toinen ei ollut niin paljoa häntä nuorempi, joten varmasti hän oli jonkin verran avoimempi kuin Suvituulen vanhukset? Tuska nousi seisomaan rauhallisesti ja pudisteli paksua turkkiaan. Sudenkeltaiset silmät kohtasivat toisen katseen.
- Lähden jäljittämään niitä peuroja. Olet tervetullut mukaan.. Jos vaikka tahdot nähdä miten se käy, uros sanoi virne suupielessään. Pieni provosoiminen olisi vain hyödyksi, jos tahtoi tutustua Ruskan Kultaaman tyyliseen tapaukseen.

//Töks töks töks... Voi blääh tää miun teksti!!!//

Ruska ei kommentoinut Tuskan selitystä omasta kunnostaan, hymähti vain, kuin hyväksyvästi. Uros vaikutti nuoren silmissä ihan kelvolta, mutta jostakin ihmeellisestä syystä Ruska käyttäytyi vastakkaisen sukupuolen edustajan seurassa paljon kylmemmin kuin muiden narttujen. Liekö tuo sitten ujoutta tai kokemattomuutta uroiden seurassa, mutta näiden oli vaikeampi naurattaa Ruskaa. Nyt narttu kuitenkin hymyili toiselle - pienesti, mutta hymyili kuitenkin.
Tuskan tokaisuun peuroista sai Ruskan kuuntelemaan ympäristön ääniä tarkemmin ja haistelemaan ilmaa. Sekin havaitsi peuralauman, mutta ei olisi hoksannut niitä ellei Tuska olisi maininnut niistä.

Ruska ei huomannut uroksen epäröintiä puhuessaan, sillä naaras mietti peuroja, ja miltä niiden liha maistuikaan. Ruskan kielelle kihosi sylkeä jo pelkästä ajatuksesta, että se saisi vaihteeksi jotain muutakin kuin jäniksen lihaa, joten kun uros nousi ja kertoi lähtevänsä peurajahtiin, naaras oli oitis jalkeilla ja hypähteli Tuskan rinnalle.
"Tottakai minä tiedän miten se käy", Ruska tuhahti happamesti, kun älysi toisen kiusoittelun. Se oli vain ollut alkuun haltioissaan peuroista, että ei ollut aivan heti tajunnut toisen äänensävyä. "Mutta hyvä ateria maistuu aina." naaras huokaisi suorastaan haaveilevaan sävyyn ja nuolaisi huuliaan.
Ei Ruska oikeasti ollut moneen kertaan metsästänyt peuroja, mutta Tuskan ei tarvitsisi tietää. Naaras uskoi pärjäävänsä hyvin, sillä pitkillä kintuilla pääsi juoksemaan nopeasti ja uroksen ollessa läsnä tuo hoitaisi lihastyön. Kaiken lisäksi susilla oli vieläpä yllätyshyökkäys etunaan, eikä Ruska uskonut minkään menevän pieleen. Jännitys alkoi kohota, ja odottava tunnelma naaraan ottaessa nopeita, pehmeitä askeleita. Tuska saisi tehdä kunnolla töitä lyhyemmillä jaloillaan, mikäli mieli pysyä neidin tahdissa mukana.

Tuska

Tummanpuhuva uros virnisti vieraslaumalaisen nartun alkaessa kiriä kohti peuroja. Niin, eipä tuo ihan kävyltä vaikuttanut, tajusi jopa lähestyä laumaa rauhallisesti jotta yllätyshyökkäyksen etu pysyisi. Nartun askeleet olivat kuitenkin rutkasti pidempiä kuin Tuskan vielä lyhyehköillä raajoilla astelemat, joten uros otti käyttöön yllättävän matkaavoittavan, metsästäjän pitkänmatkankäyntinsä. Uroksen sudenkeltaiset silmät tarkkailivat metsikköä, tarkka kirsu nappasi tuulesta peurojen tuoksun – vastasyöty ja sorkilla runnottu jäkälä, lämmin eläimen haju ja hieman palaneen tuoksuinen tuulahdus, joka tuli siitä kun nuoret urokset puhdistivat sarviaan puita vasten hieroen - kevään taistoja varten. Tuska ei nähnyt mitään varsinaista vastattavaa toisen sanoissa, joten pysytteli vaiti. Metsästyksessä oli elintärkeää liikkua hiljaa ja pehmeästi, ja Tuskalla oli tapana – kuten muillakin erityisen hyvillä metsästäjillä – unohtaa läsnäolonsa ja ikään kuin tarkkailla itseään itsensä ulkopuolelta. Noin hän ei olisi liian tietoinen itsestään ja antaisi itseään ilmi läsnäolollaan. Suden haju oli tietysti se ensimmäinen syy, miksi peurat lähtisivät pakoon, mutta myös suden läsnäolon tunnistaminen niin sanotun kuudennen aistin avulla oli yksi tapa huomata saalistaja.

Tuo lihaksikas susiuros, joskin vielä kovin matala säkäkorkeudeltaan, madalsi kehoaan entisestään ja hengitti lähes huomaamattomasti. Sen lihakset värisivät jännittyneinä, ja turkki laskeutui suojaavaksi väripeitoksi maastoa vasten. Se vilkaisi sudenkeltaisilla, syvillä silmillään pitkäraajaista ja nuorta, joskin kauniiksi kehkeytyvää narttua. Tuska kohotti kulmiaan – oletko valmis? Sudet olivat todella lähellä peuroja, ja lauma erottui hyvin puiden lomasta. Lauman joukosta erottui selvästi yksilö, joka ontui vasenta takajalkaansa, se olisi otollinen saalis.

//Sori kesto!! Kokeita, läksyjä ja kaikkea mahollista nettiaikaa haittaavaa ollut :/

Ruska tunsi peurojen tuoksun, muttei osannut kovinkaan hyvin kokemattomuutensa vuoksi arvioida matkaa, joka täytyisi peurojen luokse hiipiä. Neiti luotti seuralaisensa taitoihin sen verran, että uskoi saavansa peuran lihaa puuttellisista taidoistaan huolimatta.
Ruska ei tietenkään osannut ajatella metsästys tilannetta samoin kuin Tuska, mutta nuori uskoi innostuksen, nopeuden ja peurojen yllätyksen tuottavan tulosta. Ja intoa nuoremmalla riittikin; tuon piti oikein kunnolla estää jalkojaan tekemästä ylimääräisiä, iloisia hypähdyksiä pitkien ja hiljaisten askelten lomassa. Hukan kasvoilla oli iloinen, mutta myöskin jännittynyt ja keskittynyt ilme; suu oli hymyssä, korvat tanassa ja silmien katse oli terävä ja valpas.

Ruska huomasi toisen kyyristyvän entisestään, ja matki Tuskaa, sillä uros tiesi metsästyksestä enemmän kuin nuorempi naaras. Kun toinen pysähtyi, seisahtui Ruskakin ja vilkaisi peuralaumaa, jonka haju oli voimistunut rutkasti ja sorkkaeläimet näkyivätkin jo. Vesi kihosi naaraan kielelle, ja tuo katsoi Tuskaa kärsimättömästi. Uros oli jo ilmeisesti tehnyt suunnitelman, joten Ruskakin vilkaisi laumaa uudemman kerran; nyt tuo huomasi peuran, joka ontui. Heikko peura oli helpompi saalis, ja oli armeliastakin päästää eläin tuskistaan ennen kuin tuo jäisi kitumaan talven pakkasten kourissa. Jälkimmäinen ei ollut Ruskan ajatus, sillä narttu ajatteli vain tulevaa ateriaa, ja mietti missä mahtoivat sijaita peuran parhaimmat lihapalaset.
Katsoessaan urosta toisen kerran Ruska nyökkäsi jännittyneesti Tuskan kysysvälle ilmeelle. Nuorikko oli valmis toimintaan.

//Anteeksi kesto, meidän asuntoon tuli yläkerran naapurin takia vesivahinko ja jouduttiin siivoamaan torstaista alkaen ja muuttamaan mun vanhempien luo x)//

Tuska nyökäytti päätään oikealle, piirtäen tassullaan ilmaan kaaren, joka päätyi ontuvan peuran vierellä olevan puun taa ohjaten näin Ruskaa. Uros itse kyyristyi entisestään, niin että jyhkeän lihaksikas rinta kosketti maata. Sen hiipiminen oli täysin äänetöntä, sen silmät sirrillään ja liikkeet niin hitaita, että oli vaikea sanoa liikkuiko tuo yhtään. Uros jännitti lihaksensa äärimmilleen, ja pinnistys sai ne värisemään malttamattomasti.

Ontuva peura pureskeli löytämäänsä jäkälää mietteliään näköisenä. Peuralaumaa johtava urospeura käveli terävine sarvineen aivan Tuskan vierestä, huomaamatta tuota. Susiuros ei olisi koskaan uskonut pystyvänsä pysymään niin hiljaa paikallaan, ja sen sydän sykähti niin lujaa, että susi pelkäsi peurojen kuulleen sen. Raastava hetki meni ohi yhtä nopeasti kuin oli kehittynytkin, ja peurat taas söivät normaalisti, seisoen paikallaan. Tuska irvisti itsekseen ja nosti varovaisesti katseensa Ruskan suuntaan. Olisiko tuo jo ontuvan peuran vierellä? Jos oli, seuraavaksi vuorossa olisi hyökkäys.

Tuska oli suunnitellut homma niin, että peura pelästyisi Ruskaa suunnattomasti, lähtisi sitä pakoon ja ehkä satuttaisikin itsensä rynnätessään, ja yllätys yllätys – sitä vastassa olikin matala mutta lihaksikas, kokenut metsästäjä.

//No huh huh, ei kyllä yhden pelin kesto haittaa jos tuommoinen tapaus on siihen syynä! Ja itselläkin netti ongelmia, kun ei ihan kokoajan tahtoisi tuo toimia...//

Ruskan pitkät ja hontelot jalat tutisivat jännityksestä, kun tuo lähti hiipimään kohti puuta, jonne Tuska naaraan ohjasi. Nuori ei oikein ymmärtänyt, miksei Tuska itse hoitanut tuota selkeästi vaikeampaa tehtävää. Oikeastaan Ruska ei ollut täysin varma, mitä sen täytyi tehdä, mutta oletti että arvaisi sen kun oli asemissaan puun luona. Nuori hiipi kohti puuta kulmat kurtussa; tehtävän epäselvyys sai naaraan epävarmaksi. Silti Ruska harppoi puun luo reippaasti, mahdollisimman äänettömästi. Yksikin oksanrapsahdus tai lumenkahahdus saisi peuralauman lopettamaan ruokailun ja kiinnittämään enemmän huomiota mahdolliseen vaaraan.

Ruska pysähtyi puun taakse ja kyyristyi odottaen lisäohjeita kokeneemmalta metsästäjältä. Naaras silmäili loukkaantunutta peuraa arvioivasti, jos vaikka peura pääsisikin kovaa huolimatta ontuvasta jalastaan. Kun oli kyse elämästä ja kuolemasta, saaliseläin unohtaisi kivun ja vain laittaisi jalkaa toisen eteen ripeään tahtiin. Seuraavaksi Ruskan kellertävien silmien tarkastelun sai osakseen Tuska, tuo naarasta pienempi uros. Naaras muikisti suutaan mietteliäänä; lyhyen tapaamisen aikana nuori ei ollut saanut hiukan vanhemmasta uroosta tarkkaa kuvaa. Lihaksikas Tuska ainakin oli...
Tuska vastasi Ruskan katseeseen, jota teini väisti häpeillen, jäätyään kiinni katselemisesta. Neiti kuitenkin älysi että katsekontakti oli ainut keino viestiä toisen kanssa välimatkan ja peurojen takia, ja niinpä Ruska kohtasi uudestaan Tuskan katseen.

Naaras vilkaisi ontuvaa peuraa ja kokeeksi otti tuota kohti askelen, jonka jälkeen vilkaisi kysyvästi Tuskaan, kysyen oliko Ruskan tarkoitus jo mennä juoksentelemaan peurojen sekaan (kuten nuori sen ajatteli).

//Tästä tulee varmaan hieman lyhyt x))//

Tuska nyökäytti päätään hitaasti nartulle tuon lähestyessä epäröiden rampajalkaista peuraa. Synkänvärinen uros kavensi silmänsä viiruiksi.
Ruskan sudenvaistot kyllä heräävät ennen kuin hän ehtii hyökätä. Vaistoiltaan ei pääse karkuun kukaan. Uroksen sudenkeltaiset silmät tarkkailivat jokaista liikettä, ja adrenaliini tuon kehossa sai kaiken näyttämään hidastetulta.

Tuska ehti käydä mielessään läpi kuusi eri skenaariota siitä, miten tilanne kehittyisi tästä eteenpäin. Uros yritti keksiä tavan estää peuran karkaaminen väärään suuntaan ja turha juoksu sen perään. Tosin, Tuska tiesi että vaistot ottaisivat hyökkäyshetkellä vallan, ja kaikki tapahtuisi nopeasti ja kuin eräänlaisessa hurmiossa: hyvän metsästäjän merkki oli se, että tiesi koska tuo mielenvievä hetki alkoi. Vaistojen valtaama hetki oli oikein käytettynä erittäin vahva ase sudelle. Pitäisi vain tarkkailla, koska Ruska menettäisi itsensä vaistoilleen ja toimia, ennen kuin narttu paljastaisi hänet. Nartun hiipiessä yhä lähemmäs peuraa (?) Tuska jännitti kaikki lihaksensa, se oli valmiina armottomaan kuolemanloikkaan.

Uroksen silmät sulkeutuivat vielä hetkeksi tuon keskittyessä.

Ruska jännitti kehonsa, ja ponkaisi pienen kuusen takaa kohti loukkaantunutta peuraa. Räjähtävän lähdön seurauksena peurat jähmettyivät sekunnin sadasosaksi paikoilleen, mutta lähtivät pinkomaan pakoon lumi pöllyten. Viimeinen Ruskan järjellinen ajatus oli ohjata peuraa kohti Tuskaa, sillä uroksen leuoista löytyisi enemmän voimaa kuin Ruskalta. Yhtäkkiä naaras kuitenkin menetti otteensa ajatuksen kulusta, ja tärkeysjärjestys meni uusiksi; kun ennen oli tärkeintä ollut hengittäminen, ruoka juoma... nyt Ruska ei nähnyt, kuullut tai haistanut mitään muuta kuin peuran. Teki mieli jahdata, ottaa kiinni, raastaa ja tappaa... Vaisto sai naaraan tottumattomasta mielestä otteen ja hetkessä Ruska vain juoksi ja juoksi, sydän pumpaten hullun lailla adrenaliinia suoniiin. Pitkät suden koivat näyttivät venyvän kovassa vauhdissa, ja pian naaraan leuat louskuivat muutaman sentin päässä peuran kintereistä. Saaliin silmät muljahtelivat, sieraimet laajenivat kauhusta. Se avasi suunsa huutaakseen apua laumalta, joka oli jättänyt jälkeensä vain auringossa kimaltelevan lumihiutale pilven.
Vaikka Ruskan ajatukset pyörivät enimmäkseen vain peuran ympärillä, suden väsyessä nopean lähdön vuoksi, ajatukset hidastuivat ja alkoivat hiljalleen palata omiin uomiinsa. Se odotti Tuskan hoitavan peuran, sillä Ruska läähätti raskaasti ja äsken niin kevyet juoksuaskeleet alkoivat muuttua raskaiksi. Kyllä peurankin ontuva vauhti alkoi hiipua, mutta vammastaan huolimatta se vaikutti jaksavan Ruskaa paremmin.

Tuska jännitti lihaksensa kuolonloikkaan, tähdäten peuran kaulavaltimoon. Sen jalkojen jännittyneet lihakset vapautuivat, kun järjettömän korkea, yllättävä ja kuolettava loikka saavutti tuon saaliseläimen. Matalasäkäisen, mutta toki lihaksikkaan susiuroksen väkevät leuat painoivat saaliin henkitorven rikki: yhä saaliissaan roikkuen uros murisi matalalla, uhkaavalla äänellä, joka olisi monet sudet saanut juoksemaan karkuun.

Tuska ärisi vielä hetken, ennen kuin päästi irti jo elottomasta peurasta. Uros perääntyi muutaman askeleen, kääntäen tummaa päätään kohti vieraslaumalaista narttua, joka oli mahdollistanut metsästämisen onnistumisen. Uroksen villit, sudenkeltaiset silmät kohtasivat nartun omat hetkeksi.
- Henget, taivaassa ja maassa, kiitämme sinua uhristanne, joka ruokkii meidät.
Uros lausui matalalla äänellään ennenkuin virnisti tyytyväisesti. Tuo oli jo kumartumassa saaliin puoleen, syömään, kun tunsi pakottavaa tarvetta osoittaa kunnioitusta vaistojaan tottelevalle sudelle. Tuska käänsi päätään sivuun rauhan eleenä, ja istui kauemmas, antaen nartulle luvan syödä ensin. Se oli ehkä väärin, mutta Tuska luotti vaistoihinsa: ei järkeensä niinkään.

Odottaen yhä paikallaan uros pudisteli tummaa turkkiaan, ja ruskeanpunertavat veripisarat pirskuivat ympäristössä olevalle hangelle.

//Melko random mutta nooh.. :DD

Ruska jättäytyi jälkeen, jokseenkin tahtomattaan, kun Tuska viimeisteli homman. Naaras puuskutti, ja kylmä ilma raastoi keuhkoja. Nuori ei muistanut, milloin olisi viimeksi ollut niin täynnä adrenaliinia ja puhtia, mutta yhtäkkiä rättiväsynyt. Kun uros oli saanut peuran niitatuksi maahan, Ruska huohahti. Ainakaan päivällinen ei ollut päässyt karkuun. Ärinän loputtua, Ruska hoiperteli lähemmäs peuraa ja sen tappanutta sutta. Sillä hetkellä nuoren päähän ei mahtunut yhtään ilkeää kommenttia tuosta lähes samanikäisestä susi uroksesta, päinvastoin; Ruska olisi voinut vaikka kiehnätä tuota vasten, sillä kiitollisuus ruuasta tuntui yhtäkkiä suurelta. Ruskea naaras nuolaisi huuliaan katsoessaan peuran runneltua ruumista.
Hetken kestävä katsekontakti Tuskan kanssa tuntui kumman luonnolliselta, vaikka uroksen lausumat sanat kuulostivat hiukan oudoilta, ainakin Ruskan mielestä, metsästäjän suusta. Nuoren, uros metsästäjän. Nojaa, Ruska ei jaksanut välittää kummallisen virallisen kuuloisista sanoista, kun edessä oli verinen peura.
Tuskan ele antaa nartun syödä ensin, sai Ruskan hämmentymään. Eikös uros ollut aikaisemmin pitänyt itseään korkeampi arvoisena, selvästi tavallista Suvituulelaista parempana..? Ruska katsoi toista ihmeissään, hiukan epäluuloisestikkin.
"Hmmh. No.. Kiitos", nuori sanoi epävarmasti, sen suusta ei normaalisti kuulunut kiitosta. Normaalisti sen lähellä ei ollut ketään, jota kiittää.
Ruska kävi ahneesti syömään, mutta harkinnan jälkeen jätti suurimman osan parhaista lihoista Tuskan syötäväksi, kiitollisuuden eleenä. Se oli nirppanokka teiniltä paljon.

Tuska odotti kärsivällisesti, antaen toisen syödä rauhassa. Nartun eleissä oli selvästi huomattavissa yllättyneisyyttä, mitä uros puolestaan ihmetteli. Eikö kukaan ollut suonut tuolle sudenalulle kohteliaisuuksia ennen? Tuo tummaturkkinen uros haukotteli rentoutuneena, adrenaliini verestään jo purkautuneena. Viimein narttu siirtyi ruholta, jättäen tähteisiin tottuneelle urokselle loput. Tuskan kasvoilla väreilevä yllätys ja äkillinen kiitollisuus oli selvää: tuo laumansa halveksima uros harvoin sai yhtä hyvää lihaa syötäväkseen, kuin nyt sai. Hotkien ja nauttien vielä höyryävästä, lämpimästä ateriasta uros murahteli tyytyväisenä. Veren maku oli rautainen, hieman metsäinen ja siten täydellinen.

Riittävästi syötyään uros ravisti turkkiaan ja virnisti nyt ystävällisesti vieraslaumalaiselle.
- Oli ilo metsästää kanssasi, Ruskan Kultaama. Olet luonnonlahjakkuus,
tuo lausui miellyttävällä äänellään. Tuonkaltainen kohteliaisuus oli harvinaista herkkua halveksitun Ikiroutalaisen suusta, joka tosin otti elämän positiivisella asenteellaan hienosti vastaan. Hetken ympärilleen katseltuaan uros istahti.
- Omituista. En olisi uskonut, että Suvituulelaiset ovat näinkin hyviä tyyppejä, mitä sinä annat minun ymmärtää,
uros lausahti rehellisen avoimesti. Tuska osasi ainoastaan tämän yhden, suoran ja aidon tavan lähestyä toista, ja valehtelu oli lähes tuntematon käsite tuolle. Tai no, kyllähän Tuska täsmälleen tiesi, mitä oli kun valehdeltiin: hän itse vain ei kyennyt siihen. Uroksen korvat rentoutuivat ja valahtivat sivuille mukavasti, uros tunsi olevansa onnekas tutustuessaan tähän yksilöön.

Ruska tuijotti Tuskaa silmät suurina, pyöreinä palloina, kun uros lausui kohteliaisuuksia, joita Ruska ei ollut koskaan kuullut. Nuorta ei oltu perheessä liiemmin kehuttu, vanhemmat olivat liian ylpeitä Ruskaa paremmista veljistä ja liian hämmentyneitä tyttärensä käytöksestä. Ruskan suu oli pieni, musta viiva, kun taas silmät suuret kuin huuhkajalla. Tuo sai ilmeen näyttämään perin naurettavalta.
Kun Tuska lopetti, Ruska rykäisi ja käänsi katseensa nolostuneena tuijotuksestaan. Normaalisti äänekäs nuori oli mykistynyt, eikä tuntunut enää muistavan kuinka suu avattiin. Rykäistyään uudestaan tuo kuitenkin löysi äänensä.

"Ööh... Kiitti, Tuska. Ömh", Ruska vingahti, yhä hämillään. Naaras ei oikein ymmärtänyt, miksi Tuska kehui, kun Ruska ei nähnyt edes aihetta moiseen.
"Ei Suvituulessakaan puhuta paljoa hyvää Ikiroutalaisista", nuorikko totesi, jottei tulisi kiusallista hiljaisuutta. "Tai siis enhän minä mitään pahaa puhu, vaan siis.. ööh. Jotkut", Ruska jatkoi änkyttäen, se kun ei tahtonut millään tavoin loukata kilttiä Tuskaa, joka oli suonut kilttejä sanoja naaraalle. Ruska ei ollut pitkään aikaan tieten tahtoen halunnut olla kenellekkään kiltti, joten se tuntui vaikealta, sillä se ei halunnut loukata Tuskan tunteita edes vahingossa.

"Ööh", Ruska äännähti erittäin älykkään kuuloisesti. "Mitä me tuolle tehdään? Jätetäänkö se tohon, vai?" neito kysyi osoittaen tassullaan peuraa. Susi katseli ruhoa, vältellen samalla uroon katsetta.

//Sori tuon lyhyys... //

//Eipä mitään Saadaan peliä ainakin nopeasti etenemään, ne?

Tuska naurahti ensin pehmeästi, ja alkoi sitten nauramaan tummalla äänellään avoimesti, kuitenkaan kuulostamatta vahingoniloiselta missään määrin.
- Ruskan Kultaama - ei sinulla sattumoisin olisi lempinimeä? Koko nimesi on minun kärsimättömyydelleni hyvin hankala käyttää puheessa.
Uros virnisti ystävällisesti, huomaten toisen yhtäkkisen vaivaantuneisuuden. Nartun kertoma Suvituulelaisten suhtautumisesta Ikiroutalaisiin ei yllättänyt urosta.
- No, uskoisin, että kummassakin laumassa riittää niitä, jotka eivät siedä toista laumaa,
Tuska lausahti yrittäen näin pelastaa Ruskan Kultaaman vaivaantuneisuudeltaan tilanteesta.

Narttu katseli heidän metsästämänsä peuran ruhoa, selvästi vältellen hänen katsettaan. Tuska kurtisti kulmiaan, kunnes ymmärsi sen todennäköisesti johtuvan hämmennyksestä. Uros virnisti leveästi iloiselle luonnolleen uskollisena ja naurahti.
- Kyllä metsä siivoo, minkä metsä antaa. Tuota ruhoa et löydä enää kahden päivän päästä tästä.
Tummaturkkinen uros antoi sudenkeltaisten, intensiivisien silmiensä katseen lipua halki pienen aukean, jolla he olivat ruokailleet. Ilta oli saapumassa, ja uroksen olisi pian palattava laumansa maille.

Ruska loi toiseen happaman katseen, ajatellen Tuskan nauravan sen äskeiselle ilmeelle. Uhma nousi pintaan, mutta kiitollisuus äskeisistä kehuista esti ilkeyksien lausumisen. Naaras käänsi katseensa jörösti toiseen suuntaan ja sulki korvansa naurulta, joka kylläkin kuulosti vilpittömän iloiselta eikä ilkeältä. Silti, teini- ikä vaikutti Ruskan käytökseen siinä määrin, että mököttäminen ja dramaattisuus tuntuivat mukavilta ja toivot lisäväriä keskusteluihin.
"Mikäs on noin hauskaa?" Ruska kysyi tiukka ilme kasvoillaa, sillä sillehän ei naurettu. Täytyi nauraa tytön kanssa, ei sille.

Uroksen kysymys sai Ruskan Kultaaman ilmeen pehmenemään hiukan, mutta vain hiukan.
"Ruskaksikin haukkuvat", totesi neitokainen.

Tuskan toteamukseen ruhon kohtalosta Ruska hymähti ja nyökkäsi.
"No, onkos sinulla Ikiroudassa ketään tiettyä tyttöä?" Ruska kysyi hetken mietittyään, toivoen uroksen vuorostaan joutuvan kiusalliseen tilanteeseen. Naaras siristi silmiään, ja ei enää kaihtanut katsekontaktia, vaan päätti vuorostaan pitää hauskaa. Ruska ei ainakaan itselleen myöntänyt, että olisi pelännyt vastauksen olevan myöntävä, mutta jokin kohteliaisuuksissa oli sykähdyttänyt Ruskan sisintä.

//Huh huh, jotenkii tekstiä ei vaan tule -_- No, seuraavasta viestistä pitempi, lupaan!//

//Kyllä se siitä lähtee rullamaan

Tuska irvisti toisen kysyessä yhtäkkiä, oliko hänellä jotain mielitiettyä. Noh, Kuu oli mukava ja hänen ystävänsä, ja ehkäpä jotain ihastustakin oli hänen puoleltaan ilmassa.. Mutta.. Tuska ei uskonut koskaan heidän edistyvän sen pidemmälle, vaikka Tuska niin saattoi aika ajoin toivoakin. Tuska piti tätä unelmaansa mahdottomana, ja arveli olevan fiksumpaa vain pitäytyä ystävyydessä. Uroksen suurentuneet silmät ja hämmentynyt mielentila näkyivät selvästi. Uros rapsutti tassullaan korvantaustaansa.
- Ehehe.. Eipä minulla ketään ole.. En taida olla ihan laumani halutuimpia uroksia,
se viimein myönsi katsahtaen keltaisilla silmillään tuota narttua. Uros hymyili ystävällisesti, vielä hieman hämillään, ja suorapuheisuudelleen uskollisena se puhui ääneen ajatuksensa.
- En kai mitenkään loukannut sinua? Olen melkoisen tahditon hukka, oikeastaan täysin onneton sosiaalisissa tilanteissa..
Tuo nuori susi sanoi mumisten lopun tuskin kuuluvasti. Se virnisti taas yrittäen peittää epämukavan olonsa.

Pimeys metsän ympärillä alkoi laskeutua, linnut alkoivat jo menemään pesäpuilleen. Uroksen mielessä käväisi, että josko tämä jäisi yöksi reviirin ulkopuolelle, ja metsästäisi vielä aamulla. Olisi hyvä, jos olisi jotain tuomisia, kun palasi lauman luo. Muuten he äkkiä alkoivat pilkata häntä.
- Aion jäädä vielä huomiseen, tarvitsen jotain viemisiä laumalle, kun huomenna palaan. Muuten he.. hömm..
Uros tuskastui kömpelyytensä takia ja irvisti, rapsuttaen korvantaustaansa uudelleen hämillään. Se näytti tietämättään melko suloiselta.

Ruskan Kultaama katsoi toisen hämmentyneisyyttä nautiskellen, kulmat odottavasti ylhäällä ja ilkikurinen hymy huulilla. Toisen vastauksen kuullessaan Ruska tuhahti, sillä näkihän toisen nolostumisesta ettei vastaus ollut kuin puolet totuudesta. Tai sitten uros ei vain ollut suosittu laumassaan. Tuo sai teinin sympatiat heräämään, sillä Ruskakin oli varsin näkymätön sekä perheensä, että laumansa keskuudessa. Vanhemmat olivat liian nuoria ja kokemattomia tietääkseen, että kun tytär äksyili ja oli tyly, tuota pitää huomioida ja hukuttaa rakkauteen, eikä antaa selvittää itse omat ongelmansa.

"Tiedän tunteen", Ruska naurahti hiljaa, yrittäen saada toisen olon paremmaksi. Huolimatta siitä, että äsken Ruska oli halunnutkin toisen hiukan kärsivän. Tuska kuitenkin näytti ja kuulosti hellyyttävältä. Ilkikurinen ja uhmakas hymy. "Mitähän vanhukset sanois, jos kuulisivat ihastuneeni Ikiroutalaiseen..." Ruska ajatteli, sillä vanhempien ärsyttäminen oli yksi nuoren suurimmista iloista. Oikeastaan suurin. Eihän Ruska tiennyt oliko varsinaisesti ihastunut, mutta ainakin se huomasi haluavansa pitää urosta edes ystävänään. Samalla se uhmaisi omaa laumaansa, mikä toi teinille mukavan olon. Ainakin se saisi aiheutettua draamaa ja saisi huomiota.

"Et!" Ruska vastasi, hiukan turhan nopeasti ollakseen uskottava. "Enkä minäkään juttele kovin usein kenenkään kanssa, niin että ehkei se haittaa."
Uroksen seuraava lausahdus olisi saattanut kuulostaa jonkun kaksimielisemmän suden korvissa siltä, että Tuska olisi pyytänyt Ruskasta yöseuraa, mutta nuori neiti vain käsitti sen kohteliaana vihjauksena keskustelun loppumisesta.
"Muuten he?" naaras johdatteli, ääni hiukan värähtäen; uros vain sattui näyttämään suloiselta. Ruska pudisti päätään hiukan ja käänsi katseensa laskevan auringon suuntaan. Teini ei ollut aikaisemmin ihastunut, eikä oikein pystynyt käsittelemään keväisiä tunteitaan.

//Pientä ihastusta Ruskan suunnalta, näköjään... Tuska vaan on niin söppänä etten voi itekkään vastustaa <3 Mutta Kuu ja Tuska on vissiin tulevaisuudessa pari? No, eiköhän Ruska löydä jonkun muun, kun muuten molemmat Suvituulelaiset hahmoni ihastuu Ikiroutalaisiin... //

//Oih, suloista :3 En osaa sanoa, tuleeko heistä pari, mutta oli miten oli tuskimpa pieni ihastus toiseenkaan suteen pahaa tekee? Tuskakin kun on nuori ja vielä täysin ummikko rakkauden saralla, joten voisi olla ehkä hyväkin, jotta tuolle pojalle saataisiin vähän mietiskeltävää ja kokemusta? Tuska on kyllä yksi lempihahmoistani ) Vastailen huomenna töissä tähän taas :3

Tuska

Tummaturkkinen uros värähti toisen udellessa jatkoa lauseelleen. Uros irvisti, ja mielessään moitti itseään suuresta suustaan.
-No, he eivät oikein arvosta meikäläistä. Kuten jo sanoin, en ole suosituimpia laumassani.
Uroksen kasvoilla välähti katkeruus, kunnes ilme pyyhkiytyi leveään hymyyn.
-Toisaalta, ihan sama! Näytän heille kyllä, kun minusta tulee laumani kenraali! Katsotaan sitten, kuka nauraa,
tuo lausui itsevarmasti virnistäen. Se ei antanut periksi, jopa ajatus asioiden kesken jättämisestä oli tuolle hukalle tuntematon käsite.

Tuska huomasi toisen käytöksen pehmentyneen, ja virnistys muuttui aidoksi hymyksi. Uros huomasi itsensä harmittelevan, että pian toisen oli jo lähdettävä takaisin laumansa maille ja hänen oli jäätävä tänne. Tuska miltei toivoi, että voisi mennä toisen mukana: niin mukavalta tuo nuori narttu vaikutti. Vaikka olikin häntä korkeampi, mikä muuten monesti harmitti Tuskaa. Toisaalta, eräs laumalainen oli sanonut hänen kyllä kasvavan vielä, joten ehkäpä hän ei jäisi näin pieneksi.
-Niin.. Tuletko aamulla vielä käymään ka.. täällä? Ennen kuin lähden?
Uros kysyi hymyillen hieman ujosti. Se ei tiennyt, kuuluiko tai saiko tuollaista kysyä, mutta tunsi jonkinlaista yhteneväisyyttä nartun kanssa. Ehkä se oli tuon nuori ikä, ja Tuska tunsi siksi yhtäläisyyttä Ruskan kanssa. Uros tajusi yhtäkkiä jotain ja nauroi pehmeällä äänellään.
-Arvaa muuten mitä? Huomasin juuri, että nimemme ovat miltei samanlaiset! Tuska ja Ruska.. Ehehe..
Tuo käkätteli uskollisena iloiselle luonteelleen, tietäen kuitenkin, että hyvästien aika olisi pian edessä.

//Anteeksi kesto //