Ikiroudan ja Suvituulen Rauhanneuvottelu, neljäs kuunkierto kevään aikaa.

Salpasydän, Ikiroudan poppasusi



Ah, miten olento saattoikaan rakastaa jonkun puhetyyliä ja olemusta niin paljon. Tummaa ja soljuvaa, kuin paksua samettia, väritykseltään kaistale pimeintä yötaivasta. Siinä hienoeleisessä tyylikkyydessä hukka tunnisti jotain samaa kuin omassaankin sisimmässä olemuksessaan, mutta juuri se kulmikas röyhkeys ja päälle uhkuva itsetietoisuus, jota Salpasydämmellä itsellään ei välttämättä ollut, antoi viimeisen terän optimaaliselle käytösmallille. Poppasusi saattoi miltei tuntea tassuissaan värähtelyä, kun johtajattarensa sanat saavuttivat kalpeaturkkisten ymmärryksen ja miten ne reagoivat kukin omalla tahollaan pinnallisin henkäyksin, hätkähtäen, rikkumattomalla tyyneydellä tai muilla lukemattomilla eri tavoilla. Oli nautinnnollista seurata tilanteen kehittymistä, olkoonkin, että päällimmäisin tunnetila olisi ehkä pitänyt olla jokin aivan muu kuin odottava, vahingoniloa muistuttava tunne.
Nartun silmät olivat kuin kaksi laskevaa aurinkoa talvipäivänä; punertavankeltaiset, etäiset, mutta siltikin niin palavat ja noilla hätkähdyttävillä silmillään tummaturkkinen imi ahnaasti muistikuvia itselleen tästä tapaamisesta. Se tahtoi tietää millaisten otusten kanssa sitä oltaisiin tekemisissä, ehkä oppia jostakusta noista jonkun tietyn eleen, jonka tunnistaisi jatkossakin. Kekälesilmäinen tuskin itsekkään tiesi mitä, mutta jotakin se haki katseelaan, jotakin, minkä tunsi vielä joskujs osoittautuvan tärkeäksi.

Notkeasti poppasusi suoristi aijemmin aavistuksen kumaraa asentoaan, kaivaen kaikki neljä käpäläänsä syvälle maahan. Siinä tukevasti aloillaan seistessään ei ollut järin vaikea tuntea itseään kykeneväksi ja vahvaksi; joku vilkkaan mielikuvituksen omaava saattoi jopa kuvitella miten maasta virtaisi anturoihin voimavirtoja, kuin verisuonista ikään. Salpasydän, kaikessa ärhäkkyydessään ei kuitenkaan nojautunut moisiin aatoksiin: ainoa voima, mitä sillä oli nyt käytössä virtasi sen omissa lihaksissa ja älyssä ja Henget sen tiesivät, että niihin se todellakin luotti: alfansa arvostelukyvyn lisäksi.
Ruuan tarjoaminen oli eittämättä vallan nerokas veto, pohti asiaa miltä kantilta tahansa. Eleen voisi tulkita niin monella eri tavalla ja tätä hukkaa kiinosti tietää miten kalpeaturkkien johtaja tarkastelisi tätä tilannetta.


// Oh, dooog...... Empä oo hetkeen kirjotellu yhtäkään roolia. sori tää laatu//

//Delin vuoroon

Psst, Varjon lähettämät kaksi vakoojaa ovat saapumassa Suvituulen lauman alueelle tarkoituksenaan liittyä laumaan solmun solmineena parina. Tarvitsemme Suvituulelaisia, jotka eivät ole tässä neuvottelussa ottamaan Kaarnen ja Valveunen vastaan. Vapaaehtoiset, ilmoitusta privalla tai tässä peliviestin ohessa

//

//Voi herran pieksut, pelottaa kun tää meneekin jännäks ja Kolkkeen pitää handlata tilanne... O: Älkää olko julmia Kolkkeelle, kun rupeen täällä ite miettimään että haukkasinko liian ison palan kun ilmotin Kolkeen alfaksi Suvituulelle! //

Kolke, Suvituulen alfa

Kolke kuunteli Varjon sanoja tarkasti, korvat värähtämättä pystyssä. Uroksen katse oli avoin, huokui tuon luonteesta kumpuavaa ystävällisyyttä, mutta siltikin voimaa, joka oli sekä henkistä että fyysistä. Siinä missä Ikiroudan alfan sielu oli kaikinpuolin tumma, Suvituulen johtajan sisin oli taatusti värikäs; vaaleasävytteinen, ei liian dominoiva ja häiritsevä sävy. Takuulla kiehtova, sillä siitä löytyi syvyyttä ja erilaisia vivahteita. Jotain rauhoittavaa tuossa Suvituulen uuden alfan olemuksessa oli, ja tuon tiedostaen Kolke toivoi luontaisen ominaisuutensa vaikuttavan myöskin toiseen alfaan ja kaikkiin lähellä oleviin; rauhaahan he tulivat hakemaankin. Kolke piti ilmeensä tyynenä, vaikka tuon aivot alkoivatkin raksuttaa tiuhaan tahtiin Varjon sanojen myötä.
Tumma naaras ei selvästikään tahtonut laskea Suvituulelaisia helpolla, mutta Kolke oli vakaasti päättänyt yrittää kaikkensa saadakseen Ikiroutalaiset vakuuttumaan.

"En näe pyynnössäsi mitään röyhkeää, Ikiroudan johtaja, Varjo. Olemme tulleet tänne neuvottelemaan rauhasta, ja toki selitän mielelläni miksi tahtoisimme lopettaa sotimisen." Kolke vastasi ääni järkkymättä, vakavoittaen aluksi kasvojaan mutta hymyillen kohteliaasti lopuksi. Tilanteen luoma jännite ei näkynyt mitenkään johtaja uroksessa, sillä tuo ei antanut sen häiritä.
"Puhun kaikkien Suvituulelaisten puolesta, kun sanon, että olemme kyllästyneet sotaan, joka on vienyt liian monta sutta kummastakin laumasta. Emme tahtoisi haaskata voimiamme sotimiseen, kun elämällä voi tehdä niin paljon muutakin. Uskomme, että emme tarvitse sotaa onnelliseen elämään. Tietenkin olemme valmiita puolustamaan laumaamme hengellämme, mutta itse en tahtoisi että laumalaiseni joutuisivat siihen tilanteeseen. Siksi, arvoisa Ikiroudan johtajatar, en tahdo laumojemme enää sotivan. En tahdo, että kummastakaan laumasta enää yksikään pentu kuole sodan takia. Uskon, että ilman sotaa, kummassakin laumassa eläminen muuttuu helpommaksi. Tahdon laumalaisteni elävän täyden, tyytyväisen elämän ilman sotaa. Uskon myös, että toivot samaa omalle laumallesi, Ikiroudan johtaja", Kolke kertoi vahvalla äänellään, josta kuului uroksen todella välittävän laumasta, jonka johtajaksi oli vannoutunut. Se ei uskonut, että Varjo kykenisi kieltämään tuota äskeistä puhetta, kun kyse oli susien hengistä. Mikäli Varjo kyseenalaistaisi laumalaistensa turvallisuuden sodalla, Kolke uskoi Ikiroutalaisten hämmentyvän ja menettävän hiukan uskoaan johtajattareensa. Siispä, yhtään painostamatta, Kolke ei antanut puheellaan Varjolle tilaisuutta kieltää uroksen perusteluja.
Uros heilautti kevyesti häntäänsä, ja piti silmissään saman, vilpittömän katseen silmäillessään uudestaan Ikiroutalaisten rivejä. Katse palasi kuitenkin pian, kuitenkin kiireettä, takaisin Varjon silmiin. Kolke odotti rennon mutta samalla ryhdikkään oloisesti miten Varjo vastaisi.

"Oikein ystävällistä, kiitos siitä teille. Syömme toki kanssanne ilomielin ja kiitollisina, mikäli todella haluatte jakaa saaliin kanssamme", Kolke sanoi sanoi tasaisen ystävälliseen sävyyn, peittäen yllättyneisyyden ja pienen epäluuloisuuden poikasen sen alle. Virne leveni hetkeksi, ja palasi jälleen samaan kohteliaaseen hymyyn. Kolke pohti, kuinka kipeä sen kuono mahtaisi myöhemmin hymyilemisestä olla, kun se olisi päässyt kotiin ja nukkumaan.

//Ja muuten, tietääkö Kolke Varjon nimen? Vai korjaanko tuohon, kun tää meni sanomaan sen nimen?? Kun ei Varjo ole vissiin ainakaan sanonut nimeään että...//

//Skippaan jälleen, Darffin vuoroksi siirtyy siis, en halua viivyttää tätä peliä liikaa arpomisellani, kun Kuu ei tähänkään väliin tekisi oikein mitään muuta kuin möllöttäisi seinäruusuna.

//Darffi, pelaatko tässä välissä?

//Viimeisen kerran, Darffi, haloo? :DD

//Jatkan tästä sitten. Darffia odoteltu tarpeeksi.//

Tuska

Tummaturkkinen urossusi kuunteli johtajien sananvaihtoa kiinnostuneena. Se oli hoitanut oman tehtävänsä, ja nyt se voisi vetäytyä sivummalle tutkailemaan tilannetta niinkuin arvolleen sopi. Keltasilmäinen metsästäjä näytti varmasti suht karmivalta, vaikka selvästi näki, että kyse oli nuoresta sudesta. Uros laski päätään hitusen ja antoi terävän katseensa porautua vastakkaisen lauman jokaisen edustajan sielunpeileihin.

Varjo, Ikiroudan alfa

Tuo jäisen ylväs johtajatar antoi asentonsa muuttua kutsuvammaksi, lämpimämmäksi, vaikka siinä saattoi kokenut susihukka nähdä hitusen vääristyneisyyttä. Tuo vääristyneisyys johtui nartun mielen syvyyksien kieroudesta, joka loi eräänkuin tumman varjon tuon muutoin niin kauniiseen ja suorastaan jalonoloiseen olemukseen. Jotkut pitäisivät tuota ulottuvuutta karmaisevana, vääränä, mutta monet uskoivat sen olevan vain tavallista ovelamman johtajan itseluottamusta.

Varjo antoi silmäluomiensa rentoutua, ja tuon kalpeansiniset silmät hohtivat mustien ripsien alta kuin kylmä kuu öisellä taivaalla. Tuo korkeajalkainen, virheettömän vartalon syntymälahjaksi saanut mieleltään turhankin ovelaksi vääristynyt narttu asteli lähemmäs heidän tuomaansa saalista. Se repäisi itselleen kuuluvan, parhaimman palan, ja siirtyi sitten arvontuntoisesti sivummalle antaakseen jalosti tilaisuuden vastakkaisen lauman johtajalle valita oma palansa.

Varjo ei ollut vastannut toisen väistöksiin ja perusteluihin, vaan antoi selvän kuvan, että keskustelua jatkettaisiin rauhanomaisen aterian jälkeen. Varjo päätti samalla antaa aivoilleen hetken tauon. Varjoa oli raivostuttanut tuon uroksen johdattelu: uros oli tasan tarkkaan tiennyt, ettei Varjo voinut väittää vastaan kun puhuttiin laumaisten hengistä. Varjo itsekään ei tahtonut laumalleen pahaa, mutta koki johtajattarena erittäin ärsyttäväksi ja jopa röyhkeäksi tuollaisen johdattelun, johon ei voinut väittää vastaan ja joka ei antanut hänelle mahdollisuutta vastata kuin yhdellä tavalla. Kuin jättäisi vain yhden reitin auki. Varjo antoi ovelan mielensä levätä ruokailun ajan, ja kun hänen ateriansa oli miltei syöty, se tiesi jo mitä tekisi.

Karma, Suvituulen poppasusi

Massiivisen suuri, rauhallisen olemuksen omaava uros seisoi edelleen omalla paikallaan johtajansa takana, mutta muun lauman edessä. Sen tasainen katse tarkkaili näennäisen hyväntahtoisesti toista laumaa, kunnes Ikiroudan johtajattaren sievä asennonmuutos kiinnitti sen huomion. Karma kurtisti kulmiaan huomaamattomasti: se huomasi heti, että vaikka asento oli nyt avoimempi ja houkuttelevampi, tuossa nartussa oli myös jotain sellaista mitä piti varoa. Viisas poppasusi nyökkäsi kuin itsekseen, ja odotti johtajansa valitsevan palansa. Seuraavaksi olisi henkisten johtajien vuoro, ja se sanaton henkinen mittelö, joka saaliilla käytäisiin oli elintärkeä. Uros antoi katseensa ilmaista rauhallisuutta, hiljaista hengen voimaa, ja sen vaaleansiniset silmät lukittuivat vastakkaisen lauman henkisen edustajan omiin.

//Huh

Salpasydän

Itsetietoisen nartun pistävänoranssit silmät olivat nauliutuneet toisen lauman kalpeaturkkisen henkijohtajan silmiin. Tummaverikko häilyi kahdenvaiheilla; jos se päättäisi riipiä itselleen seuraavan palan, osoittaisi se olevansa vahvaluontoinen. Toisaalta, eleen voisi tulkita myös riitaisana, mitä narttu ei välttämättä halunnut, olihan tämä sentään rauhanneuvottelu.
Salpasydän nyökkäsi aavistuksen toiselle, merkiksi väistymisestään. Vastakkainen susi oli kuitenkin, ainakin nartun tietojen mukaan vanhempi ja näinollen oikeutettu syömään seuraavana.
Tummaturkki piti kuitenkin häntäänsä melko korkealla ja korvansa tiukasti pystyssä, niin ettei elehtinyt suoranaista alistumista, hienoista sivuunvetäytymistä vain.

Hallanarka

Poppa-oppilas seurasi suurella mielenkiinnolla ja pelonsekaisin tuntein täysinoppineiden henkistä mittelöä. Nuorikon silmissä kumpainenkin oli suuri, vahva ja ehkä aavistuksen pelottava. Sellainen, joka halutessaan siirtäisi vuoria ja kutsuisi tuulia vislaamalla oman mielensä mukaan. Tiedä sitten, narttu tunnetusti omasi melko vilkkaan mielikuvituksen, joten se saattoi hieman liioitella ajatuksiensa kanssa.

Kolke, Suvituulen alfa

Kolke jatkoi hymyilemistään Varjon hakiessa oman palansa saaliista.
"Naiset ensin", uros naurahti leppoisasti ja tarkasteli Varjon olemusta, josta valkea ei tahtonut saada selkeää kuvaa. Vaikka tumma kaunokainen olikin jokseenkin juonikkaan oloinen, Kolke piti tuota lähinnä kiehtovana olentona. Useimmat uroksen tapaamat naaraat olivat melko samanlaisia, hentoisia ja hykerteleviä neitoja. Mutta jokin Ikiroudan alfassa sai Kolkkeen hymyn levenemään ja kultaisiin silmiin syttymään pohtivan pilkkeen.

Hakiessaan oman palansa valkea, lihaksikas uros vilkaisi toisen lauman nuoreen metsästäjään. Kolke kunnioitti suuresti metsästäjiä, se oli perua uroksen isältä. Osoituksena kunnioituksestaan Kolke ei virnistänyt nuorelle huvittuneesti, kuten oli aikonut tehdä nähdessään pennun (kuten Kolke Tuskan näki), vaan tyytyi nyökäyttämään päätään. Ele tarkoitti kiitosta, sekä tervehtimistä.
Valkean uroon pitkistä askelista saattoi katsoja nähdä, kuinka voimakas ja itsevarma Kolke oli. Nuo kaksi piirrettä pystyivät tekemään Kolkkeesta varman johtajan, mutta tarvittaessa pelottavan alfan. Häntä oli korkealla, kuten alfalla kuuluikin, mutta se heilahteli kertoen uroksen ystävällisistä aikeista.
Uros haukkasi toiseksi lihaisamman palasen, ja siirtyi tummemman alfan tapaan sivummalle. Kolke tyytyi mainiosti toiseksi parhaimpaan palaan saaliista, sillä tottahan toki uros antoi kauniin naaraan napata itselleen makoisamman palan. Silti, Kolke näki että oli aivan yhtä korkealla hierarkiassa kuin Varjokin. Kumpikin oli voimakas, varma johtaja joka välitti laumalaisistaan. Uros katsoi kaunista alfaa uteliaasti, ja nuolaisi ruuasta verisiä suupieliään.

KUU - IKIROUDAN PARANTAJATAR

Siinä missä monet muutkin, Ikiroudan nuori parantajattarenalku seurasi sille ominaisella, hillityllä mielenkiinnolla tätä henkistä, sanatonta voimienmittelöä. Kolkkeessa nähtävä leppoisuus ja rennon vitsaileva, painostavaa tunnelmaa torjuva asenne ja sen osoittama kiinnostus Varjoa kohtaan oli hyvin merkillepantavaa - joskin jälkimmäinen oli hyvin selitettävissä sillä, että niin asian tiedettävästi kuuluikin olla, johtajillahan oli tässä tapaamisessa suuri merkitys.

Kuun katse seurasi hetken aikaa, kun johtajat olivat valinneet palansa ja sitten vuoro oltiin luovutettu Karmalle. Se haki epätietoisena näkökenttänsä toista laitamaa, yritti tavoittaa hetken aikaa Tuskaa, miettien, liittyisikö uroksen seuraan vai jäisikö yksin, kunnes se vain tyytyi päänsä sisällä ärsyyntyneenä toivottomuuteensa seisomaan niillä sijoillaan. Vaikka mielessään naaraan olo oli luokkaa pingviini savannilla, eihän sitä sentään ulospäin voitu näyttää. Antaisi nyt poppasusien ensiksi ottaa syötävänsä ja sitten vasta miettiä, mitä tässä tehtäisiin.

Karma, Suvituulen poppasusi

Hopeisenvalkea susiuros antoi kasvoilleen nousta lempeän hymyn vastakkaisen lauman poppasuden osoittaessa vastahakoisesti kunnioitusta vanhemmalleen. Karma valitsi hyvän lihanpalasen, joskin pienemmän puoleisen, sillä se ei ollut vielä kovinkaan nälkäinen syötyään ennen lähtöään sulanantorituaalissa mahansa täyteen. Niin, olihan uros jo nukkunut yön yli, mutta susiherra oli elämänsä parhaimmassa terässä tässä iässä eikä tarvinnut ruokaa kuin muutaman päivän välein.

Karma siirtyi sivummalle lihanpalansa kanssa ja alkoi syödä sitä rauhallisesti. Sen jäisensiniset silmät tarkkailivat Ikiroudan poppasutta. Tuosta nartusta hohkasi itsevarmuus ja vahva luottamus voimiinsa, niin henkisiin kuin fyysisiinkin. Karma hymähti tyytyväisenä: hän ei olisi pitänyt siitä, jos hänen vastakkaisasemassaan olisi ollut heikompi susi. Se vain vahvisti Karman omaa asemaa lauman sisässä, ja kohotti pisteitä myös Ikiroudan silmissä.

Ja tässä rauhantaistelussa joka pisteellä oli väliä, sillä Ikiroudan johtajatar oli viisas ja vaarallinen. Sanoi kuka muu mitä tahansa, poppasusi tunnisti vahvaa ja kokenutta narttua katsoessaan myös sen mielen viekkauden ja notkeuden. Karma nuuhkaisi ilmaa ja vilkaisi taakseen katsoakseen oppilastaan, ja antoi tälle rauhoittavan hymyn.

//Rei, vuoroosi Jatketaanpa tätäkin

Salpasydän:




Suvituulelaisen valittua oma palansa saaliista, siirtyi Salpasydänkin valikoimaan omaansa. Vaikka väistyminen kismitti aivan vietävästi, oli narttu aika varma, että pidemmän päälle ele oli ainoa oikea ratkaisu. Olihan ttämä kuitenkin rauhanneuvottelu, eikä tummaturkin oma ylpeys saanut mennä sen edelle.
Susi poimi suuhunsa valitsemansa palan riistasta ja asettui vähän matkan päähän aterioimaan. Sivusilmällä se kyräili toista poppasutta ja pani merkille, että kalpeaturkkinenkin loi tarkkailevia silmäyksiään. Nopean arvionsa perusteella Salpasydän muodosti päässään kuvan rauhallisesta, järkähtämättömästä sudesta, joka varmaan näki noilla hypnoottisen sinisillä silmillään kaiken niin tässä-, kuin henkimaailmassakin.

// sori kesto, lyhyys ja tekstin kökköys. Kirjotteelen kännykällä äikäntunnila, nii en ihan hirveesti pysty panostaa//