Jälkiä hangessa | Napakettu & Nurminata

Miten mukavalta ristiriidat tuntuivatkaan. Keskipäivän aurinko helotti pilvettömällä taivaalla lämmittäen ja valaisten niin lempeästi, että olisi vointu luulla kevään jo alkaneen aikoja sitten. Toisaalta tassujen alla tuntui kylmä, märkä lumi, joka paksuna nietoksena peitti kaiken silmänkantamattomiin. Se kimalteli ja säkenöi kirkkaassa auringossa niin, että ihan silmiin sattui. Silti oli hankalaa olla katsomatta suoraan lumen kiteiseen pintaan, kun sitä kerran kaikkialla oli.
Siksi Naali ei valittanut. Se oli tietysti nauttinut talven runsaasta lumesta, mutta haikaili jo kunnolliseen lämpöön - tai edes kevyempään lumikerrokseen. Lyhytjalkainen naaras vajosi lämmön pehmittämään hankeen välillä lähes vatsaa myöten, joten kulku oli varsin uuvuttavaa ja vaivalloista. Onneksi ilmava, valkea turkki ei sentään imenyt lämpöä itseensä, joten tukala olo ei sentään tullut. Kinoksekksa tarpominen ei tosin tuntunut enää järin miellyttävältä pitkän talven jälkeen.

Mutta miksi pörröhäntä sitten oikein vapaaehtoisesti lumihangessa uiskenteli? Eipä se itsekään tiennyt. Ehkä Napakettu toivoi löytävänsä jotakin mielenkiintoista, hyödyllistä tai muuten vain jännittävää. Naaras kohotti kuononsa ilmaan ja pysähtyi hetkeksi nauttimaan raikkaista tuoksuista. Hetken ajan se mietti, miksei vain jäisi siihen. Miksi palata lauman kiireiseen elämään, kun tässä oli paljon parempi olla? Valkeaturkkinen tuli samalla pohtineeksi, mitä varten se edes oli ryhtynyt poppasuden oppilaaksi. Tietysti naaraalla oli vahva usko Henkiin ja näiden mahdollisiin suunnitelmiin koskien Naalia itseään, mutta halusiko se ottaa niin suuren vastuun? Mitä, jos Henget eivät välittäneetkään siitä pätkääkään, vaan leikittelivät vain ajan kuluksi tämän uskolla? Niin paljon kysymyksiä vailla vastausta...

Napakettu tuhahti hitusen ärtyneesti. Ei tuommoisesta kyseenalaistavuudesta ollut hyötyä. Totta kai naaras halusi sitä, mihin oli jo ryhtynyt. Tietysti se piti hitusen arveluttavana piirteenä erästä sisäistä mielenkiintoaan, joka voisi olla varsin suuri häpeä julki tullessaan, mutta juuri siksi pörröhäntä halusi pitää sen visusti salassa. Onnistuakseen Naali voisi vaikka pitäytyä romanssin ja jälkikasvun haikailusta kokonaan. Se halusi auttaa ja ohjata laumaansa parhaansa mukaan, eikä kyllä jättäytyisi itse opastettavaksi, tavalliseksi talliaiseksi niin vähällä. Ja yhtä tarmokkaasti se taas lähti jatkamaan kulkuaan jättäen hankeen ennemmin uoman kuin jälkivanan.

// Sijoitetaanko tämä aikaan ennen sivujuonta, sillä Nurminata on menossa sinne ja minulle on ehkä selkeämpää pelata tämä niin? Pää täynnä räkää koska flunssa. Pahoittelut tämän lyhyydestä.//

Nurminata kuljeskeli jälleen yksinään. Se pohti mielessään, miksi se nykyään oli alkanut kuljeksimaan niin paljon yksinään. Narttu nautti muiden seurasta paljon, mutta jokin aijoi sen kuitenkin liikkeelle yksin, pois muiden luota. Ei se suinkaan pelännyt yksin oloa, luottihan se kaikkiin kunnes sai itse todistaa toisin, mutta laumassa oleminen tuntui silti paremmalta normaalioloissa. Ruskea tuli kuitenkin tulokseen, että uusia tuttavuuksia oli vaikea löytää väkijoukoista. Siellä oli hankala saada kahdenkeskistä rauhaa kenenkään kanssa, jotta toiseen voisi todella tutustua. Nata tyytyi päätelmiinsä ja karisti ajatukset mielestään, se nautti vihdoin ilmestyneestä auringosta ja pikkuhiljaa sulavasta hangesta.

Talvi alkoi jo näkyä hieman nartun kyljillä, se oli laihtunut saalistamisen vaikeuden ja palelemisen johdosta, mutta Natan tyyliin ei sopinut valittaminen. Se uskoi Henkiin ja kohtaloon vahvasti, kaikki tämä kuului sen reitille ja ne oli kärsittävä ilman mutinoita. Paiste häikäisi sen silmiä, mutta narttu nautti paisteesta, tällä hetkellä sitä ei palellut niin paljon kuin viime päivinä ja ehkä iltasella voisi onnistua saamaan saalistakin. Tämä oli varmasti hyvä päivä.

Nurminata kulki sinnikkäästi lumessa, kun kuuli ääntä edessään. Askellusta ikäänkuin, mutta hiukan hankalan kuuloista vähän kuin itselläänkin, mutta eri tavalla. Se nuuhkaisi ilmaa ja totesi äänen aiheuttajan susinaaraaksi. Toinen saapui jostain etuviistosta Natan kulkusuuntaan nähden, mutta ruskea itse ei vielä saanut tulijaa silmiinsä. Aurinko häikäisi sitä ja lumi kimmelsi niin, että oli turha yrittää paikantaa tai tunnistaa yhtään tarkemmin. Nata kuitenkin oli iloinen, että oli löytänyt jonkun ja toivoi pääsevänsä juttusille tuon vieraan kanssa.

// Jeps, vallan mainiosti tämä voi sijoittua ennen sivujuonta ;3 Eikä tuo nyt varsinaisesti lyhyt ollut, sopivan mittainen pätkä //

Napakettu ähisi jo jokseenkin uupuneena. Jestas sentään, kun lumen läpi kahlaaminen osasi ottaa voimille... Ollapa edes vähän pidemmät koivet! Mataluudesta oli tosin hyötyä siinä mielessä, ettei naaras herättänyt juuri lainkaan huomiota. Se saattoi väkijoukossa vain puikkelehtia toisten välissä aiheuttamatta minkäänlaista hämminkiä. Tosin useamminkin kuin kerran on joku epähuomiossa astunut Naalin pörröiselle hännälle, ja kerran yksi harvinaisen kookas oli vähällä istahtaa pikkusuden päälle. Kyllä kirkkaan valkea turkki ja siitä paistavat tummemmat läiskät tosin vetivät puoleensa katseita, jos ei muuten niin ainakin sivusilmällä.

Jokin havahdutti Napaketun aatoksistaan. Kirsuun kantautui toisen suden tuoksua. Pörröhäntä jännittyi luonnollisesti hieman, muttei uskonut toisen olevan uhka täällä lauman reviirin sisäpuolella. Todennäköisesti tulija oli happihyppelyä haarastava suvituulelainen. Tietyllä varauksella Naali kuitenkin lähestyi tuoksun lähdettä, koska eihän sitä koskaan voinut tietää.
Tuoksun voimistuessa valkoturkkinen totesi suden naaraaksi ja tosiaan oman laumansa jäseneksi. Sinisilmä rentoutui kahlatessaan yhä eteenpäin todennäköisesti erittäin kuuluvasti. Tässä olisi oiva tilaisuus ottaa opettajasta mallia ja tutustua lauman jäseniin paremmin! Naali ryhtyi heti odottamaan mukavaa tuttavuutta.

Jokin ruskeavivahteinen erottui lumesta, mutta silmiin sattuva kirkkaus esti kunnollisen näköhavainnon. Napakettu itse oli lumenvalkea pohjaväriltään, mutta eiköhän hännänpään tumma väri näkyisi jo tulijallekin. Naaras heilautteli tuuheaa häntäänsä ystävälliseen eleeseen ja valmistautui pääsemään hyvälle keskusteluetäisyydelle. Sitten se tuiskahti syvemmän kinoksen yllättäessä kokonaan lumeen. Siinä kohdassa taisi olla jokin kuoppa tai muu...
Salamannopeasti Napakettu työnsi päänsä ylös ja pudisteli lumen kasvoiltaan. Naaraan korvat vääntyivät nolona luimuun, ja kasvoille nousi hento virnistys. Siinäpä hieno ensivaikutelma poppasuden oppilaasta... Mitä opettajakin tähän sanoisi? Naali vääntäytyi mahdollisimman esille lumihangesta, vaikka vatsasta alaspäin siihen jäikin, ja katsahti toista pahoittelevasti.

"Suothan anteeksi, en yleensä kaatuile kinokseen toisten seurassa", naaras naurahti hyväntuulisesti huumoristiseen tyyliin. "Teen sen yleensä vain ollessani yksin. No, turkki taisikin kaivata kunnollista lumipesua. Olen Napakettu, mutta sano Naaliksi vain."

Muutaman metrin edettyään Nurminata huomasi susinaaraan ääriviivat edessään, paikallistettuaan ensin tumman pisteen, joka myöhemmin osoittautui tulijan hännänkärjeksi. Nata harppoi hangessa, nostaen jalkojaan korkealle edetäkseen edes vähän helpommin. Pitkät jalat olivat kivat, mutta koska muuten oli pienikokoinen, ei siitä ruskealle merkittävää hyötyä ollut. Aurinko paistoi edelleen ja lämmitti Natan tummempaa selkää mukavasti. Kylmä talvi alkoi selkeästi jo väistyä kevään edeltä, vaikka lumien sulamiseen menisikin vielä pitkä tovi. Niin paljon sitä viime kuukausien aikana oli tullut.
Valkea naaras saapui paikalle tyylikkäästi kuonolleen tupsahtaen. Nurminata naurahti tapahtuneelle sekä tulijan sanoille hyväntahtoisesti.
- Olen Nurminata, mutta pelkkä Nata riittää mainiosti. Ja onhan se toki hyvä välillä peseytyä näin talvisinkin.

Nata vinkkasi tulijalle ja hymyili. Se ei tohtinut istua upottavaan hankeen, joten se seisoi paikoillaan ja heilautteli häntäänsä rauhallisesti puolelta toiselle. Ruskean mielestä oli mukavaa törmätä tuohon ilmeisen hyväntuuliseen ja huumorintajuiseen suteen. Naalin kanssa ajanviettäminen olisi varmasti miellyttävää.
- Kaunis päivä tänään, eikö? Sekö sinut ajoi tänne umpihankeen puskemaan?

Nurminata uteli kohteliaasti, mutta sävyttäen sanojaan pienellä huumorilla. Valkoturkista olisi mukava saada tietää enemmänkin, mutta Nata ei halunnut olla tunkeileva toisen silmissä. Vihreillä silmillään narttu katseli uutta tuttavuuttaan ja jäi odottamaan vastausta. Oli vasta keskipäivä, joten Natalla itsellään olisi paljon aikaa tutustua Naaliin ennen illan ruoanhakureissua. Miten vain toiselle sopi.

Napakettu toivoi, että olisi ilmestynyt paikalle edes vähän sulavammin, muttei viitsinyt vaivata asialla itseään. Jokaisellehan näitä sattui. Tuskin se tosin antaisi näin kovin hyvää kuvaa itsestään poppasuden oppilaana, mutta no... Väliäkö hällä. Jokaisen pitäisi osata nauraa itselleen, muuten koko maailma muuttuisi erittäin harmaaksi paikaksi.

"Hauska nimi sinulla", naaras totesi. Nurminata kuulosti sen korvaan hyvältä, kesäiseltä. Ulkoisestikin toinen vaikutti varsin mukavan oloiselta tuttavuudelta. Naali katseli tätä hetken ajan kiinnittäen huomiota Natan haalean, miellyttävän ruskeaan väriin ja kirkkaan vihreisiin, eloisiin silmiin. Valkoturkki tunsi itsensä hitusen kömpelöksi tappijalaksi tähän sirompaan neitiin verrattuna, mutta erilaisuus väritti maailmaa. Natasta huokui myös jotakin positiivista, mikä sai Napaketun toivomaan tästä miellyttävää tuttavuutta.

"On, oikein kaunis", naaras vastasi nyökäten myöntävästi päällään. "Mutta oikeastaan halusin vain vähän virkistäytyä ilman sitä hälinää lauman keskuudessa."

Pörröhäntäinenkin piti äänensä kohteliaana - ei liian tuttavallisena - mutta antoi siitä kuultaa läpi hyväntahtoisuutta ja iloa. Naaras oli toisaalta tullut myös pohtimaan asioita rauhassa, mutta halusi pitää pohdintansa omana tietonaan. Sitä paitsi se halusi tietää enemmän Natasta, eikä hölistä itse joutavia. Naali nosti tuuheaa häntäänsä ja heilautteli sitä hyväntuulisesti edestakaisin. Mintunsävyisissä silmissä tuikki leikkimielinen, eloisa katse.

"Entäpäs itse? Tulitko kahlailemaan hankeen jostakin tieystä syystä, vai omaksi iloksi?"

Nurminata kiitti valkoturkkia tämän kehuessa hänen nimeään. Tai kehulta se hänestä kuulosti ja ruskea piti itsekin nimestään kovasti. Se tuntui hyvinkin omalta eikä osannut kuvitella muuta sanaa, jolla häntä voitaisiin kutsua. Napakettukin oli oikein hyvä nimi, vaikkakin Nataa hämmästytti miksi susi oli nimetty ketuksi. Olihan tuolla ehkä hiukan kettumainen rakenne, mutta susi se silti oli. Nata piti ajatukset omana tietonaan ja hymyili toiselle.
- Laumassa kyllä on hälinää jonkin verran ja etenkin nyt, kun juoruavat kaikenlaista tämän hetkisistä tapahtumista. En haluaisi uskoa juttuja, mutta tietty toivonkipinä on, että puhuisivat asiaa. //viittaus sivujuoneen//

Narttu pohti ääneen toisen vastattua tämän kysymykseen. Se oli kuullut kaikenlaista pyörittyään laumassa, mutta kenelläkään ei tuntunut olevan varmaa tietoa. Asia oli Natan mielestä vakava ja se ei toivonut, että kukaan sellaisia juoruja levittelisi syyttä.

- En minä oikeastaan edes tiedä, mitä toimitan täällä. Kunhan kuljeksin aikani kuluksi sinne mihin tassut johdattavat ja tänään ne päättivät tuoda minut sinun luoksesi.

Ruskea vastasi hymyillen hännän heilahdellessa iloisesti. Se katsoi toisen pirteää olemusta vihreillä silmillään ja oli tyytyväinen, ettei toista ainakaan näyttänyt häiritsevän sen seura.


//Argh. Pää ihan jumissa. Ei pysty nyt parempaan, anteeksi >_>//

// Pää on jumissa tälläkin puolen, melkein syntiä näin pitkä odotus >.< //

Napakettu huomasi tulevansa yhä paremmalle tuulelle. Nurminata vaikutti niin ystävälliseltä ja positiiviselta - kuin toinen ei edes tietäisi minkään sorttisten murheiden olemassaolosta. Ja hyvä niin. Tietysti kaikilla oli huonoja päiviä, mutta Naalin mielestä huonoa tuulta ei pitäisi tarttuttaa toisiin. Se itse pyrki hymyilemään aina, olipa naaraalla miten huono olo tahansa. Ja Natan hymy luonnollisesti levensi valkoturkkisen aurinkoista ilmettä.

"No olenhan minäkin joitakin juoruja kuullut", Naali totesi varsin ympäripyöreästi. Naaraan mielestä laumassa kiersivät yleensä joutavia huhuja, eikä se siksi uskonut niitä kovin vähällä. Opettaja Karma oli tosin saattanut ohimennen mainita kyseisiä juoruja sivuavan kommentin, mikä vain tarkoitti sitä, että täysin tuulesta temmattua ei lauman hälinä ollut. Opettaja ei nimittäin ainakaan Naalin mielestä juurikaan juoruista perustanut. Tai mistä naaras sen tiesi, kunhan veikkasi.

Naali ei vastannut mitään sanallisesti Natan vastaukseen - asiahan oli suunnilleen käsitelty. Mitäpä sitä turhia hölisemään samasta asiasta enempää, kuin on sanottavaa. Naaras kuitenkin nyökkäsi tavallaan ymmärtämisen merkiksi ja heilautti tuuheaa häntäänsä. Auringon säteily tuntui hyvältä valkoturkin selkää vasten, mutta naaraan oli siristeltävä jälleen silmiään, kun valo heijasteli lumihangesta. Susi huokaisi.

"Jaa-a, saisi kyllä pikkuhiljaa hävitä tämä lumi", Naali myhäili ei-valittavaan sävyyn. "Ei ole näin matalan suden hyvä kahlailla itseni korkuisessa hangessa."

Natasta oli mukavaa, kun keskustelukumppani oli vähintäänkin yhtä hyväntuulinen kuin tämä itse. Naalin iloinen ilme ja hauska olemus tuntui hyvältä, oli hienoa löytää joku, joka vaikutti hyvin samankaltaiselta kuin se itse oli. Sellaisia susia oli harvassa, kaikilla tuntui luonnossaan olevan aina kyynisyyttä ja pessimistisyyttä mikä ei tuntunut järkevältä nartun mielestä. Toki elämässä oli paljon asioita, jotka voisivat mennä pieleen, mutta mitä niitä suremaan. Etenkään etukäteen.

- Onhan tätä lunta kyllä jo katseltu ihan tarpeeksi. Mutta se ei liene meidän päätettävissä, koska sen on määrä lähteä.

Nata totesi toiselle. Sekin oli jo saanut tarpeekseen lumesta ja siinä kahlaamisesta, mutta sekään ei valittanut. Narttu ei juuri ollut toista korkeampi, vaikkakin ruumiinrakenteiden erojen vuoksi saattoi siltä vaikuttaa, jos niitä ei nähnyt vieretysten. Ja ruskealla oli lumessa kulkeminen yhtä hankalaa kuin toisellakin. Mutta eipä valitettu siitäkään, joku muu oli valinnut sen, millaiseksi tuo narttu kasvaisi ja tälläinen siitä oli tullut. Nurminata oli tyytyväinen itseensä ja omaan olemukseensa. Ei itsekkäästi tietenkään, se ei sopinut nartulle.

- Pitäisiköhän kävellä vähän? Tämä paikoillaan seisominen saa varpaat palelemaan.

Narttu hymyili vaalealle ja katsoi tätä vihreät silmät tuikkien iloisesti. Äänessä oli hiukan naurua, joka tuli jostain kuin itsestään. Nata tunti olonsa poikkeuksellisen hyväksi toisen seurassa, kenties tästä voisi alkaa pidempikin ystävyyssuhde.

//Kökkö. Miten tämä inspiraatio nyt takkuaakin näin paljon..

// Syvät pahoitteluni kestosta, pistän tällä viikolla häirinneidenn huimauksen, pahoinvoinnin, kuumeen ja näköhäiriöiden piikkiin(on hankala kirjoittaa tai edes ajatella, kun pyörryttää, silmissä sumenee ja yskityiskohdat lähtee vaeltamaan näkökentässä) //

Napakettu heilautteli tuuheaa häntäänsä. Turkkiin oli tarttunut pehmeästä lumesta inhottavia kokkareita, jotka erityisesti hännässä tuntuivat painavina ja häiritsevinä. Pieni varistus kulki kehon läpi, enin lumi irtosi. Auringon lämpö hyväili ilmavan turkin läpi ihoa, mikä tuntui ihanalta, rauhoittavalta. Ah, pian koittaisi kesä! Silloin saisi ottaa rennommin, kun ruokaa oli enemmän ja ilmastokin suosi paremmin.

"Totta puhut, mutta ainahan sitä voi itsekseen haikailla nopeampaa lumenlähtöä", naaras totesi ja hymähti lopuksi. Niin, se haikaili aina ja jatkuvasti. Turhanpäiväistä haihattelua, mutta minkä susi luonnolleen mahtoi.
Naali liikautti korviaan, kun läheltä alkoi kuulua jo tutuksi käynyttä talitiaisen sirkutusta. Tuo ääni toi rauhaa mieleen. Sitä tavallaan tiesi, että uutta elämää oli nytkin saamassa alkuaan jossakin linnunpesässä. Ja niin ajatukset harhailivat sudenpentuihin, noihin suloisiin karvapalloihin, joita alkaisi todennäköisesti loppukesästä taas laumassa poukkoilla. Sääli vain, että valkoturkkinen itse vielä vakaasti aikoi vastustaa luonnollisia emon viettejään ja rakkauden tunteitaan. No, ainahan nuo kaksi eivät Naalin sisällä kulkeneet käsi kädessä, saattoihan se rakkaus leimahtaa johonkin narttuunkin.

"No toki, kävellään vain", nuori susi myönsi hymyillen ja nosteli ensin käpäliään paikallaan saadakseen veren kiertämään. Sitten se hitaasti lähti askeltamaan itsestään vasemmalle, kulki hitusen Nurminataa odottaen. Ja kun Napakettu katsahti vielä hieman olkansa yli kuin varmistaakseen toisen tulevan mukana, pisti naaras hymyillen merkille, että Nata oli oikeastaan aika viehättävä susi. Se oli suunnilleen saman korkuinen kuin Naali itse, mutta paljon viehkeämmän ja siromman näköinen. Pörröhäntä itse oli vain tällainen pötkylä ilman sen kummempaa viehätystä, mutta huomasi nauttivansa Natan ulkonäöstä. Sinisilmäinen tosin katseli toisia naaraita yleensäkin, hieman kaihoten - kuin jotakin äärmmäisen kiellettyä, mutta silti niin himoittua.
Ja Naali tiedosti haluavansa ystävystyä Natan kanssa. Siksi susi käänsi katseensa ennen kuin se venyi tuijotukseksi, jottei vain toisi julki salaisia, itseltäänkin kiellettyjä tunteitaan. Jos se vain ei katselisi Nurminataa liian pitkään ja liian ihannoiden, olisi ystävyys tämän nauravaisen ja eloisan kanssaeläjän kanssa takuulla taattu.

"Noh, onkos sinulla vielä urosta tähtäimessä?" Naali päätti kysyä virnistäen ovelasti kuin kuka tahansa muukin naaras olisi voinut toiselta kysyä. Ei niinkään utelemistaan, vaan saadakseen keskustelua aikaan.

// Ikävän kuuloisia oireita. Selitys hyväksytty ;D

Nurminata venytteli lyhyesti ja loikki sitten Naalin perään iloisena. Auringon paiste, hyvä seura ja kevään tuntu tekivät Natan erityisen hyväntuuliseksi. Se otti Naalin kiinni hyppien ja hidasti sitten tavalliseen käyntiin, jotta pysyisi samassa tahdissa uuden tuttavuutensa kanssa. Koska ruskealla oli pidemmät jalat, sen askel oli hieman matkaa voittavampi kuin vieressään kulkevalla Napaketulla, mutta kuitenkin se sai säädettyä askelensa sopiviksi toisen tahtiin.

- Kyllähän niitä uroksia aina tulee katseltua. Ei ketään erityistä kuitenkaan, en välttämättä etsi mitään vakavaa vielä.

Nurminata vastasi vaalealle, kysymys oli ollut hiukan yllättävä eikä Nata ollut aikaisemmin oikeastaan edes ajatellut asiaa. Tokihan nuori narttu näin kevään kynnyksellä katseli lähes kaikkia vastaantulevia uroksia, mutta juuri kukaan lauman jäsenistä ei ollut vielä sykähdyttänyt suuremmin. Ruskea ei ollut kyllä hirveästi edes tutustunut uroksiin, sillä oli vasta äskettäin saavuttanut iän, jossa urokset ylipäätään alkavat kiinnostaa. Eikä kukaan ollut vaikuttanut olevan edes kiinnostunut hänestä.

- Eikä kyllä kukaan vastapuoleltakaan ole osoittanut kiinnostusta.

Nata jatkoi vielä, pohdittuaan aihetta hetken mielessään, jättämättä kuitenkaan taukoa liian pitkäksi. Aihe oli kyllä mielenkiintoinen ja se sai nartussa aikaa mielenkiintoisia teinitytön tunteita. Kuinka mukavaa olisikaan, jos löytäisi jonkun, josta todella pitää.

- Entäpä itse? Joko on tärpännyt jossain muodossa?

Ruskea vielä heitti Naalille silmää iskien ja hymyili ystävällisesti.

Napakettu ei voinut mitään sille, että sen oli lähes pakko yrittää kulkea mahdollisimman vaivattoman näköisesti. Naaras nosti käpäliään melko reippaasti ja ehkä hassun näköisestikin, muttei halunnut vaikuttaa hitaalta pitempijalkaiseen Nataan verrattuna. Kaikkein vähiten pörröhäntä halusi vaikuttaa taakalta tai jotenkin kykenemättömältä. Se kuitenkin piti nuo ajatukset oman päänsä sisällä ja piti kasvoillaan leikkisän hymyn. Ja kukapa ei hymyilisi, kun on hyvää seuraa ja kaunis ilma.

"No, eipä sitä tässä iässä tavitsekaan vielä vakavissaan olla", Naali myönsi ja nyökkäsi ymmärtäväisesti. Se itsekin katseli aina välillä jotakin ohikulkevaa urosta - tai naarasta - muttei osannut ajatella mitään virallista. Tuli jotenkin vanha ja rupsahtanut olo, kun edes ajatteli sulastaan luopumista jonkun toisen kanssa. Oikeastaan siitä tuli lähes haikea olo, susihan oli suunnilleen kasvanut tämän sulan kanssa... No jaa, nyt lähtivät ajatukset harhailemaan.
Eipä ollut Napakettukaan kohdannut kovin kummoista kiinnostusta toiselta osapuolelta, mitä nyt aiemmin oli ollut erään syvän mieltymyksen kohde - imartelevaa, mutta kyseinen uros ei ollut järin viehättävä yksilö. Värisytti ajatuskin siitä, mitä silloin olisi voinut tapahtua. Ja sitten oli tietysti se aika, kun ei vielä tiennyt mistään mitään ja ajautui kuitenkin sellaisten tuntemusten valtaan. Ei ollut kovin ruusuinen romanssitausta tällä nuorikolla, ei ainakaan vielä. Siksipä seuraavaan kysymykseen ei Naali osannut suorilta sanoa mitään, empi hetken.

"Tjaa, eipä liiemmin", se sitten päätyi vastaamaan ympäripyöreästi ja vastasi toisen hymyyn naurahtamalla hitusen kuivasti. "Onhan sitä pari kertaa pientä kokeilua ollut, muttei mitään vakavaa saati pysyvää. Yksikin yritti juuri sitä väkisin, onneksi ei onnistunut."

Niin, Napakettu arvosti rehellisyyttä eikä siis suoraan kieltänyt mitään kokemuksiaan - jätti vain omasta mielestään häpeällisemmän tarkentamatta. Naaraan luottamuksesta uutta tuttavuutta kohtaan kieli kuitenkin se, että valkoturkkinen ilmaisi selkeästi inhottavan kokemuksensa, jota oli tuolloin pitänyt kaikkein nöyryyttävimpänä mahdollisena, vaikka mitään ei ollut tapahtunutkaan. Sittemmin naaras oli kuitenkin oppinut suhtautumaan siihen huumorilla, ajatteli sitä lähinnä vitsinä, typeränä pilana - vaikka oikeasti se oli ollut kaikkea muuta.