Ikiroudan ja Suvituulen Rauhanneuvottelu, neljäs kuunkierto kevään aikaa.

//Eli siis! Skippaan heti kättelyssä ensimmäisen vuoroni iltaan asti. Eli jos joku vuorossa oleva tahtoo kirjoittaa nyt ennen ainakin kello kuutta, feel free. Muussa tapauksessa tulen kirjoittamaan avausvuoron illalla

Saavutaan kaikki pikkuhiljaa paikalle. Paikkana Ikimetsän alueella toimii metsänreunassa oleva avoimempi niitty, Suvituulen puolella Ikimetsää. Lisään tähän vielä vuorolistan selvennykseksi

Admin (Karma, Varjo, Tuska)
Rei (Hallanarka, Salpasydän)
Deli (Kolke)
Haiko (Kuu)
Darffi (Nurminata)

Muistakaa kirjoittaa jokaisen roolinne alussa hahmon nimi, lauma ja asema pelin selkeyttämiseksi!
(esim. Varjo, Ikiroudan alfa tai Tuska, Ikiroudan metsästäjä).

//

//Eli teen nyt aloitusvuoroni uudestaan, kun jostain syystä nettini hukkasi aiemman version.. x)//

Varjo, Ikiroudan alfa

Tummaturkkinen, jäntevän lihaksikas ja notkea susinarttu kulki kohti tapaamispaikan reunamaa pehmein, joustavin ja hieman jopa vaanivin askelin. Sen kalpeansiniset, kylmät silmät tarkkailivat ympäristöä huolellisesti, joskaan ei pälyillen, vaan rauhallisesti antaen katseensa seilata ympäristössään. Pitkä valkoinen joutsenensulka keikkui tuon korvan takana, antaen vahvan kontrastin tummalle turkille. Vaaleanharmaat pisterivit nartun silmien alla erottuivat jokseenkin hyvin, kuten myös itsevarma, suojelunhaluinen ja tiukka hymy tuon huulilla. Nartun mielessä oli jo jos jonkinlaista suunnitelmaa ja varasuunnitelmaa riippuen täysin Suvituulen ryhmän valinnoista. Varjo antoi vahvan hymyn levitä kasvoilleen, kun se käänsi päätään kohti ryhmäänsä. Ehdottoman vaikutusvaltainen alfanarttu oli ylpeä valitsemastaan joukosta, jonka jäsenet olivat kypsiä ja oikeat valinnat tähän tehtävään. Ellei jotain arvaamatonta tapahtuisi, he ehkä jopa saisivat jonkinasteisen aselevon aikaiseksi.

Varjo nosti päänsä ylpeästi, asteli aukealle, jolla tapaaminen järjestettäisiin ja katseli ympärilleen kylmillä, kovilla jääsilmillään. Hetken tarkkailtuaan se asteli muutamia metrejä eteenpäin, tietäen kenraalinsa joukkojen jo olevan täällä ja tarkkailevan heitä. Varjo käänsi päätään poppasuden puoleen.
-Voisitko ilmoittaa kenraalin joukolle meidän saapuneen, mielellään huomaamattomasti.
Asiansa sanottuaan tuo korkeasäkäinen, julma kaunotar käänsi katseensa kohti suuntaa, josta arvasi Suvituulelaisten saapuvan. Nyt piti vain odottaa.

Viileä ilme koristi tummaturkkisen hukan kasvoja ja eräänlainen odottava tyyneys huokui tuon olemuksesta. Joku olisi voinut ajatella nartun näyttävän jopa ylimieliseltä ylvään käyntinsä ja korkean ryhtinsä takia, vaikkei poppasusi sellaista vaikutelmaa tavoitellutkaan.
Liekinsävyisten silmien katse käväisi johtajattaressa, siirtyen sitten tutkistelevasti ympäristöön. Sää tuntui ainakin suosivan matkalaisia; aurinko paloi punaansa taivaalla kuten tavallisesti hyvinä päivinä ja vain yksi, valjunharmaa pilvilautta purjehteli hukkien yllä. Salpasydän soi hiljaisen rukouksensä, että kelit pysyisivät vastaisuudessakin samanlaisina, ihan vain riistaa ajatellen. Tavallisuudesta poikkeavasta tilanteesta huolimatta narttu ei voinut unohtaa muita ongelemia, jotka varjostivat lauman arkea.

Alfansa sanat tavoittivat välittömästi tummaturkin ymmärryksen. Se nyökkäsi huolellisesti ja erkani etenevästä laumasta aavistuksen verran toteuttaakseen määräyksensä. Sivustaseuraaja ei olisi huomannut hukan liikkeissä mitään erikoista, sillä hukka asetti askeleensa tarkasti, niin että kauemmas ajautuminen ei herättäisi epäilyksiä.
Salpasydän päästi kurkustaan sarjan matalia ulvaisuja, jotka miltei hukkuivat metsän muihin ääniin. Merkki oli kuitenkin ennaltasovittu ja narttu tiesi kenraalin osaavan odottaa sitä ja mikä tärkeintä; erottaa sen satunnaisen kahinan ja tassujen töminän seasta.
Jostain kauempaa kantautuva urahdus ilmoitti merkin tulleen kuuluksi ja tummaturkki lipui taas hitaasti lähemmän muuta joukkiota, odottamaan vaaleaturkkisten saapumista.

//Eli jos Deli ei ole ehtinyt vastailla tänne huomiseen klo 17:00 mennessä, vuoro siirtyy seuraavalle //

//Haikon vuoroon siis

KUU - IKIROUDAN PARANTAJA

Leppeä kevättuuli tarttui tuhkanharmaaseen karvaan, joka oli saanut astetta syvemmän värisävähteen auringon hentoa punaa hohkaavasta valosta, joka huntusi silmänkantamattomiin jatkuvat puumeret, metsät ja muun talvesta heräilevän maiseman elokkaaseen verhoonsa. Nyt oli jälleen tämä aika vuodesta, talven ja kevään suloinen taite, kun pakkasten valtakunta alkoi väistymään uuden elämän ja uuden mahdollisuuden tieltä. Kaikki tuntui alkavan tyystin alusta; puut järjestelivät uudestaan tuon vihreän kultansa joka niiltä oltiin riistetty mutta joka nyt kasvoi entistä elinvoimaisempana takaisin, hauraan jääpeiton väistyessä vesien virroilta ja eläinten asettuessa uusiin elinpaikkoihinsa.

Kuun pehmeät, äänettömät ja sulokkaat askeleet painuivat tallattuun, ohueen nietokseen, sen kulkiessa kunnioitustaan osoittaen aivan laumanjohtajan ja poppasuden takana. Vielä vähän aikaa sitten siropiirteisiltä kasvoilta oli uhkunut pieni, innostunut jännityksenpoikanen, mutta nyt se oli hautautunut naaraan mielen syvimpiin kolkkiin ja jättänyt jälkeensä vain tyynet, ilmeettömät, tulkitsemattomat kasvot, jotka eivät sallineet sen tarkoitusperien ja ajatuksen heijastua ulkopuolelle. Tilanteessa oli oma, tietynlainen vakavuutensa, ja se oli huomioitava tehtävää suorittaessa. Kaikkea kun ei kannattanut toisen lauman edessä tehdä tai sanoa.

Salpasydän oli saapunut takaisin lauman luokse ja pienen hetken päästä koko joukkiokin pysähtyi. Kuu vilkaisi nopeasti Tuskaan, ja sitten huomasi, miten Varjon katse viisti alueen joka kolkkaa, yhtä määrätietoisen levollisena kuin aina. Harmaaturkki seisoi sanaakaan sanomatta aloillaan, pää pystyssä, häntä neutraalisti alaviistoon osoittaen, kunnes vain odotti, mitä tuleman piti.

// Tänään kiire, vastaan huomenna//

Nurminata - laumalainen Suvituulessa

Ruskea susinarttu tassutteli reippaasti laumalaistensa perässä aukealle, jossa oli määrä tavata Ikiroutalaisia ja neuvotella rauhasta. Natan keho kihelmöi jännityksestä hännänpäätä myöten, kun se pohti tulevia tunteja ja niiden seurauksia. Tästä voisi alkaa hieno aikakausi, joka nartun suurimmissa unelmissa johtaisi pidemmällä aikavälillä laumojen yhdistymiseen ja harmoniaan kaikkien välillä. Mutta toisaalta voisi myös tapahtua jotain pahempaa, mutta sitä Nata ei halunnut ajatella. Ei olisi hyödyllistä kenellekään tuhlata voimavaroja turhaan riitelyyn, toiset eivät vain tuntuneet sitä ymmärtävän. Vaikka kevät olikin jo alkamaisillaan ja pian tulisi helpommat ajat, kun energiaa ei kulunut itsensä lämmittämiseen ja riistaakin olisi enemmän, oli se silti turhaa Nurminatan mielestä.

Aurinko lämmitti Natan turkkia ja sulatti lunta hiljalleen kaikkialta. Aukealla, johon aurinko paistoi esteettä lähes koko päivän, oli lunta selkeästi vähemmän kuin metsissä, joissa puut varjostivat maata. Nartun oli helpompi kulkea täällä, matkalla se oli tuntunut välillä jäävän muista paljon jälkeen, kun se kahlasi syvässä hangessa ohuilla koivillaan. Kuitenkin sitä oli odotettu ja se tyydytti ruskean mieltä, selkeästi muut tunsivat sen olevan hyödyllinen kerran malttoivat odottaa.

Vihreät silmät tuikkivat ilosta ja lievästä jännityksestä, kun susi näki Ikiroudan joukkoja edessään. Mielenkiinto toista laumaa kohtaan oli suuri ja narttu hymyili toisille hyväntahtoisesti oman ryhmänsä takaa. Se seisoi vielä ja odotti, että jomman kumman lauman alfa tekisi liikkeensä ja keskustelu lähtisi käyntiin. Toivottavasti hyvissä merkeissä.

Karma, Suvituulen poppasusi

Jyhkeä, tuuheaturkkinen susiuros asteli suurilla, lumikenkämäisillä tassuillaan rauhallisesti hangessa. Sen herkkään kirsuun kantautui omituinen, mutta silti tuttu tuoksu: Ikiroudan lauma. Laumalaisten ominaistuoksu oli niin erilainen verrattuna Suvituulelaisiin, monen kymmenen sukupolven erillisen pariutumisen jälkeen. Tuo Suvituulen lauman mahtavankokoinen poppasusi heilautti niskaharjastaan ja nosti päänsä pystympään sekä häntänsä hieman ylemmäs, vahtien kuitenkin tarkoin pitävänsä sitä matalammalla kuin alfansa. Poppasusi jätti pois uhkaavat eleet, ja antoi päänsä olla rennosti ylempänä, viestittäen näin olevansa rauhan asialla (leuan kohottaminen = alistuva ele -> paljastaa kurkkunsa). Jykevä uros tiesi kokonsa herättävän helposti ennakkoluuloja ja kyräilyä, ja varautui siksi ystävällisellä hymyllä ja kohteliailla eleillä, jotka viestittivät hänen tärkeää ja korkeaa asemaansa laumassa.

Poppasuden kirsuun kantautui muitakin hajuja, mutta ne olivat heikompia ja vaikuttivat vanhemmilta. Nekin olivat Ikiroudan hajuja, mutta hajujen heikkoudesta päätellen eivät kuuluneet tällä hetkellä paikalla oleville. Uros voisi siis rentoutua: heitä ei oltu jallitettu ansaan. Jokin jäi kuitenkin kaihertamaan uroksen mieltä, jokin hajuissa, paikassa ja koko tilanteessa oli vinksallaan.. Karma ei vain saanut siitä kiinni. Tuo valkeaturkkinen uros sulki tummanharmaalla kasvomaalilla rajatut silmänsä hetkiseksi, ja päätti luottaa vaistoihinsa ja pysytellä varuillaan.

//Ja sitten Rein vuoroon! //

Hallanarka, Suvituulen poppa-oppilas


Askel, askel, askel... Tanakka susi koetti parhaansa mukaan pitää käyntinsä rauhallisena ja rentona, mutta tuon tuosta jalat tuntuivat lyövän loukkua. Nartun katsahtaessa oppi-isäänsä, se ei voinut olla toivomatta että näyttäisi yhtä ylväältä ja arvokkaalta astellessaan Ikiroutalaisten eteen, tai edes puoliksi niin rauhaisalta.
Kirjavaturkki henkäisi syvään, toivoen, ettei kukaan kuullut tuota rauhoittumis yritystä. Sydän suden rinnassa värisi epämiellyttävästi ja outo pala, jota tuo ei kyennyt nielaisemaan oli noussut nuorikon kurkkuun. Ymmärettävää sinäänsä, sillä koskaan aikaisemmin kirjavaturkkinen ei ollut nähnyt noita paljonpuhuttuja, mustanpuhuvia susia, eikä nytkään takana olisi suurta joukkiota turvana. Yllättäen ajatus riitaisista väleistä laumojen kesken tuntui kumman lämmittävältä; Ei sillä, että sodassa olisi ollu mitään hyvää tai nautittavaa, mutta jotenkin ajatus koko lauman yhteisestä vihollisesta tuntui yhdistävältä, eikä hukka voinut olla tuntematta läheisyyttä näihin susiin, jotka nyt kävivät hänen rinnallaan.
Jostain uhkuva kihelmöivä haju kertoi Hallanaralle, että joukkio lähestyi nopeasti sovittua tapaamispaikkaa. Kirjavaturkki imi ahnaasti sieraimiinsa tuota tuntematonta tuoksua ja painoi sen tarkasti mielensä sopukoihin. Jostain, ja varmaan ihan hyvästäkin syystä tuntui tärkeältä tietää tämä haju.


// oh dog, mitä tämä teksti on?//

//Deliä kaipaillaan!//

//Sori, netti on jälleen hiukan kettuillut, selvästi ihan tahallaan kaikenlisäksi mokoma -_- Vastaan ihan justiinsa (tämän päivän puolella vielä, heti kun ehdin) //

Kolke, Suvituulen alfa

Kolke alkoi tuntea olonsa jännittyneeksi, kun Suvituulen seurue lähestyi tapaamispaikkaa. Alfa kuitenkin vakuutti itselleen, että kaikki menisi hyvin, ja jos ei menisi, hän ja Karma kyllä osaisivat toimia. Kolkkeen itsevarmuutta lisäsi se tieto, että uros oli fyysisesti vahva ja henkisesti vakaa; eihän häntä muuten olisi johtajaksi kelpuutettu. Uroksen liikkeet olivat pitkiä, matkaavoittavia ja rauhallisia, korvatkin kuulostelivat lähiympäristön ääniä hitaasti notkahdellen. Pieni jännitys piti Kolkkeen mielen kirkkaana ja nopeana, joten tuo pystyi keskittymään ajatuksiinsa, ja ulkoiseen olemukseensa. Hän tahtoi antaa toiselle laumalle Suvituulen johtajasta mahdollisimman myönteisen, mutta voimakkaan kuvan. Se vielä puuttuisi, että Ikiroutalaiset ajattelisivat Kolkkeen olevan heikko. Siitä päättelisi helposti koko lauman olevan samanlainen.

Kun Kolkekin huomasi heikon suden hajun, se valpastui. Olemus pysyi yhä rennon tyynenä, mutta aivot alkoivat raksuttaa nopeampaan tahtiin ja hetkeksi silmiin syttyi epäluuloinen pilkahdus. Se vilkaisi nopeasti valkoturkkiseen Karmaan, joka myöskin vaikutti huomanneen asetelman nurinkurisuuden. Kolke kuitenkin päätti jättää asian hautumaan, sillä uhka ei tuntunut olevan ajankohtainen. Jos tuo osoittautuisi vääräksi, se vain ohjaisi joukkionsa turvaan, vaikka "luovuttaminen" saisikin uroksen pahalle tuulelle. Se ei halunnut olla pelkuri, tai käyttäytyä niin. Mutta laumalaisten turvallisuudesta ei voisi tinkiä, kun ei sotaakaan oltu vielä julistettu.

Kolke huomasi Karman sulkeneen silmänsä, muttei ollut aivan täysin varma mitä se tarkoitti. Alfa kuitenkin pyyhki kasvoiltaan huolestuneen häivähdyksen pois, ja taikoi tilalle ystävällisen hymyn, siltä varalta että Ikiroutalaiset tarkkailivat heitä jo.

//Sori tekstin lyhyys ja laatu ja kesto ja ja ja... No, nyt vastailen nopeammin (; //

KUU - IKIROUDAN PARANTAJATAR

Kylmä, miltei loputtomalta tuntuva tuulenvire läpäisi aavana mutta arvaamattomana lepäävän aukion, huojutti sitä reunustavia, ikivihreyteen hukkuvia havukuusia ja silmukkaita lehtipuita, kunnes vaimeni henkäyksenomaiseksi ilmavirtaukseksi, kadoten pian jäljettömiin. Se oli värisyttää tuon nuoren parantajanalun sisintä, jossa hehkui pieni, himmeä innostus ja jännitys, mutta joka oli vangittu syvälle ikuisen mielen labyrinttiin, tyystin pois asianomattomien silmistä. Vaaleanharmaa naaras saattoi vain seistä niillä sijoillaan, johtajiensa rinnalla, rauhallisena ja levollisena, kasvojensa ilme tutkimattomana - ja odottaa.

Pian ääni puiden katveesta alkoi voimistua. Hopeanharmaan naaraan korvat höristyivät hienoisesti, olemus muuttui viimeistään nyt ryhdikkääksi, kuonon kohotessa aavistuksen verran ylemmäs. Sen häntä huiskahti viimeisen kerran jääden lopulta osoittamaan alaviistoon, joka oli kuitenkin Varjon omaa alempana ja joka samalla ilmaisi pienesti, kenelle johtajuus tästä ryhmästä kuuluikaan.
Meripihkanoranssit silmät osoittivat katseensa siihen suuntaan, mistä Suvituulen lauman saattue alkoi lähestymään. Toiselle suunpielelle kohosi sekunniksi aikaa vieno hymynpilke, joka kuitenkin pyyhkiytyi neutraaliksi. Se tutkaili lähestyvää joukkiota pidättyväisellä olemuksellaan ja katseellaan; ensimmäisenä huomion kiinnitti johtaja, tuo valkeavoittoinen, keskikokoa edustava uros, joka kulki hymyssä suin - sitten poppasusi, myöskin valkeaturkkinen uros - ja lopulta kaksi naaraspuolista laumanjäsentä. Kuu ei kuitenkaan sanonut sanaakaan, sillä kun nuo toisetkin olivat vihdoin saapuneet paikalle, johtajat voisivat avata puheenvuoron.

// Jos kukaan ei pahastu, niin skippaisin vuoroni tässä välissä. En osaa yhtään ajatella, mitä Nata voisi tehdä ja tekstistä tulisi pelkkää turhaa liibalaabaa, joten..//

//Ihanaa, Kolkekin pääsi peliin mukaan!
Darffi, ymmärrän pointtisi. Vastailen tähän huomenna töissä Alkaa käydä kiinnostavaksi, ne?

Tuska

Matalasäkäinen, mutta lihaksikas susiuros oli seurannut koko matkan ryhmän hännillä. Se halusi turvata selustan, ja varmisti samalla viimeiseksi jäämisellään Kuun turvallisuuden. Olihan kyseessä hänen ystävänsä. Tai ihastuksensa, mutta sitähän nuori uros ei itselleen myöntänyt. Sen tumma turkki sulautuisi muuten täydellisesti metsän sävyihin, mutta sen sudenkeltaiset, terävät silmät loistivat selkeästi erottuvina. Uroksen kirsua kutkutteli toisen lauman tuoksu, ja jännitys alkoi kasvaa tuon sisällä. Uros pinnisteli estääkseen sitä näkymästä, ainakaan liiaksi. Leveä virne tuon kasvoilla ei kuitenkaan suostunut pyyhkiytymään pois. Tuska heilautti korvaansa.
-Kuu, näetkö sinä vielä mitään?
Uros kuiskasi tuskin kuuluvasti. Täältä ryhmän takaa oli vaikea nähdä, koska Suvituulelaisten ryhmä saapuisi aukiolle. Varjo seisoi odottavan, mutta rauhaisan näköisenä etummaisena. Tuska oli ylpeä heidän vahvasta ja viisaasta johtajastaan, olkoonkin, että tuon mieli saattoi olla aika ajoin hyvinkin pimeä ja huumori kuolemanmustaa.

Tuska päätti astua muutaman askelen eteenpäin, kuitenkin pysytellen selkeästi toisten takana. Hän oli kaikkein matala-arvoisin tästä ryhmästä, ja susilaumassa oli tarkat säännöt, miten arvot näytettiin. Uroksen häntä osoitti suoraan alaspäin rentoutuneena, alempana kuin muilla mutta ei kuitenkaan jalkojen välissä. Nyt alkaisi jännittävä osuus.

//Lyhyttä, mutta puolestani sillä ei ole niin väliä kun meitä on näin paljon //

Salpasydän, Ikiroudan poppasusi


Vaaleiden kehojen lipuessa esiin kuusentaimien ja lehdettömien pensaiden lomasta poppasusi nosti häntänsä automaattisesti astetta korkeammalle, pitäen sen kuitenkin piirun verran alempana kun johtajattarensa; olihan kuitenki tärkeä näyttää, että tämän lauman johtoportaikon ylimmällä askelmalla seisoi ehdottoman vahva susi.
Nartun silmistä paistoi peittelemätön epäystävällisyys ja lihakset kiristyivät tummanpuhuvan turkin alla. Ääntä se ei vielä päästänyt, sillä hyviin tapoihin kuului antaa alfojen tervehtiä ensimmäisenä ja vasta sitten poppasusi voisi puolestaan toivotella "hyvät illat", tai mitä nyt ikinä päättäisikään toivottaa tai olla toivottamatta. Hukka viritteli jo äänialaansa vakaanasialliseksi hengittelemällä rauhaisasti, jottei kuulostaisi aivoimesti vihamieliseltä, vaikka ulkomuodollaan viestikin jotain sen suuntaista.
Valkealle virkaveljelleen poppasusi nyökkäsi tavalla, joka saattoi etäisesti muistuttaa jotain kunnioituksen kaltaista. Vaikka oranssisilmäinen ei sitä mieluusti myöntänytkään, poppasudet tuntuivat olevan jotenki... Noh, Salpasydän ei sitä osannut selittää, mutta ehkä henkimaailmalla ja itse Hengillä oli jotain tekemistä asian kanssa.

Kolke, Suvituulen alfa

Kun Kolke näki Ikiroutalaisten tumman puhuvan joukon, tuo nyökäytti päätään tervehtien, mutta myöskin hyväksyen. Oli hyvä, että Ikiroutalaisia oli saman verran kuin Suvituulelaisia, sillä niin kumpikaan lauma ei tuntisi oloaan uhkatuksi. Valkea alfa hymyili kohteliaasti Ikiroutalaisten johtajalle, varsin hyvännäköiselle naaraalle. Uroon kasvoilta näki vilpitöntä, mutta hillityn rauhallista iloisuutta ja ripaus uteliaisuutta. Siltikään Kolkkeesta ei saanut liian päällekäyvää kuvaa; uros pysähtyi jättäen Ikiroutalaisille rutkasti tilaa. Se ei tahtonut luoda tilanteesta painostavaa kokousta, vaan pikemminkin mahdollisimman rennon, kahden lauman välisen sovittelutuokion. Uros ei myöskään tahtonut venyttää tapaamista liian pitkäksi, jottei syntyisi lievääkään sanaharkkaa ja kaikki saataisiin lopetettua mukavissa tunnelmissa.
Tarkasteltuaan toisen lauman joukkoa hetken, Kolke rykäisi. Se tunsi olevansa vastuussa aloittamisesta, sillä Suvituulelaiset olivat tehneet aloitteen alunperinkin. Kolke tukahdutti hermostuksensa ennen kuin se yltyi liian suureksi, ja päästi tavanomaisen rentouden häivyttämään kankeuden jäsenistään. Uros seisoi ryhdikkäästi, häntä korkealla ystävällisesti heilahdellen.
"Iltaa, Ikiroutalaiset", alfa tervehti, ja antoi katseensa lipua jokaisen toisen lauman edustajassa. Viimeisenä silmät pysähtyivät Varjoon, mutta keltaisten silmien katse päästi tuonkin otteestaan ja alkoi jälleen kierrellä vuorotellen jokaisessa tummassa sudessa.
"Minä olen Kolke, Suvituulen alfa. Suvituulelaiset ovat valmiita aloittamaan rauhanneuvottelun, joten kun teille sopii, voimme aloittaa", uros jatkoi tarpeeksi kuuluvalla äänellä, että varmasti jokainen Ikiroutalainenkin kuulisi. Kolke vilkaisi jokaiseen oman laumansa hukkaan, varmistaen vielä että kaikki olivat valmiina. Tämä tapaaminen oli tärkeä, ja eniten Kolketta hermostutti, että tilanteesta tulisi liian vakava ja synkkä, sillä musta Varjo tuntui huokuvan pahaenteistä, vakavaa varmuutta.

KUU - IKIROUDAN PARANTAJATAR

Puiden katveesta ilmestyneet, vaalean eri sävyihin sulautuvat sudenhahmot lähestyivät vastalaumaa rauhanomaisin elkein, kunnes pysähtyivät sopivan välimatkan päähän, ihanteelliselle keskusteluetäisyydelle. Nuori parantajatar, joka erosi muista paikalle ilmaantuneista ikiroutalaisista ainoastaan vaaleanharmaan turkinsävynsä perusteella, seisoi siinä muiden rinnalla, olemuksensa sille ominaiseksi muodostunutta, hillittyä pidättyväisyyttä hehkuen. Sen seisahtunut keho ja hiljaisena tutkiva katse ei kertonut mitään; pieni jännitys vatsansapohjalla kuplien se vain odotti kärsivällisenä, että jokin näistä hiljaa toisiaan tutkailevista susista aloittaisi keskustelun.

Pian ilmoille kajahti vastalauman johtajan tervehdys, joka oltiin osoitettu tälle Ikiroudan pienelle, tarkkaan valitulle joukolle. Pelkän kohteliaisuuden nimissä parantajatar räpäytti meripihkanoransseina hehkuvia silmiään ja sen kuono teki pienen, nyökkäävän liikkeen, kuin vastauksena; mutta vielä Kuu ei sallinut itsensä puhua mitään, ei missään tapauksessa, ainakaan ennen sitä kuin Varjokin olisi aloittanut tilanteen omalta osaltaan.

//Ja Darffin vuoroon

// Kappas enpä taas ollut ihan kartalla..

Nurminata - Suvituulen laumalainen

Nurminata heilatteli häntäänsä levottomasti puolelta toiselle seisoessaan aukean laidalla, laumansa jäsenten takana. Se haisteli ilmaa yrittäen saada selville jotain Ikiroutalaisista ja painaakseen mieleensä niiden tuoksun. Aivan sudelta ne tuoksuivat kyllä, mutta silti niin kovin erilaiselle kuin Suvituulelaiset. Se hämmensi kovasti nuorta ruskeaa, sillä sen kuvitelmissa kaikki sudet olisivat hyvin vastaavia, kyllähän jokaisella sudella oma ominaistuoksunsa oli, mutta näin poikkeava oli nartusta outoa. Se ei ollut ennen tavannut muiden laumojen jäseniä, joten kaikki tämä oli sille kovin uutta ja jännittävää.

Nurminata katsahti Kolkkeeseen, kun tämä tervehti Ikiroudan jäseniä. Narttu itse pysytteli edelleen taka-alalla ja esittäytyisi vasta, kun muut olivat sen tehneet. Ilmapiiri ei vielä ollut kireä, mutta Ikiroudan alfa vaikutti hyvin vakuuttavalta ja nartulta, jolla varmasti olisi vahvoja mielipiteitä. Nata kuitenkin toivoi niiden olevan positiivisia kaikkien kannalta.


// Kamalaaaa.. Anteeksi. En osaa raapustella, kun hahmo ei vielä ole kamalan oleennainen eikä sillä ole taipumusta tehdä mitään tyhmää

Varjo, Ikiroudan Alfa

Luonto oli suonut tuolle susinartulle mustan puvun, jota se nyt kantoi ylväänä, seisoen kuin patsas kalpeansinisine silmineen ryhmänsä johdossa. Tuo narttu näki vaaleaturkkisen susijoukkion saapuvan aukean toisesta päädystä. Sen ensimmäinen ajatus oli, että show saattoi nyt alkaa: tuo ajatus kuitenkin pyyhkiytyi nartun päästä tuon laskiessa ryhmän jäsenet, ja todeten, että niitä oli yhtä paljon kuin heitäkin.

Mustat ja valkeat, täällä he olivat, ensimmäisen kerran historiassa ainoastaan rauha aseenaan.

Varjo nyökäytti päätään poppasudelle, ja asteli kymmenkunta askelta eteenpäin, seisahtuen paikalleen, yksin. Odottaen, että toisen ryhmän johtaja tekisi saman. Narttu kohotti ryhtinsä täyteen mittaansa, antoi päänsä kohota rennosti ylemmäs, ja käänsi kalpeiden jääsilmiensä katseen kohti valkeaa, suurikokoista urosta. Tuo oli selvästi alfan asemassa, siitä kertoi tuon pään ja hännän asento, sekä rento mutta itsevarma tapa astella ryhmänsä etulinjassa. Toinen, joka kiinnitti Varjon huomion oli myöskin valkeaturkkinen uros, jonka sinisten silmien ympärille oli maalattu harmaalla savella viivat: tuo oli varmastikin poppasusi. Tumma turkki hulmusi aukealle puhaltavassa tuulenvireessä, ja kylmät väreet nartun selkänahassa saivat sen hämmästymään. Tuo suuren laumansa johtajatar ei kuitenkaan antanut äkillisen hämmästyneisyytensä näkyä. Ehkäpä Hengillä oli jotain tekemistä tämän kanssa, he varmaankin olivat paikalla todistamassa tätä tapahtumaa.

Varjo tunsi salakavalan virneen yrittävän nousta kasvoilleen, ja muunsi sen pidättyväiseksi hymyksi, kohdistettuna Suvituulelaisille. Ajatus virneen takana liittyi Varjon jo etukäteen lähettämiin vakoojiin, jotka saapuisivat Suvituuleen parhaillaan tälläkin hetkellä. Hänellä oli siis ässä hihassaan, ja kaksi suunnitelmaa varmistua laumansa turvallisuudesta. Hän ei ottaisi riskejä. Vakoojat olivat parhaimpia, mitä Ikiroudassa oli: luultavasti parhaimpia, mitä oli koko Ikiroudan historiassa, heti Tuskan isän jälkeen. Varjo lausui tervehdyksensä.
- Tervetuloa, Suvituuli.

Nyt pitäisi keskittyä kuitenkin tähän neuvotteluun, neuvotteluun, jossa Varjo ei päästäisi vaaleiden laumaa helpolla, mutta solmisi heidän kanssaan rauhan lopulta. Oli kuitenkin jotain, mitä Varjo ei tiennyt..

//Deli, pitääkö suunnitelma Kolkkeen ihastumisesta Varjoon vielä paikkansa? //

//Ja nyt saavumme Rein vuoroon..

/// Anteeksi kesto, toverit :I//


Hallanarka, Suvituulen poppa-oppilas

Tummaturkkisten susien outo haju pisteli nuoren nartun sieraimissa ja tuntui hyökyvän Suvituulelaisten ominaisajujen yli. Tungettelevana ja vahvana, tämä haju pinttyi kirjavaturkkisen kirsuun, eikä tuo haistanut enää mitään muuta.
Käpälät huojahtivat jännityksestä vieraan lauman alfan astellessa lähemmäs. Tuon suden musta, aaltoileva turkki toi elävästi mieleen yötaivaan; miltei sysimusta, mutta kuitenkin sävyissään eläväinen. Katsoessaan tarkemmin tummemman lauman edustajia, Hallanarka huomasi muidenkin kantavan turkissaan tuota samaa mystiikkaa. Suvituulessa ei tainnut olla ketään lähellekkään noin tummaa sutta ja oikeastaan asia miltei harmitti narttua hiukan. Sen silmissä tummempi turkkiset sudet näyttivät kovatahtoisilta, voimakkailta; kuin tarujen tummat metsästäjät ja soturit, joista isä oli joskus vuosia sitten satuillut.
Keltasilmäinen ravisti päätään selvittääkseen ajatuksiaan ja hymyili sitten ujohkosti vähän kaikille ja kaikelle. Se ei halunnut antaa itsestään huonoa kuvaa kenellekkään, kaikista vähiten opettajalleen, joka kenties sattuisi sivusilmällä katsahtamaan oppilaaseensa. Voi kiltit Henget, älkää antako kenenkään huomata epävarmuuttani, hukka ajatteli kuumeisesti, yrittäen loihtia olemustaan arvokkaammaksi.