Kolke, Suvituulen alfa

Kolke

I k ä n. 4,5 vuotta
S u k u p u o l i Uros
R o t u Arktinen susi
S u l a n a l k u p e r ä Kuikan sulka (johon värjätty oranssi kärki)

L u o n n e

Kolke antaa etäisen vaikutelman itsestään, jos tapaa toisen suden ensikertaa. Tästä ei saisi luoda mieleenpinttyvää kuvaa Kolkkeesta, sillä tämä vain tarkkailee toista. Käyttäytyen hiukan omahyväisesti uros tutustuu vieraaseen, asemasta huolimatta. Naaraita kohtaan Kolke on kohtelias ja herrasmiesmäinen, ei kuitenkaan liioitellun huomaavainen ja jos kohtaaminen venyy pidemmäksi astuu Kolkkeen huumorintajuisempi, maskuliinisempi ja karskeampi puoli esiin. Harvempi naaras pystyy vastustamaan tällaista käytöstä, mutta niihin joihin Kolkkeen itsevarma olemus ei vetoa, tuntevat lähes poikkeuksetta inhoa tätä urosta kohtaan. Aivan oikein, Kolke saa aikaan suuria tunteita. Varsinkin naaraiden seurassa, joista Kolke pitää.

Kolke pitää nimestään, ja tiedostaa sen näin myös vastaantuleville susille. Se lausuu nimensä ylpeänä, häntä ylpeästi pystyssä. Kolke tiedostaa korkean arvonsa, ja antaa vastaan tulevienkin huomata sen Kolkkeen ylväästä ryhdistä ja koko uroksesta huokuvasta itsevarmuudesta. Joskus Kolke voi käyttäytyä jopa hiukan itserakkaasti, mutta pystyy myöskin vitsailemaan omista heikkouksistaan ja nauramaan mokilleen. Kolke ei yleensä käyttäydy arkaillen, mutta jos sen suuri ego on kokenut kolauksen, siitä toipuminen kestää suorastaan häpeällisen kauan.

Kolke ei yleistä mitään arvoa tai virkaa, vaan pyrkii miettimään susia yksilöinä. Vaikka uros ei pitäisi jotain sutta hyvän käytöksen arvoisena, kunnioittaa tämä pikemminkin käytöstapoja kuin kyseistä sutta. Kotona opittu käytös ei muuttunut Kolkkeen lähdettyä isänsä luota. Kolke etsii usein muista susista näiden hyviä ominaisuuksia, ja saattaa suositella toiselle sopivaa virkaa. Vaalea uros pyrkii saamaan Suvituulen laumasta mahdollisimman toimivan, ja sosiaalisena hukkana haluaa tutustua jokaiseen laumalaiseen.

ikiroutalaisia kohtaan Kolke on varsinkin aluksi erityisen varovainen, ei heti agressiivinen mutta erittäin varautunut. Se tahtoisi ylläpitää rauhaa laumojen välillä, mutta on valmis myöskin sotimaan jos tilanne sitä vaatii. Kolke pitää pakenemista heikkouden merkkinä, eikä itse voisi kuvitellakkaan olevansa pelkuri. Kolkkeen hymyä, oli se sitten mielistelevä, ivallinen tai hurmaava, on vaikea saada pyyhittyä pois sen kuonolta.

U l k o n ä k ö

Kolkkeella on vinot ja keltaiset silmät, jotka taittuvat hiukan kultaiseen. Niissä on jatkuvasti pilkettä, ja auringon osuessa kellertäviin silmiin ne näyttävät hiukan kostuneilta. Silmien ympärillä on tummempaa turkkia, joka näyttää naamiolta muuta valkeaa karvaa vasten. Se lisää susi uroksen salaperäistä ilmettä. Korkea otsa, oikea korva on luppa mutta vasen normaali ja sopusuhtainen. Luppakorva tuli kun Kolkkeella oli haava korvalehdessä. Haava kutisi, Kolke raapi liikaa ja siihen kehittyi veripahka. Itse veripahka lähti pois ajastaan, mutta korva jäi lupaksi ja hiukan turvonneen näköiseksi. Kirsu on tumma, vivahtaa hiukan punertavaan. Se on hiukan pienehkö, tuottaen epätasapainoisuutta muuten jyhkeässä päässä. Poskikarvat ovat tuuheat ja huulet ohuet mustat viivat.

Kaula on lyhyt ja paksu, erittäin vahva. Lavat voimakkaat, etujalat normaalin pituiset mutta lihaksikkaat. Polkuanturat ovat kirsun lailla tummat mutta hiukan punertavat. Karva on vatsan alla ja rinnuksilla pitkää, karheaa ja hiukan piikikästä. Vatsalinja ei ole erityisen vinttikoiramainen tai siro, lähinnä voimakkuudesta ja suurista keuhkoista kielivä. Takajalkojen lihakset huomattavat, jalat etujalkojen tapaan normaalin pituiset. Häntä hiukan kippura, näyttäen lyhyemmältä kuin oikeasti on. Säkäkorkeus on noin 80cm, ja paino noin 60 kg.

M e n n e i s y y s

Kolke syntyi rakastuneelle susiparille, ja elämä oli ensimmäisen kesän ajan mukavaa. Pentue oli melko pieni, Kolkkeen lisäksi oli syntynyt vain 3 pentua, kaikki naaraita. Kolke kasvoi tyttöjen ympäröimänä, ja hetket isän kanssa olivat enemmän kuin tervetulleita. Isä, nimeltään Jäniksenkäpälä, arvosti poikaansa suuresti ja toivoi tästä tulevan metsästäjä itsensä tavoin. Kolkkeella oli kuitenkin muita suunnitelmia; tämä oli vakaasti päättänyt ryhtyä kenraaliksi tai jopa koko lauman johtajaksi. Jäniksenkäpälä ei väitellyt poikansa kanssa tai yrittänyt käännyttää tätä metsästäjäksi, mutta toivoi salaa Kolkkeen vielä muuttavan mielensä.
Kolkkeen elämä koki kuitenkin järkyttävän käänteen, kun emo satutti metsässä jalkansa ja kuoli menetettyään liikaa verta. Parantajia ei ollut lähellä, eikä muu perhe edes tiennyt että jokin oli pielessä, sillä emo - Hehku - rakasti metsässä samoilua. Jäniksenkäpälän löydettyä Hehkun, tämän ruumis oli jo kylmä ja veri lätäkkö suuri. Murheen murtama perhe jatkoi eloaan mahdollisimman samalla tavalla kuin ennenkin, mutta masentunut Jäniksenkäpälä joutui eroamaan metsästäjän ammatistaan keskittymisvaikeuksien vuoksi; tuo ei vain pystynyt ajattelemaan muuta kuin menetettyä kumppania joka lepäsi haudassaan. Kolke eli isänsä kanssa vielä kaksi vuotta, ja Kolkkeen ollessa lähes neljä, Jäniksenkäpälä hukkui keväällä vuolasvirtaisessa Lohijoessa.

Kolke pääsi isänsä kuoleman yli nopeammin kuin emonsa, sillä nyt Jäniksenkäpälä ei enää kärsinyt ikävää. Uroksen ei enää tarvinnut keskittyä isänsä hoitamiseen, ja kun surut oli surtu, tämä päätti ryhtyä johtajaksi.

T ulevaisuutta ja juonentynkää Kolkkeelle etsitään kumppania, ja yrittäessään parantaa laumojen välejä Kolke huomaa ihastuneensa Ikiroudan johtajaan Varjoon...