Castles in the sky - Napakettu ja Sadehelmi

// Admin taluttakoon Sadehelmen - tai miten päin vain //

Napakettu

Lemminlampea pitkään peittänyt jää oli jo hyvän aikaa saanut sulaa - nyt lammen pinnalla kellui vain joitakin jäälauttoja. Niiden välissä näkyi sysimustaa vettä, jonka tiesi jäätävän kylmäksi jo katsomalla. Tähän aikaan päivästä, kun aurinko oli jo ohittanut lakipisteensä ja nyt alkoi hiljalleen laskeutua horsísonttiin, vesi välkehti ja turkilla lepäsi lämmin huntu. Aiemmin päivällä oli joku väittänyt nähneensä täällä joutsenparin, mutta nyt oli lammen pinta yhtä eloton kuin ympäröivät, vielä paljaat puut. Vain hento molskahdus kertoi, että pinnan alla kuitenkin oli elämää.
Napakettu tuli miettineeksi, miltä kala mahtoi maistua. Kyseinen otus ei ollut lainkaan ominainen saalis sudelle eikä susi varmastikaan edes saisi sellaista kiinni. Silti Naali olisi halunnut ottaa siitä selvää. Se kosketti vettä kuivien rantakaislojen lomasta, ja sävähti lähes hypäten taaemmas. Tuntui, kuin anturan olisi melkein lävistänyt jäinen piikki; niin kylmältä vesi vielä tuntui.

Naaras ei tiennyt, mitä se lammen rannalta haki. Ehkä se oli halunnut nähdä ne puhtaan valkeat linnut, tai sitten haki muuten vain jotakin tiedostamatonta. Joskus jalat vain johdattavat sutta jonnekin ilman näkyvää syytä, ja yleensä Napakettu myös seuraa niitä. Eihän sitä koskaan tiedä, jos kyseessä on vaikka Henkien järjestämä kohtaaminen, tapahtuma, onnettomuus. Jälkimmäistä tuskin kukaan toivoo, mutta Naali uskoi ja luotti Henkiin niin syvästi, että olisi vaikka hypännyt kalliolta mereen Henkien pyynnöstä. Ja siinä taisi olla myös naaraan pahin heikkous. Toisinaan valkoturkki tuli tosin ajatelleeksi sitä, että Henget saattoivat myös leikkiä nuorikon kanssa. Mutta jos niin oli, ei sillä periaatteessa ollut merkitystä Napaketulle. Olkoon sitten vaikka leikkikalu tai uhrilahja ylemmille tahoille, jos nämä tulisivat tyytyväisiksi.

Napakettu veti syvään henkeä ja loi haaveilevan katseen korkealle taivaankanteen. Sininen väri alkoi hiljalleen syventyä, pari pilveä leijui siellä täällä. Niin korkealla, tavoittamattomissa. Miten kovasti naaras olisikaan halunnut koskea pilviä ja liitää taivaan halki kuin tuulihaukka. Mutta maahan oli susi sidottu, ei päässyt metriä korkeammalle. Ainoastaan kiipeämällä kalliolle saattoi kuvitella olevansa lähellä taivasta, mutta silti se oli vain mielikuvia. Eikä se välttämättä ollut paha asia. Maa merkitsi Naalille itselleen turvallisuutta ja varmuutta. Ilman vankkaa maata tassujen alla olisi tullut varsin orpo ja turvaton olo. Linnut oli varta vasten luotu taivaisiin, muut saivat katsella maankamaralta.
Naaras naurahti. Niin, sudet yrittivät silti yhdistää itsensä lintuihin ja siten myös Henkiin linnun sulilla.

//Ihme kökköä tämä tutustuminen uuteen hahmoon x)//

Sadehelmi

Pikkuruinen, nuoreksi aikuiseksi iältään luettava susineito asteli siroilla tassuillaan pehmeästi metsän reunaa. Sen sulavat askeleet olivat miltei täysin äänettömät, ja kolmionmalliset korvat liikkuivat rennosti puolelta toiselle jäljittäen eri äänien lähteitä. Veden välkähdys puiden välistä, edessäpäin, kiinnitti tuon nuoren neidon huomion. Sadehelmeksi nimetty narttu antoi askeltensa kantaa sen kohti lampea. Kyseessä oli varmaankin Lemminlampi, ja sen rannoilla pitäisi kasvaa erästä värjäämiseen käytettävää, mustalehtistä, kuolleen näköistä kasvia. Se oli pääsyy neidon vierailuun näinkin kaukana reviiriltä, ja toki pieni verryttelykin oli nuorikolla käynyt mielessä. Lopputalvesta jo kituliaan laihat jänikset alkoivat yksipuolisena ruokavaliona jo tympimään, ja susi oli ajatellut kenties metsästävänsä jotain muuta vaihteeksi. Kenties pulska metsäkauris? Yksin metsästäminen oli kuitenkin hankalaa suuremmallekin sudelle, joten erittäin pienelle, pian kaksi vuotta täyttävälle susineidolle nämä olivat lähinnä haaveita. Ehkäpä hän voisi metsästää maaoravia, tai myyriä – niillä oli yleensä hyvät talvivarastot ja ne pysyivät pulleina miltei koko talven.

Susineidon mieli oli tänään valoisa, ja tuon ajatukset täytti iloinen kevään odotus. Kevään pystyi jo haistamaan ilmassa, vaikka hengitys edelleen nousi aamuisin huuruna taivaalle ja paikoittainen lumi narskui anturoiden alla. Miettiväinen, pehmeä hymy tuon kasvoilla leveni sen huomatessa muutaman pikkulinnun korkealla männynoksalla, aloitellen jo lauluaan. Vaaleanharmaan suden käynti hidastui entisestään sen tarkkailessa puiden latvoja, etsien lisää noita Henkien lähettiläitä. Ennen kuin neito huomasikaan, se oli astunut ulos metsästä lammen rannalle – susi seisahtui paikalleen miltei astuessaan jäälle. Sen tummemmanharmaaseen kirsuun kantautui suden tuoksu, ja neito käänsi päätään kulmat yllättyneesti koholla. Sadehelmi oli luullut, että olisi yksin liikkeellä näinkin myöhään iltapäivällä, eikä neito ollut haistanut tuoreita suden jälkiä polullaan. Nuori narttu kuitenkin tunnisti tuoksusta, että kyseessä oli narttu, ja mitä ilmeisimmin kotilaumasta. Sadehelmi kurtisti kulmiaan: kuuluikohan tämäkin narttu niihin, jotka pitivät häntä liian ”kilttinä ja pienenä” asumaan erillään laumasta? Sääliä nuorukainen ei kaivannut, mutta päätti - positiivisen luonteensa tuntien – antaa mahdollisuuden tuolle. Astellen pehmeästi lähemmäs Sadehelmi antoi toiselle aikaa huomata hänet, ja antoi ystävällisen hymyn nousta kasvoilleen. Nuori narttu ymmärsi myös sen seikan, että hänen olisi jäätävä tänne yöksi, matka takaisin oli liian pitkä kuljettavaksi valoisaan aikaan. Ja Sadehelmi ei pitänyt pimeällä kulkemisesta. Narttu seisahtui kohteliaan välimatkan päähän ja jäi odottamaan, mitä tapahtuisi.

Napakettu ei haaveilultaan edes tullut ajatelleeksi, miten nopeasti aika vierikään. Se oli lähtenyt aamusta ja saapunut rantaan vasta nyt iltapäivän puolella. Takaisin ei susi pääsisi ennen pimeää juostenkaan, mutta eipä naaras asiaa edes ajatellut. Voi, miten kauniilta keväinen sinitaivas näyttikään! Ne muutamat yllä lipuvat pilvet tuntuivat toisinaan muodostavan tunnistettavia kuvioita, mutta muovautuivat aina uudelleen epämääräiseksi massaksi.

Kevyt kurina keskeytti aatokset. Naali tajusi, ettei ollut syönyt edellisillan jälkeen, ja nyt nälkä päätti ilmaista voimakkaasti läsnäolonsa. Haikea katse kiersi lammen pintaa. Olisipa naaras ollut sen verran nopeampi, että olisi saanut kalan kiinni. Se oli nähnyt pari kertaa nopeampien susien pyydystävän sätkivän, suomuisen otuksen tuosta vain, mutta kuten se jo aiemmin joutui myöntämään, ei kala ollut tämän suden ravintoa. No, ehkä joku myyrä voisi löytyä... Aika säälittävä saaliseläin sekin oli, mutta eipä pikkuinen, matala susi kovin kummoisista voinut kuin haaveilla.
Naali oli kuitenkin tyytyväinen siihen, että lumi alkoi viimeinkin sulaa hiljalleen. Pehmeä, öisin vielä narskuva kinos ei enää tuottanut matalalle sudelle niin paljon kulkuvaikeuksia kuin talvella, vaikka vieläkin metsikössä se saattoi upota rintaa myöten - harvemmin, onneksi sentään. Kevään merkkejä olivat myös nuo lukuisat, korvia hivelevät siverrykset ja siritykset, jotka hiljalleen alkoivat täyttää hiljaiset hetket. Nytkin joku pikkulintu aloitti keveän sirkutuksensa jossakin kauempana, kutsuen luonnollisten viettien viemänä kumppania.

Suden tuoksu täytti Napaketun kirsun, kun hento tuulahdus pyyhkäisi sen selkää. Vaistomaisesti susi jännittyi vain rentoutuakseen uudelleen, kun tuoksu ilmaisi toista narttua sekä jotakin äärimmäisen tuttua ja turvallista. Joku naaras Suvituulesta taisi myös jolkotella lammen rantaan. Hm... näin myöhäänkin iltapäivästä... Ja palasi neito viimein maan pinnalle, nyt tosiaan oli melko myöhä. Uuden tuttavuuden innokas odotus sekoittui huolestuneeseen harmiin, kun Naali tajusi joutuvansa etsimään jonkun epämääräisen kolosen täksi yöksi.
Mutta eipä siitä lannistuta! Naaras kääntyi häntä heiluen tuoksun suuntaan ja näkikin jo lähestyvän pikkusuden. Se veti leikkisän, ystävällisen virneen kasvoilleen ja terhvehti kuuluvasti tulijaa, joka nyt seisahtui aloilleen kohteliaanoloisesti:

"Kas, enpä ole näköjään ainoa, joka päätti astella Lemminlammen rantaan."
Sen todettuaan Naali asteli itse väliin jääneen matkan, eihän se ollut kovin mukavaa jutella niin muodollisesti. Susi heilutteli edelleen häntäänsä - melko laiskasti tosin - ja piti korvansa rentoina sivuilla. Koko olemus kieli ystävällisyyttä, ei mitään muuta.
"Ei olla vissiin tavattu ennen, tai ainakaan juteltu", pörröhäntä taas jatkoi, kun susien välillä ei ollut enää matkaa nimeksikään. "Olen Napakettu, Karman oppilas. Miksikäs sinua kutsutaan?"

Sadehelmi

Pienikokoinen narttu otti huomioon, että toinen narttu oli myös pienikokoinen. Tuon olemus oli hyvin rento ja ystävällinen, eikä tervehdyskään ollut mitenkään muodollinen, joten Sadehelmi huokaisi helpotuksesta ja sen kasvoille nousi ystävällinen, viehkeä ja hieman ujo hymy. Narttu käänsi päätään sivuun korvat rentoina sivulla osoittaen näin olevansa heistä kahdesta alempiarvoisempi: tuo arvokkuuden selvittäminen ei ollut mitenkään pakollista tai ahdistavaa, se kuului suden luontoon ja itse asiassa oli vapauttavaa, kun sai selville kumpi oli korkeammalla askelmalla. Myöskin tuon seuraava lausahdus kertoi, että toinen narttu oli häntä korkeammalla - tuo oli poppasuden oppilas. Pienen hetken Sadehelmi tunsi kateellisuutta, sillä oli itse ajatellut ryhtyvänsä oppilaaksi. Tuo tunne kuitenkin väistyi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
- Olen Sadehelmi.. On ilo tutustua, Napakettu. Sinulla on kaunis nimi..
Tuo lausui ujolla äänellään hymyillen vinosti. Sadehelmi tunsi olevansa kovin aloittelija kohteliaisuuksien kanssa. Tuo perheensä hylkäämä ja laumansa ihmettelemä nuori neiti tunsi olevansa huonompi kuin monet muut, vaikka muuten tuon oikeudentaju oli erittäin kirkas ja selkeä.

Nuori narttu katsahti taivaalle tuhahtaen.
- On pian pimeää.. Yritätkö vielä ehtiä lauman maille tänä yönä?
Tuo kysyi, huokaisten mielessään helpotuksesta ettei ollut änkyttänyt. Yleensä puhuessa vieraille, vaikkakin saman lauman susille, tuo nuorikko alkoi hyvin helposti änkyttää ja lopulta vaikeni ärsyyntyneenä itseensä.

Napakettu katseli pikkuruista sutta mielenkiinnolla, huomasi tämän hitusen ujon oloisen ja alistuvan olemuksen. Naaras itse oli täysin rento, ei halunnut ajatella itseään mitenkään korkea-arvoisempana. Se oli tosin jo kaukaa huomannut, ettei toisen olemuksessa ollut mitään ylpeyttä ja sen pohjalta päätellyt, ettei toinen myöskään ollut järin korkeassa asemassa. Pörröhäntä ei siitä nähdenkään alistanut eleillään, asennoillaan, vaan ilmaisi avoimesti pitävänsä toista melko samanarvoisena itsensä kanssa.

"Ilo tutustua tältäkin puolen, Sadehelmi", Naali vastasi tavanomaisen aurinkoisesti ja istuutui rennosti alas. "Eikä sinuakaan takuulla nimi pahenna, oikein kaunis on sekin."

Naaras ei enää edes kiinnittänyt huomiota toisen ujolla tavalla muodolliseen käytökseen. Sen sijaan valkoturkki huomasi Sadehelmen olevan varsin sievä nuori susi. Tuon ajatuksen myötä Naali huomaamattaan kohensi tuuheaa häntäänsä tassuillaan, asettui ryhdikkäämmin ja siistimmin. Mitähän toinen mahtoi siitä ajatella...
Pörröhäntäinen seurasi Sadehelmen katsetta kohti taivasta ja vastasi tämän kysymykseen:
"Pimeällä on vähän tympeää kulkea. Taidan etsiä jonkin kolosen, vaikka mieluummin omaan pesään käpertyisinkin yöksi. Entäs itse?"

Niin, auringon säteet alkoivat hiljalleen kääntyä yhä enemmän vaakasuuntaan, minkä jälkeen ne lopulta katoaisivat ensin puiden taakse ja sitten kokonaan. Yöllä taas oli karmivaa metsässä, vaikka sudella tarkat aistit olikin. Ehkäpä jostakin löytyisi vanha mäyrän tai jopa karhun pesäkolo, josta löytyisi yhdeksi yöksi tilaa nukkua.

Sadehelmi

Nuori, pienikokoinen susinarttu astahti levottoman oloisesti.
-Niin, mieluusti nukkuisin toisten laumalaisten läheisyydessä, mutten taida ehtiä enää takaisin ennen pimeää..
Sadehelmen ääni haihtui loppua kohden kuiskaukseksi. Tuo vilkaisi tassujaan ja ymmärsi, että sillä oli kaksi vaihtoehtoa. Joko nukkua yksin täällä, tai sitten kysyä Napaketulta, haluaisiko tämä nukkua hänen seurassaan.. Mikä kuulosti hirveän tungettelevalta, joten Sadehelmi vain pitäytyi hiljaisena.

Erakkoluonteensa tuntien Sadehelmi tiesi, ettei yksin nukkuminen sinänsä tuottaisi vaikeuksia. Vaikeuksia tuotti vain se, että tuon herkkähipiäisen, yksin oleilevan nartun selkänahkaa kutitti, ja se oli usein merkki lähestyvästä, rajusta ukonilmasta. Ukkonen taas oli lähinnä ainoa asia, jota nuorikko pelkäsi todella, eikä se halunnut viettää taas yhtä ukkosta ulvoen surkeasti yksin jossain kolossa. Sadehelmi nosti turkoosin katseensa toista kohti.
-Minulla on sellainen olo, että on nousemassa raju ukonilma. Sinun todella pitäisi etsiä hyvä suoja ennen kuin sade puhkeaa.
Kuin käskystä tuuli yltyi, ja sateen tuoksu loi molempien susien kasvoille tuulen mukana. Sadehelmen silmät välkähtivät.
-Tiedän erään paikan tässä lähellä. Haittaisikohan sinua.. Jos viettäisin ukonilman ajan seuranasi? Olisi todella kurjaa kastua matkalla kotiin..

// Hyi minua, kun ihan unohdin tämän pelin odottelevan vastausta ;__; //

Napakettu ymmärsi toisen sanat, sillä sekin olisi mieluummin nukkunut lähellään tuttuja susia. Vaan naaras ei sinällään huolestunut asiasta, kyllähän nyt yhden yön pärjäisi omillaan, vaikka sosiaalisena sieluna kaipasikin paljon seuraa ja läheisyyttä. Oli silti se yksi seikka, joka ei ollut niin mukava. Kuten Sadehelmi mainitsi, oli nousemassa myrsky. Huomaamatta horisontissa alkoi kerääntyä tummanpuhuvia pilviä, jotka eivät tosin ehtisi kohdalle todennäköisesti ennen keskiyötä, mutta ilmassa alkoi jo tuntua se tuttu kostea painostus.

"Niin tosiaan pitäisi, sinunkin", Naali totesi kurtistaen hitusen kulmiaan. Se ei sinällään ollut huolissaan itsestään, mutta Sadehelmi ei vaikuttanut tuntevan oloaan järin mukavaksi. Kaiketi toinen naaras ei järin pitänyt tuosta voimistuneesta tuulesta ja sateen tuoksusta, tai sitten ei liiemmin nauttinut myrskystä. No, kukapa nautti. Napakettu oli nopeasti aikeissa ehdottaa, että he kaksi voisivat nukkua yhdessä yön, koska aavisteli Sadehelmen tuntevan ehkä olonsa paremmaksi toisen suden läheisyydessä, mutta pidätteli kieltään. Sehän olisi tuntunut oudolta, ja naaraalla oli omat... taipumuksensa. Sadehelmi ehti silti ensin.

"Ei tietenkään haittaisi", Napakettu vastasi hymyillen ja heilautti tuuheaa häntäänsä. "Ukonilmalla on tympeä olla yksin, eikä kastuminen järin houkuttele minuakaan. Eli näytä vain tietä."

//Eipä siinä, itelläkin käy välillä noin

Sadehelmi vingahti iloisena ja heilautti häntäänsä, kääntyen kannoillaan ja alkaen askeltaa reippaasti muistamansa onkalon suuntaan. Se vilkaisi taakseen varmistaakseen, että Napakettu seurasi perässä: Sadehelmi ei kestäisi taas jo monettako ukkosyötä yksin.

Pehmeät ja suht lyhyet askelet kuljettivat tuota nuorikkoa läpi metsän: taivas pimeni silmissä, kun ukkospilvet valtasivat alaa. Metsä muuttui pimeäksi, ja jokainen varjo piteni ja syveni. Ei Sadehelmi varjoja tai pimeää pelännyt, mutta leiskuva ja jyrisevä ukkonen sai sen vaistonvaraisesti tuntemaan syvää pelkoa ja hakeutumaan kallion suojaan. Vaisto sanoi, että metsikössä kulkeminen ei ehkä ollut paras ajatus, mutta se oli nopein reitti kalliolle, jonka onkalossa olisi turvallista viettää jyrähtelevä ja maata järisyttävä ukkosentäyttämä yö. Sadehelmi käänsi päätään kohti Napakettua.
-Meidän täytynee kiristää tahtia..
Päästyään sanomasta lauseensa loppuun Sadehelmi tunsi ison lätsähdyksen otsallaan ja värähti. Raskaat sadepisarat alkoivat tippua taivaalta ensin rauhallisena, painavana sateena, mutta nopeutti pian rytmiä. Maata hakkaava sade laimeni hieman metsikön oksistoon, mutta suurin osa valui silti suoraan noiden kahden pienen suden niskaan. Sadehelmi irvisti ja kiristi tahtiaan juoksuksi.

Napaketun valkeita kasvoja koristi pehmeä hymy, jolla olisi voinut karkoittaa pahimmankin myrskypilven - kuvainnollisesti ainakin. Muhkea häntä heilui selän takana laajalla liikkeellä. Naaras alkoi pitää pikkuruisesta Sadehelmestä; tämä oli ystävällinen, hiukkasen ujo mutta silti tavallaan reipas. Naalin piti kuitenkin terästää mieltään, sillä jokainen, ohimeneväkin ihastus teki sen olon jokseenkin vaivautuneeksi. Eikä pörröhäntä halunnut varsinkaan vaivata mukavaa Sadehelmeä moisella, hänellehän se vasta kiusallista olisikin ihastuksen paljastuessa. Eihän susi tietenkään voi päättää, kehen leimaantuu, mutta yrittää piti ainakin.

Sadehelmen perässä kipittäessään Napakettu pyrki pitämään katseensa kaikessa muussa: ympäröivässä metsikössä, viileässä nurmessa, isohkossa kivijärkäleessä, hassunmuotoisessa kuusessa. Vaan toisin kuin Sadehelmi, ei matala valkoturkki ollut kovinkaan hermostunut. Tavallaan se piti ukkosen katselusta etäämmältä, mutta kohdalle sattuessa kyllä meni suojaisaan koloon mielellään itsekin. Niskakarvat alkoivat hiljalleen nousta pystyyn, ja lihaksiin pyrki tietty jännittyneisyys. Ei, Naali ei pelännyt, mutta painostava ilma teki olon tukalaksi ja vauhkoksi.
Edellä kulkeva naaras ehdotti tahdin kiristämistä, mihin pörröhäntäinen poppasuden oppilas vastasi tuimalla nyökkäyksellä. Kipitys muuttui raviksi ja lopulta juoksuksi, kun aluksi kevyt sade rankkeni hetkessä melkoiseksi kaatosateeksi. Kuin olisi vesiputouksen läpi pyrkinyt, siltä Napaketusta tuntui pinkoessaan suurten pisaroiden läiskähdellessä niskaan, selkään ja kasvoihin.
Edessäpäin erottui kookas kallionjärkäle, jonka juurella näkyi pienehkön suden mentävä kolo.
"Tuoko se on?" Naali huusi kysymyksensä sateen pauhussa.

Sadehelmi

Pikkuinen susinarttu nyökkäsi ja rynnisti kohti onkalon suuta, syöksyen sisään ja pysähtyen sitten. Narttu nuuhkaisi ilmaa tunnistaakseen mahdolliset muut asukkaat, mutta ei haistanut mitään tavallisesta poikkeavaa. Viimetalviset jyrsijöiden varastoimat juurimukulat, muheva pehmeä multa ja auringon lämmittämän kiven tuoksut varmistivat sudelle, että suojaa olisi turvallista käyttää. Sadehelmi katsahti takanaan tullutta sutta ja hymyili.
-Voimme käyttää tätä suojaa hyvin.
Sadehelmi katseli hetken ympärilleen, ja erotti onkalon tutun muodon äkillisessä pimeydessäkin. Onkalo oli kahden suuren kiven välitilassa: oli kuin ne halaisivat toisiaan yläpäästä. Luola oli leveän kolmion muotoinen, ja kapeni yläpäästään niin, että kivet osuivat toisiinsa ylhäällä luoden katon. Luolan perällä katossa oli pieni rako, josta valui hieman sadevettä, mutta se imeytyi nopeasti muhevaan multaiseen maahan, eikä siis häiritsisi susien oleskelua. Suojaan olisi hyvin mahtunut muutamakin susi, ja kaksi lauman miltei pienikokoisinta aikuista eivät veisi tilaa paljoakaan. Toki juuri sen verran, että suoja lämpenisi heidän ruumiinlämmöstään mukavan lämpöiseksi, varsinkin, kun aurinko oli lämmittänyt suojan luoneet kivet ja ne luovuttivat pikkuhiljaa varaamaansa lämpöä.

-Astu toki sisään. Täällä pitäisi olla mukavan lämmintäkin, kun nuo kivet ovat auringon lämmittämiä.
Sadehelmi hymyili taas ja keskitti vaivihkaisen tarkkailunsa toiseen suteen. Toinen narttu vaikutti erittäin mukavalta, ja Sadehelmi tunsi itsensä luontevaksi tuon toisen suden seurassa - ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Sadehelmen vaivihkainen erakoituminen laumasta oli tapahtunut hyvin pikkuhiljaa, ja tuskin kovin monet edes muistivat hänen olemassaoloaan. Olihan lauma kuitenkin nykyisin kovin suuri, ja hänen pienet palveluksensa turkin värjäämisessä ja korvalehtien lävistämisessä olivat pikkuasioita lauman keskipisteessä toimiville. Sadehelmi tunsi kuitenkin tietynlaista uteliaisuutta tätä narttua kohtaan, melkein kuin lämmintä hyväksyntää, ja paloi halusta tutustua tähän paremmin. Nuoren nartun oli vaikea selittää edes itselleen tuntemuksiaan, mutta uskoi asioiden selviävän kuten ne oli tarkoitettu.